Unreal II: The Awakening arvostelussa

On kulunut neljä vuotta siitä, kun Epicin paljon hypetetty Unreal -niminen räiskintäpeli ilmestyi ja mullisti käsitteen peligrafiikasta täysin sen siihen aikaan todella upean näköisellä visuaalisella puolellaan.

Unreal ei kuitenkaan hienoudestaan huolimatta ollut mitenkään kovin erikoinen räiskintäpeli näin muuten, vaan luottikin juuri pääasiassa enimmäkseen aikaasa edellä olevaan grafiikkaansa kuin mihinkään muuhun. Pelissä ohjattiin vieraalle planeetalle haaksirikkoutuneesta vankila-aluksesta elossa selviytynyttä vankia, jonka piti raivata tiensä läpi vihaisten asukkien kauniissa maailmassa. Viimevuosina nimi Unreal ollaan kuultu käytännössä enimmäkseen pelimoottoreista puhuttaessa, mutta toki myös Unrealin moninpeliversioiden Unreal Tournamentin, sekä Unreal Tournament 2003:n yhteydessä.

Unrealin virallinen jatko-osa, Unreal II: The Awakening on kuitenkin ilmestynyt ja haluaa vallata itselleen räiskintäpelivaltikan. Voiko sitten tässä samaisessa tehtävässä epäonnistuneen pelin jatko-osa toteuttaa sen missä “isukki” ei oikein onnistunut? Valitettavasti ei, vaikka ihan hyvää yritystä pojalla onkin.

Peliä kehittämään valittiin Legend Entertainment, alkuperäisen pelin kehittäneen Epic Gamesin kuitenkin pysyessä myös mukana taustajoukoissa auttamassa. Legend tunnetaan parhaiten varmastikin sen parin vuoden takaisesta räiskinnästä, Wheel Of Timestä. Toki pelitalo on muutakin tehnyt ja heidän käsialaansa on muun muassa myös alkuperäisen Unrealin lisälevy, Return to Na Pali. Ottaen huomioon, että niin kyseinen lisälevy kuin Wheel Of Timekin perustuvat kumpainenkin Unreal-moottoriin, luulisi pelitalolla ainakin olevan homma hanskassa sen suhteen, että moottorista saadaan otettua kaikki mahdollinen irti, vaikkakin kyseessä on toki paljon uudempi versio.

Unreal II:ssa pelaaja pomppaa John Dalton -nimisen, eräänlaisen avaruuspoliisin kenkiin, jonka päivittäiseen työhön kuuluu avaruuden partioiminen ja erinäisien erimielisyyksien selvittäminen milloin milläkin planeetalla. Pelaaja matkaa paikasta toiseen omalla isokokoisella avaruusaluksellaan, jota pelaaja ei suinkaan kontrolloi yksinään vaan mukana menossa on myös Johnin kolmihenkinen luottomiehistö, johon kuuluu naiskauneutta edustava Aida, aseseppä Isaak, sekä alienpilotti Ne’Ban. Johnin homma sujuu rutiinilla, eikä oikeastaan mitään kiinnostavaa hänelle koskaan tapahdukaan, kunnes eräänä päivänä porukka saa hätäkutsun eräältä planeetalta…

Apuun on riennettävä ja kevyen kahakoinnin jälkeen alkuperäisestä Unreal pelistäkin tuttujen Skaarj-pahisten kanssa, löytää John planeetalta jonkinlaisen mystisen esineen. Tästä eteenpäin alkaa jutun suurempi kuva hiljalleen välittymään pelaajalle pelin edetessä ja “avaruusremmi” saakin pian selville, että näitä kummallisia esineitä on yhteensä kuusi kappaletta ja kun ne yhdistetään saadaan aikaan jonkinlainen superase. John ja kaverit päättävät varmistaa, etteivät nämä vahingossakaan joudu vääriin käsiin ja niinpä alkaakin armoton esineiden metsästys oman käden oikeuden jakamisen ohella, mutta ei pelin juonesta kuitenkaan sen enempiä.

Pelin lyhyen, käytännössä vain 13 tehtävää käsittävän yksinpelikampanjan aikana pelaaja pääsee vierailemaan usealla eri planeetalla esineitä jahdatessaan ja kivasti paikat vaihtelevat paljolti visuaaliselta tyyliltään kuin pelattavuudeltaankin. Peli on tehtävätoteutukseltaan varsin paljon Star Trek: Elite Forcen tyylinen; Ennen jokaista tehtävää pelaaja löytää itsensä avaruusalukseltaan, jossa sitten pääsee kävelemään ympäriinsä ja juttelemaan kolmihenkisen miehistönsä kanssa ennen keikalle lähtöä.

Aida kertoo pelaajalle tehtävien sisällöstä, Isaak virittää pelaajalle pelin edetessä uusia aseita ja parantelee vanhoja, kun taas Ne’Ban.. No, yrittää ainakin kovasti olla hyödyllinen. Pelin yksinpelikampanjan aikana vieraillaan sitten erinäisillä planeetoilla testailemassa Isaakin kyhäilemiä uusia leluja paikallisiin asukkeihin, sekä siinä sivussa samalla hoidetaan pelaajalle määrättyjä hommia ja tietysti yritetään löytää niitä esineitä. Suurin osa pelin tehtävistä on varsin yksinkertaisia “suorita keikka ja palaa samaa reittiä takaisin alukseesi”, kuten usein tavallisemmissa räiskintäpeleissä tuppaa usein olemaan.

Sekaan on kuitenkin koitettu laittaa myös hieman massasta eroavia tehtäviä ja eittämättä mielenkiintoisimmat pelin tehtävistä olivatkin ainakin omasta mielestäni ne, joissa pelaajalle annettiin muutama avaruusjääkäri, pari automaattitykkiä sekä suoja-aitoja joilla pistää pystyyn puolustusasemat torjumaan vihollisten tulevaa hyökkäystä.

Pelaaja saa näissä tehtävissä antaa avaruusjääkäreille käskyjä mitä kohtia partioida/suojata sekä tämän lisäksi tykit ja aidat saa vapasti sijoittaa haluamiinsa strategisiin kohtiin. Tehtäviä oli hauska tosin pelata juuri niin kauan kunnes kaikki tämä edellä mainittu oli poissa; kaverit tapettu, aidat ja tykit tuhottu, jonka jälkeen näissä tehtävissä pitikin sitten useasti ryhtyä puolustautumaan yksinään massiivisilta ja hampaisiin asti aseistetuilta vihollislaumoilta, kuten muissa pelin tavanomaisemmissa tehtävissä. Peliin olisikin omasta mielestäni voinut saada paljon enemmän mielenkiintoa ja sisältöä mikäli tälläisiä taktisempia tehtäviä olisi pelissä ollut enemmän kuin pari.

Vaikka mariinikaverit kuolivatkin edellä mainituissa tehtävissä useasti hyökkäyksissä ensimmäisinä, niin ei mielestäni pelin tekoäly ollut kuitenkaan aivan täysin huono. Viholliset kuin omat kaveritkin osasivat väistellä iskuja sekä suojautua esineiden taakse ja ampua sieltä, sekä lähteä karkuun saatuaan tarpeeksi turpaansa ja sitten palata takaisin muutaman kaverin kera.

Räiskintään kuuluu olennaisena mitkäs muutkaan kuin aseet ja niitähän Unreal kakkosesta löytyykin useita erilaisia. Tarjolla on muun muassa perusenergiapyssykkä, josta löytyy loppumattomat kudit ja tämän lisäksi tarjolla on futuristinen rynnäkkökivääri, kranaatinheitin johon saa esimerkiksi myrkkykaasu, tuli -ja EMP panoksia. Sitten löytyy vielä haulikko, liekinheitin, magnumi, hämähäkkejä ampuva säiliöase, se pakollinen sinko ja tarkka-ampujan kivääri.

Valitettavasti vasta pelin loppupuolella pääsee pelaaja käsiksi vielä hienoon organismi-aseeseen, jota käyttämällä saa laukaistua ilmoille mustan aukon, joka imaisee kaiken elävän sisäänsä.. Myös pelaajan itsensä ellei ole varovainen aseen kanssa. Vaikka aseet olivatkin enemmän taikka vähemmän scifityylisiä, ei se niinkään vaivannut koska koko peli itsessään oikeastaan oli sitä ja niinpä pelin aseet itseasiassa sopivat peliin varsin hyvin. Pelin aseet olivat alkuperäisestä Unreal-pelistä hieman poiketen kaiken lisäksi kiitettävän tehokkaita ja melkein jokaisesta aseesta löytyi myös se toissijainen tulitusmoodikin.

Graafisesti peli näyttää edeltäjänsä tavoin todella upealta ja onkin eittämättä tämän hetken parhaimman näköisiä pelejä mitä markkinoilta löytyy puhumattakaan itse räiskintäpeleistä. Pelistä löytyy varsin realistisen näköisiä valaistus -ja varjoefektejä, sekä näyttäviä partikkeliefektejä savun ja tulen osalta. Peliympäristöt ovat todella näyttäviä ja pelin käyttämä moottori taitoi mutkitta niin sisä- kuin ulkotilatkin varsin realistisesti ja siinä missä sisällä tilat olivat tarpeeksi uskottavia, valtavien metallirakenteiden näyttäessä todellakin metallisilta, sai ulkotiloissa pyörittäessä ihastella varsin kauniita ja yksityiskohtaisia maisemia ja näkymiä kiitettävillä korkeuseroilla höystettyinä.

Myös vihulaiset ja muut ystävälliset pelihahmot olivat varsin näyttävän ja yksityiskohtaisen näköisiä, vaikka en esimerkiksi niistä jättiläishämäkäkeistä nyt muuten niin välittänytkään. Peliä testattiin kahdella erilaitasoisella koneella ja ykköskoneella peli pyöri ihan sulavasti kaikilla detaileilla, sekä 1024×768 resoluutiolla. 2x antialiasointiakin kokeiltiin, mutta koska tämän ollessa päällä peli ei halunnut pyöriä puhtaasti koko aikaa, otettiin se pois päältä pikaisen kokeilun jälkeen.

Peliä kokeiltiin sitten myös hieman tavanomaisemman testikoneen lisäksi myös markkinoiden tehokkaimmasta päästä olevalla kokoonpanolla(testikone2), jolla pelin grafiikasta saatiin puristettua kaikki irti 1024×768 resoluutiolla laittamalla kaikki detailit aivan täysille vielä nelinkertaisen antialiasoinnin(smoothvisionin)kera. Jälki oli todella upeaa ja kyllä voisi melkein väittää, että niillä visuaalisilla herkuilla peli ei kalpene mitenkään kamalan paljoa vielä tekeillä olevan Doom III:n käyttämän pelimoottorin rinnalla.

Äänipuolella jälki oli vähintään yhtä hyvää kuin visuaalisella puolellakin ja Sound Blaster Audigy 2 äänikortin, kunnollisen subwooferilla varustetun kotiteatterin sekä pelin Dolby Digital 5.1 äänituen avulla pelimaailmasta saatiin aivan uskomattoman hyvän kuulloinen, kunhan vielä muisti laittaa peliin sen EAX-päivityksen, joka korjasi ongelman minkä ansiosta peli kaatuili EAX:n ollessa päällä. Aseidenkaan tehokkuus ei jäänyt pelkästään lopputuloksen harteille, vaan myös kuullosti siltä, että potkua löytyy koska oikeastaan kaikista aseista “rynnäkkökivääriä” lukuunottamatta lähti varsin muhkeat äänet, sekä sen lisäksi muun ympäristön tuottamat äänet aina vihollisten askelten äänistä erilaisiin räjähdyksiin ja sääefekteihin kuten ukkosen jyrinään ja sateen ropinaan olivat kaikki varsin täyteläisen kuulloisia.

Ääninäyttelyssäkään ei vikaa ollut, vaan näyttelijät olivat osanneet tulkita hahmojaan tarpeeksi hyvin, ottaen huomioon sen kuinka rajoittuneiksi ja persoonattomiksi pelin kaikki henkilöt kuitenkin loppujen lopuksi pelin aikana jäivät. Musiikilliselta anniltaan peli tarjosi hieman teknomaista ja vaihtelevan tyylistä jumputusta, joka sulautui varsin nätisti pelin toimintapainotteisen luonteen sekaan.

Unreal II: The Awakening ei tuo mitään uutta eikä mullistavaa räiskintäpelien genreen. Graafisesta komeudestaan huolimatta Unreal II on vain yksi tusinaräiskintä muiden joukossa, joka yrittää erottua edukseen hieman erilaisemman tehtävätoteutuksensa avulla. Legend Entertainmentin peli osoittautuu loppujen lopuksi kuitenkin vain “vappu-ilmapalloksi”; sen voi puhaltaa vaikka kuinka täyteen ilmaa, mutta korkeuksiin se ei missään vaiheessa nouse ja lyhyen eliniän jälkeen se lässähtää (ellei ehdi poksahtaa sitä aiemmin).

Suomenkielellä sanottuna Unreal II on valitettavan tasapaksu kokemus audiovisuaalisesti rikkaissa ympäristöissä ja vaikka lyhyen yksinpelin kerran läpi jaksaakin pelata ihan vaan mielenkiinnosta loppuratkaisua kohtaan, niin ei tätä kuitenkaan toista kertaa lävitse tahkoa ihan huvikseen. Vielä kun ottaa huomioon ettei minkäänlaista moninpeliä ole mukaan laitettu,a on peli varsin kertakäyttöistä hupia.