Wavey the Rocket on nelihenkisen indiekehittäjä UpperRoom Gamesin käsialaa ja samalla studion ensimmäinen kaupallinen projekti.
Pelillä on tekijöidensä mukaan haluttu samanaikaisesti lähestyä 80-luvun arcadepelien parissa varttuneita, kuitenkaan unohtamatta nuorta pelaavaa sukupolvea. Kokonaisuus onkin jotain vanhan arcaden simppelin pelisuunnittelun ja nykypäivän mobiilipelien yhdistelmää. Tarkemmin sanottuna: jos olet koskaan naputtanut kännykälläsi rasittavaa Flappy Birdiä tai jotain sen tusinaklooneista, saattaa Wavey the Rocket tuntua jossain määrin tutulta, glorifioidulta versiolta kyseisen kaltaisesta pelistä.
Pelimaskotiksi naamioitu aurinkolasipäinen raketti on pelin hyvistyyppi. Pelin Darth Vader on ”Evil potenssiin kaksi” -niminen pahis, joka kätyreineen haluaa laittaa kapuloita Waveyn rattaisiin, vai pitäisikö kenties sanoa liikerataan. Peli tarjoaa pelattavaksi noin 80 erilaista tasoa, mikä on indiepeliksi varsin kiitettävä lukema ja samalla pelin ensimmäinen plussa.
Pelimekaniikaltaan ja idealtaan Wavey the Rocket on seuraavanlainen: pelaaja ohjaa rakettihahmoaan läpi alati vaikeutuvien tasojen. Aivan alussa pitää varoa lähinnä koskettamasta ahtaan tunnelimaisen ympäristön kattoa ja lattiaa, mutta mitä enemmän tasoja pelataan, joutuu pian varomaan sokkelomaisia putkiviritelmiä, miinoja, liikkuvia vihollisia kuin itseensä imeviä magneettejakin. Samalla kulkuaukot kapenevat siihen malliin, että pelaaminen alkaa vaatia jo millintarkkaa työtä ja oikea-aikaista pujottelua.
Päällimmäinen idea olisi ylipäätään päästä kenttä läpi ja edetä seuraavaan. Tähdellisempi idea olisi saada mahdollisimman hyvä high score jokaisesta kentästä ja nousta sitä kautta leaderboardilla korkealle. Sijoitukseen vaikuttavat tasosta kerätyt pisteet sekä tason suorittamiseen mennyt ajallinen kesto.
Pisteitä saadaan keräämällä tasoista pallukoita, jotka samalla täyttävät pistekertoimen mittaria. Enemmän pallukkaa naamaan ja kerroin nousee. Jokaisen tason jälkeen palataan pelin ”maailmankartalle”, eräänlaiseen Super Mario World -pelejä etäisesti muistuttavaan hubiin, joista edetään seuraavaan tasoon. Tasot on ripoteltu eri alueisiin ja alueelta uudelle päästään murtamalla lukko ovesta. Lukko aukeaa vasta, kun kaikki alueen tasot on suoritettu tai jos pelaajalla on riittävästi timantteja hallussaan. Timantteja saadaan niitäkin tasoista, mutta ne ovat arvatenkin aina kiperämmissä paikoissa, kuin tavalliset tusinapallukat. Monesti timantin hakuyritys koituukin Waveyn ja pelaajan kohtaloksi.
Timanttien ohella kaikista tasoista löytyy useita boostereita. Maksimissaan pelaajalla voi olla kolme boostia varastossa. Näitä käyttämällä voidaan muutaman sekunnin ajaksi laittaa Wavey matkaamaan tavallista vauhdikkaammin suorassa linjassa, mutta heti tuon parin sekunnin jälkeen Wawey palaa uomaansa ja monesti – jos ei ole tarkkana – singahtaa raketti joko kattoon tai lattiaan, jolloin koko yritys jää turhaksi ja ei muuta kuin uusiksi. Joskus jotkut tasot käytännössä vaativat, että pelaaja kerää boostia varastoon ja menee yhden kapean putken kolmen perättäisen boostin kera. Vajaa boostivaranto tai liian aikainen aktivointi ohtaa tietysti siihen, että raketti kopsahtaa kattoon ennen tunnelin loppua.
Jos kuolee, alkaa taso alusta – paitsi jos on ehtinyt checkpointille, joita on yleensä yksi tai kaksi per taso. Rasittavasti välibossikohtauksissa checkpointeja ei välttämättä aina ole lainkaan. Pelin tasoja kun saa muutenkin yrittää ihan tarpeeksi. Välibossit, joissa pelaajan pitää esimerkiksi ehtiä maaliin ennen perässä tulevaa Evil2-junaa, ovat omaa luokkaansa rasittavuudessa.
Raketti kuuhun WASDilla
Waveyta voidaan ohjata joko padilla, hiirellä tai WASD-näppäimillä. On sinänsä hienoa, että pelille löytyy jopa kolmekin eri kontrollitapaa. Testatessani peliä kaikilla, en oikeastaan missään vaiheessa huomannut, että yksi olisi ollut ylitse muiden.
Liikkuminen ahtaissa ja ansarikkaissa tasoissa tapahtuu muuntelemalla jatkuvasti Waveyn ruudulle piirtyvää liikerataa. Pelaaja joutuu jatkuvasti säätämään rakettinsa kulkuvauhtia sekä korkeustasoa. Peliruudulla tämä näkyy liikeradan kapenemisena tai levenemisenä ja samalla nyppylän korkeuden laskemisella tai nousemisella. Jatkuvasti täytyy tehdä päätöksiä siitä, pitääkö seuraava este ohittaa ylhäältä vai alhaalta ja kuinka leveässä tai kapeassa kaaressa.
Raketin saa lähes kokonaan pysäytettyäkin ja jopa suuntaakin käännettyä, mikäli liikeradan suunnittelu vauhdissa näyttäisi päättyvän seinään. Aina hidastelukaan ei tosin auta, kun sokkeloiset ja kapeat väliköt ovat yksinkertaisesti liian hankalia suorittaa, eikä rakettia muutoinkaan voi pujotella olemattomassa vauhdissa esteiden ohitse, vaan sille on annettava riittävästi vauhtia eli kaarta. Ahtaimmissa luolissa tämän saavuttaminen menee melkoiseksi venkoiluksi. Huippuaikaankin pyritään, joten jatkuvassa liikkeessä olisi hyvä pysyä. Mukavimmillaan tasot läpäisee parissa minuutissa. Joskus ensimmäisen tai toisen checkpointin jälkeinen kohta ei meinaa mennä millään lävitse ja loppuaika kipuaa jonnekin seitsemään kahdeksaan kyllästyttävään minuuttiin.
Lennä Juri Gagarin
Tämä jatkuva ylös-alas -aaltoilu on se, joka tuo juurikin mieleen alussa mainitsemani Flappy Bird -pelin. Wavey the Rocket ei pistä pelaajaa naputtamaan hervottomasti sormeaan kosketusnäytöllä, mutta aaltoliikettä joutuu esimerkiksi näppäimistöllä ja padilla pelatessa muuttamaan parilla sormella kiivaaseen tahtiin taukoamatta. Välillä aivot menevät pakostakin sekaisin ja yhtäkkiä ei enää muistakaan miten se aalto saatiin kapeammaksi ja miten matalammaksi. Piti laskea nokkaa, mutta ei muistanutkaan, että ensin nousee perä ja hups katto tuli vastaan. Boom!
Sinänsähän se ei haittaa, vaikka Wavey the Rocket olisikin flappybirdiä, eli aaltoilua. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu nimittäin pelin itseään toistavuus. Peli on sorttia, kuole ja yritä samantien uudelleen, joten uutta yritystä pääsee minuutin sisällä kokeilemaan kymmeniä kertoja – olettaen että kuolee samantien. Samojen kohtien hinkkaaminen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ei kuitenkaan jaksa hyvillä mielin innostaa. Etenkin muutamissa bossitaistoissa. Pelin tasot muuttuvat melko helposta todella haastavaksi pelin edetessä, mutta pääasiassa kokemus pysyy silti koko ajan täysin samana.
Itseään toistavuutta ei auta se, että pelin hauskan värikkääseen grafiikkaan istuva musiikki – vaikka letkeää onkin – alkaa sekin looppaamaan aivan liian nopeasti, mikäli tasossa viivytellään vähänkään pidempään. Parinkymmenen kuoleman ja menetettyjen hyvien kertoimien jälkeen, saman musiikin jammatessa taustalla, alkaa pelaaminen todella puuduttaa. Enkä välttämättä sanoisi, että turhauttava pelattavuus oli se, mikä aikoinaan määritti 80- ja 90-luvun parhaat arcadenpelit.
Loppusanat
Kokonaisuutena Wavey the Rocket on varsin hyvä yritys ja taidonnäyte nelihenkiseltä porukalta, mutta pidemmän päälle peli ei ole sellaista sorttia, joka suuresti innostaisi palaaman takaisin sen ääreen. Se on mukava jokaisella kerralla polkaista käyntiin rempseän audiovisuaalisen suunnittelun pärähtäessä ruudulle, kunnes muutaman pelatun tason ja kuudenkymmenen kuolemiskerran jälkeen muistaa jälleen, miksi peli tuli viimeksi suljettua kiroillen.
Tätä kirjoittaessa Wavey the Rocket on juuri julkaistu ja sitä myydään Steamissa pienessä alessa vajaan viidentoista euron hintalapulla. Täysi hinta olisi 17 euroa. Jos pelin itseään toistava, ei-palkitseva pelattavuus ei kaada venettä, sen liian korkeaksi mietitty hintalappu kenties kaataa. Vertailuna parilla kympillä saa monesti jo laadukasta AAA-tavaraa ja rahoilleen vastinetta paljon enemmän. Indie on aina toki indie, mutta hintalaatusuhde ei Wavey the Rocketin osalta oikein toimi.
