Life is Strange: Reunion kuljettaa uuden mysteerin pariin hahmokeskeisessä fiilistelyssä

Mitä saadaan jos yhdistetään Neiti Etsivä ja Dawson’s Creek? Se on kenties kysymys, johon Max Caulfield, tuo Sieppari Ruispellossa -kirjan kapinallismielisen päähenkilön kaukainen sukulainen(?) osaisi vastata. Ja jos vastaus meneekin pieleen, voi aina yrittää uudelleen kelaamalla takaisin aikaa. Jokainen voi varmasti samaistua siihen, että on joskus halunnut tehdä jonkin asian toisin, vaihtaa vastauksensa tuliseksi muuttuneessa keskustelussa tai mennä sittenkin niihin juhliin joihin kutsun sai.

Life is Strange: Reunion on kanadalaisen Deck Nine Gamesin kehittämä tuorein osa ranskalaisen DontNodin aikoinaan luomaan episodipohjaiseen pelisarjaan, aikana jolloin episodien mukanaan tuomat pienemmät kustannukset olivat pop. Bingettäjien iloksi Reunion on hylännyt tuon konseptin ja koko tarina on koettavissa kokonaisena pelinä. Reunion on jo studion neljäs Elämä on Outoa -peli ja se on ohittanut DontNodin kahden osan lukumäärän jo aikoja sitten, joten ei tässä vieraalla maalla enää seikkailla.

Reunion on suoraa jatkoa edelliselle Max-seikkailulle, Double Exposurelle, joten jotain kysymysmerkkejä saattaa pelatessa nousta ilmaan, mikäli kyseinen peli on jäänyt välistä, kuten allekirjoittaneelle kävi. Melko hyvin Reunion kuitenkin pureskelee monet tärkeimmät asiat uudelleen ja selittelee, kuka on kuka – monet sivuhahmoista kun ovat tuttuja Double Exposuresta.

Ujo analogikameroista ja elämän kuvaamisesta aikoinaan innostunut tyttö Max nousi Double Exposuressa ensin Caledonin yliopistolla leipänsä valokuvaajana ansainneeksi ja Reunionissa hän onkin jo ehtinyt valokuvaamista opettavan professorin virkaan. Nuoruuden kapinauho tapahtumia mieleisekseen muuttelemalla ei kykynä ole kadonnut, mutta on jäänyt hieman tauolle vakituisen toimistoduunin myötä.

Dawsonilainen, (RIP James Van Der Beek) myrskyssäkin tuhoutunut pikkupaikkakunta Arcadia Bay on yksinkertaisesti korvautunut toisella, Vermontissa sijaitsevalla pikkupaikkakunnalla, kun tarvitaan jonkinlainen näyttämö orastavalle liekehdinnälle – keskiössä olevalle naisten väliselle ystävyydelle ja rakkaudelle, sekä yliopiston tuhoutumiselle ehkä mahdollisesti päälle hönkivässä, tahallaan sytytetyssä suurpalossa.

Max ei luonnollisestikaan halua jäädä työttömäksi, eikä ne muutamat liekkeihin potentiaalisesti uhkaavassa rinnakkaistodellisuuden näyssä menehtyvät ystävätkään lämmitä nuoren professorin mieltä. Siispä on aika laittaa jälleen Nikke Knattertonin hattu päähän ja alkaa ratkomaan uutta whodunnit-tyyppistä mysteeriä!

Sopivasti pikkukaupunkiin eksyy myös vuosien erossaolon ja kommunikaatiokatkoksen jälkeen Maxin bestis ja koko pelisarjan ehdottomasti toiseksi paras, ellei paras hahmo, ikuinen punkkari, Chloe Price. Sinitukkaisesta vihreään sävyyn hiustyylinsä vaihtanut Chloe entisestään ruokkii ja muistuttaa pelastajasyndroomasta kärsivää ystäväänsä Maxia siitä, että aika on nyt ja elämä pitää ottaa takaisin omiin käsiin, sen sijaan että yrittäisi seivata kaiken muita ajatellen.

Pelissä luovitaankin yliopistomysteerin ratkomisen sekä paikallisten ihmissuhteiden parissa. Pelimekaniikaltaan Life is Strange: Reunion on mielestäni ehkä jopa aiempaa enemmän tarinavoittoinen, sisältäen köpöttelyä, juttelua, ajoittaista ajan takaisinpäin kelailua sekä fiilistelyä rennon ja kauniin indiemusiikin parissa. Varsinainen puzzlenratkonta tuntuu jääneen taka-alalle, tai sitten en vain muista originaalin seikkailun ja Before the Stormin olleen niin köykäisiä. Periaatteessa kaikki puzzlet ratkeavat katsomalla hotspotattuja objekteja, noukkimalla tavaroita tai muuten vain painamalla tai vetämällä jotain, jotka kaikki tapahtuvat A-nappulaa painamalla. Mikäli vain katsominen on mahdollista, peli tarjoaa vain sitä vaihtoehdoksi.

Ensi kertaa pelisarjan historiassa faneja myötäkarvaan silittävällä ratkaisulla pelaajat pääsevät pelaamaan molemmilla, Maxilla ja Chloella vuorotusten ja naisten välisten dialogien aikana pelaaja saa toisinaan valita molempien vastaukset. Tämä on ehdottoman hyvä elementti, kun ottaa huomioon, että Reunion on kaksikon päätösseikkailu, tai niin ainakin markkinapuheena vakuutellaan.

Stephen Kingin Mainen tapaan koko Life is Strangen universumi tuntuu muuttuneen peli peliltä enemmän yliluonnollisuuden ja magian bermudankolmioksi, Kun Chloe näkee painajaisunien muodossa enteitä ja Maxin entinen, niin ikään kaupunkiin Double Exposure -pelin jälkeen palaava ex-tuttu, Safi on jo entuudestaan taitava muodonmuuttaja.

Enää elämä ei ole outoa, koska kasvukivut, vaan erikoiskykyjen kanssa on vaikea elää normaalia arkea – kuten Spider-Manin vaari sanoi: suuret skillit, suuri vastuu. Taitopuuta pelissä ei sentään kuitenkaan vieläkään ole, vaan genre on edelleen hahmokeskeiseen höpöttelyyn painottuvaa seikkailua, jossa tietyt päätökset ja dialogivalinnat vaikuttavat tarinan kulkuun – ainakin suurin osa. Eräässä kohtaa, jossa pelaaja pääsi tekemään kenties Maxin elämän suurimman henkilökohtaisen päätöksen kahden väliltä ja jota allekirjoittanut mietti pitkään ennen ratkaisua, on lopulta oikeasti vain toinen valittavissa, vaikka kuinka kokeilisi ohjaimen olkapäänappulalla kohauttaa aikaa taaksepäin ja kokeilisi uudelleen samaa vastausta. Peli ei sitä hyväksy.

Max jopa kuittaa asian mietiskelemällä sanoin ”jospa universumi v*ttuilee minulle.” Eli aivan vapaata tarinankehittäminen ei aina ole. Ennen uuden pelin aloitusta saa pelaaja valita miten asiat menivät tietyiltä osin ennen Reunionin tapahtumia. Näilläkin lienee ainakin jotain vaikutusta siihen, miten uusimman pelin tarina alkaa, kulkee ja päättyy.

Seikkaileminen on elementtinä kevyttä: aiempien pelien tapaan puzzlet ratkotaan yleensä yhdessä ja samassa tilassa, edestakaista ruuduista toiseen ramppaamista ei klassisten point&click -seikkailuiden tapaan ole. Keskeisessä roolissa on yhä ajankelaus, mutta sitäkin tuntui olevan vähemmän kuin aiemmin. Max juttelee jollekin ja keskustelun suunta menee pieleen, koska vastapuoli odottaa toisenlaisia vastauksia – ei muuta kuin aikaa taaksepäin ja paremmalla tietämyksellä sama dialogi uudelleen, kunnes se menee läpi ja tarina etenee pelimoottorin omalla välipätkällä.

Originaalin seikkailun ja Before the Stormin tapaan Reunion on parhaimmillaan hyvin tunnelmallista ja fiilistelevää seikkailua, jossa miellyttävät hahmot ovat keskiössä. Tarinassa vieraillaan muun muassa Maxin asunnolla, yliopiston kampuksella, mutta myös kampuksen läheinen nuorisojuottola on yksi tapahtumapaikoista. Hahmoja on nivaska, joita sitten jossain vaiheessa tarinaa saadaan sopivasti läiskittyä Maxin ja kavereiden luomalle ”epäiltyjen” listalle, jottei mysteeri liian helpoksi muuttuisi. Hovimestaripyromaania pelistä ei kuitenkaan löydy.

Audiovisuaalisesti Life is Strange: Reunion liikkuu samoilla linjoilla aiempien osien kanssa. Taustalla toisinaan soi kaunis pelitunnelmaa nostattava musiikki, jota on saatu jälleen mukaan toistakymmentä indiekappaletta, tarjontana pääasiassa akustista soitantaa. Ääninäyttelykin on onnistunutta. Maxin ääninäyttelijänä kuullaan yhä samaa Hannah Tellea, joka toimii hienosti. Telle ei kuulosta enää kuitenkaan aivan nuorelta tytöltä – eikä kuulu varttuneen Maxinkaan, mutta samalla Maxin ääni on hassulla tavalla muuttunut kuin Stranger Things -aikakauden Winona Ryderiksi.

Maxin vuorosanat pelissä ovat jostain syystä hieman hassusti tauotettuja, joko draaman lisäämiseksi tai pelin venyttämiseksi, mutta toisinaan naisen tapa lausua lähes kaikki. Ajatuksensa. Taukojen kanssa. Alkaa. Puuduttamaan. Etenkin kun pelin kaikki muut hahmot tuntuvat puhuvan nopeammalla (tavallisella) rytmillä. Huvittavana yksityiskohtana Chloen ilmaantuessa maisemiin, alkaa vihreätukalta tarttua Maxillekin toistuvampaa v*ttusanan viljelyä tämän omaan puheeseensa.

Chloen originaalin Ashly Burch -äänen Before the Stormissa hienosti korvannut Rhianna DeVries jatkaa punkkarin ääntelyä tässäkin pelissä, eikä originaalia Burch-versiota enää meinaa edes muistaakaan, koska ero ei ole huomattava.

Chloen originaalin Ashly Burch -äänen Before the Stormissa hienosti korvannut Rhianna DeVries jatkaa punkkarin ääntelyä tässäkin pelissä, eikä originaalia Burch-versiota enää meinaa edes muistaakaan, koska ero ei ole huomattava.

Grafiikan osalta eteenpäin ollaan menty jo aiemmissa peleissä, kun pelimoottori vaihdettiin unreal vitoseen, mutta allekirjoittaneen osalta siirtyminen yhdeksän vuotta sitten julkaistusta Before the Stormista tähän Reunioniin oli aika loikka. Yleinen grafiikka on miellyttävää ja hahmoissa on mukavasti yksityiskohtaisuutta, etenkin silmissä. Max oli symppis jo originaalissa pelissä ja on sitä nyt vielä enemmän varttuneempanakin – silmistä heijastuu elämänhalu, herkkyys ja välittäminen.

Peli ikävästi tuottaa kuitenkin toisinaan ”outolaakso” -ilmiöitä, koska suun mallintamisien kanssa ollaan edelleen hiukan hakusessa melkeinpä kaikissa moderneissa videopeleissä, niin kuin tässäkin. Monesti pelissä iloisia asioita puhuvat hahmot näyttävätkin suuvärkkinsä osalta toisinaan katkerilta tai jopa vihaisilta, joka toisinaan hieman rikkoi hahmojen uskottavuutta.

Kokonaisuutena Life is Strange: Reunion on kuitenkin ihan tunnelmallista ja visuaalisesti kaunista jatketta DontNodin aikoinaan aloittamaan universumiin. Vaikka tarina muistuttaakin aiempia pelejä jälleen kerran uudella, Max Caulfieldin lintukotoa uhkaavalla mysteerillä, joka on totta kai pakko ratkoa ja estää, pitää peli otteessaan loppuun asti ja on mielenkiintoista nähdä miten Maxin ja Chloen lopulta käy.

Uudelleen peluun arvoakin löytyy ainakin toiseen rundiin: loppustatistiikat kertovat miten kävi uhkaavan suurpalon kanssa ja ketkä kaikista hahmoista selvisivät ja minkälaiset kenenkin suhteet Maxiin olivat lopussa. Sain omalta osaltani ”huonon lopun” ja hahmojen kohtalot harmittamaan niin, että varmaan on pakko toistekin pelata – se jos mikä on hyvän pelin merkki.