Indonesialaiset pelitalot ovat kuin gravitaatioaallot – moni on arvellut niiden olevan olemassa, mutta todisteita asiasta on saatu vasta hiljattain. Gravitaatioaalloista saatiin vihiä kahden mustan aukon sulauduttua yhteen, kun taas Indonesiassa törmäsivät peliklassikot: Ultra Space Battle Brawl on hyväntuulinen parodia, jolla on Pongin pelattavuus ja Street Fighterin uskomaton kyky saada rauhallisetkin pelaajat repimään pelihousunsa.
Ultra Space Battle Brawl on siis astetta hienostuneempi Pong-klooni, johon on ujutettu aimo annos Street Fighteria. Se rakentuu kuin tappelupeli värikkäine hahmoineen sekä versus- ja juonimoodeineen, mutta tavoitteena ei ole suoranaisesti vetää ketään pataan, vaan iskeä palloa vihollispäätyyn niin, että sylki lentää ja sirpaleet helisevät. Tyylinsä se lainaa klassisten Street Fighterien ynnä muiden japanilaisten 2D-tappelupelien vinkkikirjasta, eli tiedossa on värikästä pikseligrafiikkaa, tarttuvia poppikappaleita sekä toinen toistaan älyttömimpinä hahmokohtaisia taustatarinoita. Kieli on vahvasti poskessa, minkä voi kuulla muun muassa liioitellun japanilaisittain aksenteeratusta ääninäyttelystä. Eli “Tiim Pörpl” voittoon vaan!
Pelinä Ultra Space Battle Brawl on nopeasti selitetty. Kentälle isketään kahdesta neljään pelaajaa, joiden tavoitteena on saada pallo mahdollisimman monta kertaa vastapuolen päätyyn. Maalin virkaa ajaa osumaherkkä kristalli, jonka ympärillä parveilee suojaava joukko “minioneiksi” nimettyjä lintuja. Suojapulut haihtuvat parista iskusta, lasihely viidestä. Erä päättyy kun jommankumman joukkueen kristalli pamahtaa sirpaleiksi tai aika loppuu. Erilaisia tasoja löytyy kourallinen, jotka eroavat toisistaan lähinnä kristallin koon ja sijainnin mukaan. Toisinaan kentällä kelluu myös satunnaisia esteitä kuten asteroideja.
Pelissä on yhteensä 10 hahmoa, jotka kaikki tuntuvat vähän erilaisilta. Eroja on liikkumanopeudessa sekä lyöntien voimakkuudessa, ulottuvuudessa ja vauhdissa, mutta näkyvimmän henkilökohtaisen ripauksen tuovat kenties hahmokohtaiset erikoistaidot. Viivoittimella huitova Nyammo lyö palloa vaikka kentän väärältä laidalta, kun taas vihainen pesäpallomailamies, Djarwani, saa lyönteihinsä lisää potkua. Nörttityttö Yayukin “Wall of Knowledge” luo kentälle väliaikaisia seiniä ja kirvestä heiluttava Brodin pilkkoo pallon puoliksi. Harmillisesti, supertaidot ovat keskenään melkoisessa epätasapainossa: esimerkiksi nopeakätinen Akifu pystyy hyvällä asemoinnilla kurmottamaan kristallin rikki silmänräpäyksessä siinä, missä hyperaktiivisen Tuminin kyky varastaa minioneita on erän loppuvaiheessa lähes yhdentekevä.
Avaruuspallon huitelu on kokemuksena hektinen. Pelaajat liikkuvat kentällä rajoituksetta, mikä tarkoittaa arkitermein sitä, että pallon perässä kannattaa sännätään vaikka vastustajan päätyyn. Lyöntien tähtääminen on sidottu samaan analogiohjaimeen liikkumisen kanssa, eli iskuja tulee paukuteltua käytännössä enemmän raivolla kuin harkiten. Ultra Space Battle Brawlissa pärjääkin enemmän aggressiivisuudella ja tuurilla kuin harkinnalla ja taktikoinnilla. Moninpelisessioista kuoriutuu usein klassisten tappelupelien energisiä huutorämpytyksiä, mutta toisin kuin hyvin suunnitelluissa tappelupeleissä, USBB:ssä tilanteen hallintaa ei ole varsinaisesti kenelläkään. Satunnaisuuden merkitystä korostaa myös kenttäsuunnittelu: hankalaan paikkaan lilluva asteroidi saattaa pitää pelin tehokkaasti toisella puolella ruutua ja joissain tasoissa pallon voi saada poukkoilemaan minionien sekä kristallin väliin siten, että erä on ohi sekunneissa. Otteleminen on pitkässä juoksussa enemmän turhauttavaa kuin palkitsevan, mikä muodostaa loppujen lopuksi aika massiivisen solmun näin yksinkertaisen pelin nenäliinaan.
Yksi peliarvosteluhomman nurjimpia puolia on joutua lyttäämään pienten innokkaiden indie-tiimien hengentöitä. Ultra Space Battle Brawl tekee kritisoinnista tuplaten vaikeaa, sillä pintapuolisilta avuiltaan peli suorastaan tihkuu tekijöidensä rakkautta lähdemateriaaliaan kohtaan. Hahmojen visuaalinen suunnittelu, taustatarinat, pikseligrafiikka sekä oikeastaan kaikki mikä puskee ulos kaiuttimista, on kuin suoraan klassisen SNK-pelikaapin sisuksista. Vaikutuksen tekee etenkin äänipuoli. Minionien inahdukset, lyöntiäänet, pelaajien huudot – sekä jo mainitsemani liioitellun japanilainen ääninäyttely – ovat epäilemättä tarkan harkinnan tulosta, joskin upein silaus on taustalla pauhaava ääniraita. Tekijöiden mukaan indonesialaisesta housesta ja 80-luvun synthpopista vaikutteitaan ammentava sound track iskee hämmentävän tarkoin juuri siihen 16-bittisistä japanipeleistä tuttuun nerokkuuden ja korvamatomaisuuden tasapainoon, josta ei voi olla tykkäämättä. Hauskana kuriositeettina, pelin avausraita on Megaman-säveltäjänä tunnetun Manami Matsumaen käsialaa. Visuaalisesti USBB näyttää lyhyesti sanottuna Neo Geo -peliltä: selkeää, käsin piirrettyä grafiikkaa ja paljon lähes huomaamatonta tausta-animointia, joka elävöittää muuten kovin staattiseksi jääviä ympäristöjä.
Niin paljon kun haluaisinkin nähdä, mihin Mojiken Studio seuraavaksi tulee luovuutensa ammentamaan, on minun vaikea antaa varauksetonta suositusta Ultra Space Battle Brawlille. Yksin pelattava juonimoodi ei jaksa kantaa sitä montaakaan tuntia, eikä kavereitakaan ehdi haastaa kuin muutamia minuutteja kerrallaan ennen kuin ensimmäinen peliohjain lentää televisioon. Kyse ei ole valitettavasti kovin pitkän elinkaaren pelistä, sillä mitä paremmaksi USBB:ssä oppii, sitä selkeämmin tuurin osuus alkaa korostua ja sitä turhauttavammaksi pelaaminen muuttuu. Ultra Space Battle Brawlin tyylikäs mutta varsinaista viihdettä se tarjoaa valitettavan niukasti.
