Willow Guard - Complete Edition on hack 'n' slash -retki eläinten valtakuntaan

MiTale on vuonna 2017 perustettu parikymmenpäinen indiestudio Turusta, jonka ensimmäinen peli Willow Guard oli tarinavetoinen RPG-elementtejä ja hack ’n’ slashia yhdistellyt fantasiapeli, jossa korttien kanssa plärääminenkään ei jäänyt tuntemattomaksi käsitteeksi. Peli oli jopa ehdolla Finnish Game Awards -tapahtumassa vuoden peliksi, joten ei liene ihme että intoa lisämateriaalin tekemiseenkin löytyy ja pelin maailmaa ja tavaramerkkiä olisi muutenkin tarkoitus tuotteistaa muun muassa korttipohjaisella ”dungeon crawler” -lautapelillä Willow Guard Hollowroot.

Itse videopeli sai hiljattain Frostreign -nimisen lisäseikkailun, jonka myötä peli ilmaantui myös Game Realityn arvosteltavaksi. Koska emopeli on jäänyt kokematta ja arvostelematta, arvostelen nyt koko setin Steamistakin löytyvän ”complete editionin” muodossa. Hintaa peruspelillä on noin viisitoista euroa ja lisärillä kahdeksan euroa – mikäli ne päättää ostella erikseen. Kimpassa molemmat ovat noin parinkymmenen euron paketti.

Etäisesti peli muistuttaa tai tuntuisi ainakin ottaneen vaikutteita Taru Sormusten Herrasta -saagasta. Pelaajan ohjastama hahmo on hieman samooja Aragornia muistuttava vartijaeläin, mäyrä nimeltä Ghweros, joka yrittää suojella viattomia pahuudelta Tersan maailmassa, jonka jumalat ovat hylänneet. Aika eeppistä.

Pelin alussa Ghweros alkaa tutkia lukuisia hirviöhyökkäyksiä Woikoksen kylässä. Mitään kiveä ei jätetä kääntämättä, eikä mihinkään eläinlajiin jäädä tutustumatta. Willowguardin maailma kun on varsinainen eläinten (ja monstereiden) tyyssija. Tavernan pitäjästä kauppiaaseen ja satunnaiseen vastaantulijaan, kaikki ovat erilaisia eläinkunnan edustajia. Ketut, karhut, haisunäädät, ilvekset, majavat kuin variksetkin kauppiaan roolissa tulevat tutuiksi.

Pelissä päivät vaihtuvat uusiin, kun pelaajan mäyrä tekee tarkkaa työtä Woikoksen kylässä ja sen lähialueilla, kuten sysimetsässä ja pelloilla, putsatessaan maisemia erilaisista monstereista sekä tehden salapoliisintyötä jutellessaan ystävällisten hahmojen kanssa sekä tutkien ja tarkkaillen maastosta löytyviä mielenkiintoisia, hahmon focus-energiaa kuluttavia hot spotteja.

Pelimaailman kartalle aukeaa tutkimusten myötä tuon tuosta uusia lokaatioita, jotka totta kai sinänsä pitävät mielenkiintoa yllä. Pelimekaanisesti peli jakautuu tarinankerrontaan ja taisteluluolastoihin melko tasaisesti. Jälkimmäiset ovat kevyttä hack’n’slashia loottailun kera ja mieleen nousee kenties mieleen Diablo-pelisarja, mutta fiiliksen ja visuaalisen värikkyyden puolesta liikutaan omasta mielestäni enemmän zeldamaisissa fantasiatunnelmissa.

Grafiikaltaan Willow Guard ajaa varsin toimivasti asiansa. Pixelart-grafiikkainen viittamäyrä ja yleinen monsterisuunnittelu ja niiden erilaiset hyökkäystavat ovat mielenkiintoisia ja maisemat fiilikseen hyvin istuvia. Nipottamisen aihetta löysin hieman maastografiikan korkeuseroista, joita toisinaan on vaikea hahmottaa. Pienetkin kivet saattavat estää läpikulkemisen ja joskus maastoon jääkin jumiin, kun ei heti tule tajunneeksi, että edessä onkin mäen harjanne tai sitten esimerkiksi alemmalla tasolla sijaitsevaa mukulakiveä, jonne pääsee jostain muualta. Etenkin taisteluiden aikana johonkin pieneen pikseliin jumiutuminen hieman risoo.

Pelin luolastomaisiksi suunnitellut, yleensä useamman yksittäisen huoneen kokonaisuudet sekä sitten ihan oikeat maan alle könyttävät miniluolastot eivät pelin tekijöiden mukaan ole proseduraalisesti luotuja – kaikki kartat ovat käsin veisteltyjä, mutta esineet saattavat satunnaisissa paikoissa.

Monstereiden tappamisesta saadaan raaka-aineita hampaiden tai vaikkapa karvatupon muodossa. Toisinaan saadaan myös niitä harvinaisempiakin, craftaamiseen tarvittavia kriittisiä aineksia, mutta ne useimmiten kaipaavat myös erikoisempia hirviöitä mäyrän miekan seivästettäväksi. Toisinaan valmistaminen vaatii osakseen esimerkiksi hopeaa, narua tai jotain kasvinpalaa, joita saadaan loottibokseista ja muuta maaston irtaimistoa rikkomalla. Yleisellä tasolla varusteiden päivittely oli kuitenkin omaan makuuni tolkuttoman hidasta ja aina kun kylän Ajati-sepän pakeilla meni käymään, uupui usein Ghweroksen taskuista joko kultaa tai jokin tai joitain monstereista saatavia raaka-aineita.

Vasta noin yhdeksän tunnin pelaamisen jälkeen olin kutakuinkin saanut kaikki mäyrän käyttämät kamppeet kertaalleen päivitettyä ja sitä kautta edes hieman lisäsuojaa ja HP-mittaria pari askelta venytettyä. Grindata pelissä joutuu sen verran, että se toisinaan kääntyy sitä itseään vastaan: kokemus alkaa tuntua itseään toistavalta puurtamiselta ilman minkäänlaista palkkiota tai porkkanaa, eikä tarinakaan varsinaisesti vauhdilla etene.

Tarinan puolesta maailma (Tersa) ja pohjalle työstetty lore ovat mielenkiintoisia, mutta jonkinlaista ääninäyttelyä tai edes pientä ääntelyä jäi jotenkin kaipailemaan, vaikka ymmärrettävästi indiessä on indien budjetti. Pelissä pääsee lukemaan laatikkokaupalla dialogia, kun mäyrä suhailee monstereiden lahtaamisen välissä jos jonkin hahmon juttusilla. Sinänsä tekstit ovat hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja, mutta aivan kaikkea valtaisaa dialogimäärää ei aina jaksanut lukea ajatuksen kanssa.

Joillekin hahmoille voidaan keskusteluissa paljastaa johtolankoja, joka kenties johtaa jonkin uuden lokaation avautumiseen vastavuoroisen tiedon muodossa. Mäyrän taidot kehittyvät ja suhteet muihin hahmoihin paranevat, joka edes auttaa onnistumista seikkailussa ja esimerkiksi empatialla voidaan roolipelimäiseen tapaan vaikuttaa keskusteluvalintoihinkin.

Toisinaan peli muuttuu sekavaksi, kun menestyksekkään luolastopieksennän jälkeen pitäisi raportoida jollekin hahmolle, että ”homma hoidettu.” No hahmoa ei meinaakaan millään löytää mistään ja se johtaa useimmiten kaikkien mahdollisten ruutujen, kuten taverna tai majatalo koluamiseen, kunnes hahmo onkin jossain, missä ei ehkä olettaisi – vaikkapa pelaajan omassa leirissä.

Ghweros voi omassa leirissään nukkua ja päivitellä korttejaan. Lepäämällä aika kuluu ja käytetyt focus-pisteet kertyvät takaisin mittariin. Päiväsaikaan jotkin taisteluluolat ovat hieman helpompia, vaikka suurta eroa en huomannut. Focusta voi saada myös luonnosta sinisiä kasveja silpomalla ja vasta turhan monen kuoleman jälkeen hoksasin, että vihreiden ruukkujen ohella lisäenergiaa luolastoissa saa tuhoamalla vihreitä puita. Focusta voi käyttää muu muassa ympäristön havainnointiin ja uusien johtolankojen löytymiseen, jonka lisäksi kullalla auki ostettavat, taistelussa tehokkaat hetkelliset erikoisliikkeet, kuten monesta hack’n’slash -pelistä tuttu ”raivomoodi” käyttävät nekin osakseen focusta.

Willow Guardin mielenkiintoisin uniikki ominaisuus ovat korttipakan kortit. Pelaajalla on käytössään erilaisia perk-kortteja ja uuden saa vetää pakasta TAB-nappulalla (näppäimistöllä ja hiirellä pelatessa) aina kun staminapalkki täyttyy monstereiden pieksemisestä. Kortit parantavat muun muassa mäyrän panssaria, palauttavat heti osan terveyttä tai antavat kuolemattomuuden, silloin kun väistellään. Kuluvat heitettävät tikarit ja muun muassa kranaattikin ovat korteista saatavia perkejä. Korttejakin pääsee päivittelemään ja jopa uusiakin saadaan pakkaan valita pelin edetessä. Päivitettyyn tikariin voi laittaa myrkkyä ja niin edelleen.

Tässäkin kohtaa grindaaminen kuitenkin nostaa päätään, sillä kortit kuin varusteetkin käyttävät valmistuksessa samoja raaka-aineita monstereiden palasista lankaan ja timantteihin.

Jatkuva luolastojen uudelleenyrittäminen ja tietäminen, että helpotusta ei juurikaan tule, käy pidemmän päälle puuduttamaan ja into pidempien sessioiden pelaamiseen madaltuu, vaikka jokaisen päivän mittaisen tauon jälkeen mäyrän seikkailut osaavatkin taas kivasti koukuttaa pariinsa.

Pelaaminen pysyy pitkään haastavana, mutta lopulta sisulla mentiin ja ne vaikeammatkin luolat alkoivat taittua ja muutaman uuden monsterikohtaamisen myötä onnistuin saamaan edes parit harvinaisemmat raaka-aineet – mäyrän viittaan sekä saappaisiin tuli uutta potkua paikallisen sepän pajalta. Vasta kuitenkin noin reilun yhdeksän tunnin pelaamisen jälkeen olin saanut kaikki mäyrän kamppeet kertaalleen päivitettyä, eikä peli silti helpoksi muutu. Päivittelyn jälkeen saakin sitten taas odotella ja grindata materiaalia.

Pelin valikosta löytyy ”honey badger” -asetus, jonka aktivoimalla pelaajan hahmon pitäisi muuttua voimakkaammaksi jokaisen kuoleman jälkeen, mutta en ole aivan varma sainko ominaisuutta oikein toimimaan vai en. Joskus asetus saattaa ainakin Steam-keskusteluiden mukaan bugailla ja mennä pois päältä. Bugeja pelissä tuntuu muutenkin olevan tai olleen riittävästi, mutta MiTale tuntuu niiltä olevan varsin aktiivinen – pätsejä ja pienempiä hotfixejä on julkaistu kuin liukuhihnalta, joten kärppänä ovat ainakin paikalla puutteita korjaamassa. Jopa pelin demo kärsi jossain välissä bugeista ja se korjattiin melko ripeästi. Itse en pelailuideni aikana tiettävästi kovin montaa bugia kokenut, ehkä honeybadger-asetus oli yksi eikä esimerkiksi ole tavatonta nähdä pelin tehtävälistalla kahta samaa (putsaa lautatarha monstereista) tavoitettakaan.

Willow Guardin suurin ongelma bugien sijaan onkin, toisiaan muistuttavien, vaikkakin käsityönä tehtyjen, ruutujen uudelleen ja uudelleen putsaaminen onnistuneella, mutta pienellä monsterivariaatiolla, lähes samoina toistuvien musiikin soidessa taustalla.

On luolastoissa soivaa taistelumusiikkia ja sitten on dialogin ja kerronnan taustalla soivaa rauhallisempaa musiikkia. Hienona yksityiskohtana, kun jokin ruutu on putsattu monstereista, taistelumusiikki vaimenee hyvin hiljaiseksi. Silti, erilaista musiikillista vaihtelua saisi olla ehdottomasti enemmän, etenkin kun muu äänimaailma rajoittuu lähinnä miekan kolisteluun ja vihollisten örinöihin sekä näiden käyttämien hyökkäyksien tuottamiin efekteihin.

Willow Guard osaa kyllä yleisellä tasolla pelimekaanisesti koukuttaa, koska pelikontrollit ihan jopa WASD-hiiri -yhdistelmälläkin toimi varsin kivasti ja peliohjaimella (Steam controller 2) ehkä vielä sutjakkaamminkin. Kymmenennen perättäisen kuoleman jälkeen touhu vaan useimmiten alkaa puuduttaa, eikä ruutuja jaksaisi aina tutkia ja putsata alusta – etenkin kun luolastoissa on useimmiten jokin tavoite, esimerkiksi jonkin hahmon leirin löytyminen tai useamman kivipaasi-alttarin aktivoiminen tai salaisen poistumisreitin löytäminen, joista viimeksi mainittuun uppoaa helposti aikaa. Vasta tavoitteiden suorittamisen jälkeen peli suostuu ilmoittamaan sanat ”luola meni läpi, paina ESC.” Mikäli kuolee niin, että vaikkapa se yksi kivipaasi jäi aktivoimatta, niin kyllähän se syö vartijamäyrää – etenkin kun useimmiten ei pääse varusteitakaan parantelemaan ennen uutta koitosta.

Pelille julkaistuun Frostreign -lisäosaan pääsee käsiksi vasta sitten kun päätarina on pelattu lävitse, joten lisärin mukanaan tuoma uusi vuoristomainen Atalakas-kartta uusine luolastoineen ja uusine musiikkeineen, monsterivariaatioineen sekä pakkaan saatavine uusine kortteineen, sekä ajoittaiset hyiset tassujen alla narskuvat talviset hanget uuden vuoristoisen maailmankarttansa kera eivät ikävä kyllä pääse tuomaan vaihtelun lohtua, mikäli emopeli käy puuduttamaan.

Lisäosan suurin uudistus lienee pelaajan mukana taisteleva tekoälyn ohjastama kaveri, ahman orpopentu Súri johon Ghweros tutustuu tarinan aikana. Apuri taitaa lähitaistelun ohella kauempaa onnistuvat nuoletkin. Rinnalle saatava ahma on ehdottoman tervetullut lisäys, mutta vihollisen iskuille immuuni apurikaan ei aina ole täydellistä matkaseuraa ja AI-apurin jumiutumiseenkin on tullut muun muassa korjausta pätsin muodossa.

Kokonaisuutena zeldamaisia fiboja tuottava Willow Guard on mielenkiintoinen pelitapaus niin idealtaan kuin visuaaliselta tyyliltäänkin ja DLC-lisäri tarjoaa lisää samaa loren jatketta. Pienellä viilaamisella ja tasapainottamisella kokemuksesta saisi vieläkin nautittavamman.