UP - The Game arvostelussa

Animaatiostudio Pixarin uusin tuotos, joka kertoo tarinan 78-vuotiaasta Carlista, joka koko ikänsä halusi päästä seikkailemaan. Vanhuuden vietyä miehen fyysisen hyvinvoinnin, päättää Carl varustaa talonsa tuhansilla ilmapalloilla ja viedä koko talonsa mukanaan. Epähuomiossa mukaan seikkailulle lähtee ovleta ovelle apua vanhuksille (myös Carlille) tarjonnut 8-vuotias partiolaispoika Russell. Piankos Carl ja Russell ovatkin jo ilmassa leijumassa kohti Etelä-Amerikkaa. Matkallaan Carl ja Russell kohtaavat lisäksi erikoisen sähköisen kaulapannan avulla puhuvan koiran Dugin, harvinaisen sademetsien linnun Kevinin, vihamielisiä koiria, sekä ilkeän seikkailijaerakon.

Luonnollisesti lisenssipeli on ollut tottakai odotettavissa, mutta ei aivan tutulta taholta. Sen sijaan, että UP -lisenssipelin asialla olisi ollut Activision, Ubisoft tai edes Disneyn oma peliosasto, on UP -pelin oikeudet itselleen napannut THQ. UP on varsin perinteisellä kaavalla animaation pohjalta työstetty lisenssipeli, eli toisin sanoen tiedossa on tasoloikintaa, vipujen vääntelyä, kolikoiden keräilyä, kuin ajoittaisten vihollisten kukistamistakin.

Pelissä ohjastetaan pääosan ajasta vuoronperään Carlia tai Russellia, jotka kulkevat toistensa seurassa paikasta toiseen näiden yrittäessä päästä Paradise Falls -nimisen vuoren huipulle. Pelissä ideana on pelissä toimia yhteistyössä tasojen selvittämiseski, sillä Carl eikä Russell kumpikaan osaa kaikkia etenemiseen tarvittavia niksejä. Parhaimmillaan peli onkin kaverin kanssa yhteistyönä pelattuna, jolloin molemmat pelaajat ohjastavat yhtä hahmoista. Yksinpelinäkin homma tosin toimii, sillä tekoäly on sen verran viisas, että tajuaa tilanteiden päälle, eikä jää nurkkiin jumittamaan. Carl osaa kiivetä seiniä pitkin kävelykeppinsä avulla, kun taas Russell osaa pienen kokonsa vuoksi taiteilla ahtaita kallionkielekkeitä pitkin. Russell osaa katkoa köysiä linkkuveitsellään ja Carlin on mahdollista kaataa isompia ja raskaampia esineitä vaikkapa kulkusilloiksi. Välillä pelihahmoja saattaa olla kerrallaan matkassa kolmekin, kun Dug-koira päättää kuin tyhjästä liittyä pelaajan seuraan. Yleensä Dugin ainut hyöty on kuitenkin ryömiä läpäisemättömässä energiakentässä olevasta koiranluukusta lävitse, vetää vivusta ja siten sammuttaaa energiakenttä, jotta Carl ja Russell voisivat jatkaa matkaansa. Pelattavuudeltaan UP ei ole mikään vaikea peli, sillä kontrollit ovat varsin selkeät ja helpot oppia. Pelihahmot myöskin antavat pelaajalle jatkuvasti vihjeitä siitä, mitä seuraavaksi tulisi tehdä, mikäli se jollekin epäselväksi jää. Yleensä kaikkia tärkeimpiä toimintakohtia ikään kuin alleviivataan Carlin ja Russelin kuvakkeilla. Esimerkkinä kivilankku, jonka alapäästä Carlin tulisi ponkaista Russell kuilun toiselle puolelle on havainnollistettu siten, että Russellin kuvake näkyy lankun alaosassa ja Carlin lankun yläpäässä, pienen kielekkeen huipulla, josta Carlin tulisi hypätä lankun päälle ponkaisten Russelin ilmaan.

Pelin yksitoista pelattavaa tasoa käsittävät pääasiassa Carlin ja Russelin peluuttamista, vaikka mukaan mahtuukin Dug-koirallakin pelaamista ja esimerkiksi pelin avausjaksona nähtävä lentelykohtaus kyseisellä karvaturrilla. Pelin tasot ovat tyypiltään varsin lineaarista sorttia. Etenemispolkuja on aina tasan se yksi, mutta pelin kolmen vuoden ikäsuosituksen huomioon ottaen tämä ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Tasoja ei myöskään ole pituudella pilattu ja noin tunnin pelaamisen jälkeen allekirjoittanut oli jo pelannut viisi pelin kaikista tasoista lävitse, joka tosin haitannee monia vanhempia, jotka tähän täysihintaisen pelin verran rahojansa joutuvat upottamaan. Uudelleen peluun arvoa lisännee pienten artifaktien, sekä kaikkien kolikoiden kerääminen jokaisesta tasosa, sekä yhteistyömoninpeli, että maksimissaan neljän pelaajan toisia vastaan tarkoitettu moninpeli, jossa lennetään kaksitasolentokoneilla, aivan kuin pelin ensimmäisessä varsinaisessa tasossakin. Moninpelissä voi muun muassa kilpailla siitä kuka saa ensimmäisenä sata ilmapalloa poksautettua, tai viisi viholliskonetta tuhottua. Moninpeli on hauska lisä ja pidentää muuten eliniältään niin lyhyen pelin ikää ainakin hitusen. UP ei näin vanhemman pelaajankaan näkökulmasta ole yksinpelinsä osalta mikään luvattoman huono tuotos, vaan sen yksinkertaisen helpon pelattavuuden vuoksi sen parissa viihtyy yllättävän hyvin, kunhan ei odota mitään turhan suurta haastekäyrää siltä ja pystyy sulattamaan sen karun visuaalisen ulosannin.

Olen aina miettinyt, että miten animaatiostudiot suhtautuvat heidän tuotoksistaan tehtyihin lisenssipeleihin, ottaen huomioon, että tänä päivänä kun markkinoilta löytyy kaksi varsin tehokasta konsolia, näyttävät etenkin lapsille suunnatut lisenssipelit auttamattoman ikääntyneiltä ja rumilta. UP ei ole mikään poikkeus tällä saralla. Peli näyttää kauttaaltaan kuin miltäkin PS2-hirvitykseltä. Grafiikka yleiesti ottaen on kamalan kulmikasta, tekstuurit vailla yksityiskohtia sekä hahmoanimaatio pääosin – lukuun ottamatta Carlia ja Russelia – varsin tönkköä. Tiedän, että peli on suunnattu perheen pienimmille, eivätkä vanhemmat juurikaan välitä, kunhan vain saavat sen hetken rauhan lapsien kinuamisesta, mutta pitäisihän näissä peleissä silti olla edes jotkin yleiset laatuvaatimukset.

Äänipuoli sen sijaan on varsin toimiva ja tarjolla on iloista musiikkia (joka ilmeisesti on itse elokuvasta), sekä toimivaa ääninäyttelyä, josta vastaa ainakin kaksi elokuvassakin mukana olleista henkilöistä. Ottaen huomioon, että peli on suunnattu perheen nuoremmille, olisi siltä odottanut jonkin sortin lokalisointia, esimerkiksi vaikkapa suomenkielisiä tekstityksiä, sillä tällaisenaan pienimpien on varmasti vaikea ymmärtää, senkään vuoksi, että tuntuu etenkin pelin “tarinaa” kuljettavien animaatiopätkien aikana, ettei hahmojen puheista meinaa ottaa tolkkua edes sujuvasti englantia puhuva ihminen, sillä äänenvoimakkuus verrattuna muuhun peliin on aivan liian alhainen.