Viimeistelemätön, kotikutoinen ja tunnelmallinen – Ashes of the Damned: The Forgotten Ward vääntää kauhua entisajan mielisairaalasta
Lyhyestä virsi kaunis.
En ole kokenein kauhupeliharrastaja, mutta voisin vannoa, että olen kuullut tämän tarinan ennenkin: hylätty mielisairaala, menetetty muisti ja toinen toistaan kauheampia kohtaloita kirjailtuna kliinisiin potilaskansioihin. Yhden miehen indiekauhupeli, Ashes of The Damned – The Forgotten Ward, ei kavahda tuttua asetelmaa, eikä siihen ole syytäkään – kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat hyviksi havaittuja. Suupalan kokoinen kauhupeli koetaan hienoissa puitteissa ja tunnelma kuumottaa, mutta mitään uutta tai kiinnostavaa sanottavaa sillä ei harmillisesti ole.
Ashes of The Damned – The Forgotten Ward on suurin piirtein saman mittainen kuin keskimääräisen televisiosarjan jakso. Lopputekstit lävähtävät ruudulle noin neljässäkymmenessä minuutissa, eikä pelissä ole edes mahdollisuutta tallennukseen. Konsepti on sama kuin huvipuiston kummitustalossa: pelaaja lasketaan hylättyyn kartanomielisairaalaan haahuilemaan ympäriinsä ja etsimään vihjeitä menneisyydestään. Katsoa saa, muttei juurikaan koskea – askeleet kaikuvat ja ovet aukeavat, mutta muu interaktio rajoittuu lähinnä esineiden keräilemiseen ja potilaskansioiden lukemiseen. Ei olisi väärin sanoa peliä eräänlaiseksi kauhuteemaiseksi kävelysimulaattoriksi.
Pelin parasta antia on sen tunnelma. Kartanon narisevat lattiat ja patinoituneet salit kertovat karua kieltään menneiden vuosisatojen hoidoista. Sellaista mielen sairautta ei olekaan, joka ei hoituisi jääkylvyllä, sähköiskuilla tai lobotomialla. 1900-luvun alun kauhunovelleja muistuttavat potilastarinat eivät mene ihan niin ihon alle, että luokittelisin niitä Steam-sivullakin mainostetuksi psykologiseksi kauhuksi, mutta ne ovat viihdyttäviä ja sopivan makaabereja. Yleistunnelma on juuri sopivan kuumottava pitääkseen kaltaiseni pelkurit varpaillaan, mutta suoranaiset kauhun hetket jäivät kokematta. Enemmän halloween-sävyjä ja kummitusjunaa kuin Alien Isolationia.
Ashes of the Damned – The Forgotten Ward vaikuttaa peliltä, joka on syntynyt rakkaudesta lajiin, mutta selvästi myös erittäin niukoilla resursseilla. kartano on visuaalisesti vaikuttava ja minimalistinen äänimaailma toimii, mutta lyhyeenkin peliaikaan mahtuu rutkasti yksityiskohtia, jotka paljastavat testauksen ja viimeistelyn puutteet. Mukana on outojakin virheitä, kuten ”pasueksi” typotettu ”pause”, ruudulla kummittelevat peliohjeet (jotka pitää kytkeä manuaalisesti pois ”hudiksi” nimetystä napista), sekä kartta, joka on sanalla sanoen rikki. Pidän ihan ymmärrettävänä, ettei kehittäjävetoinen testaus välttämättä paljasta tekstien tai käyttöliittymän epäloogisuuksia, mutta miten on mahdollista, etteivät kehittäjät ole havainneet karttaa peittävän sumun väistyvän vain siitä kohden, jossa kartan sattuu avaamaan? Tai ettei kellarikerroksen pohjapiirrustuksia voi selata missään muualla kuin mielisairaalan portaikoissa? Muitakin kummallisuuksia ja bugeja löytyy, muttei onneksi mitään pelikokemusta romuttavaa. Vähäisistä resursseista kielii myös tekoälyn käyttö pelin kuvituskuvissa sekä promomateriaaleissa.
Koska peli kuitenkin teipistä ja liimasta huolimatta toimii, painaa lopulta vain kaksi asiaa: tunnelma ja tarina. Ensimmäisessä Ashes of the Damned onnistuu, toisessa se jää puolitiehen. Yksittäiset potilaskertomukset ovat traagisia, mutta näkökulma on kovin mustavalkoinen: sairaala ja sen henkilöstö esitetään potilaita dehumanisoivana kafkamaisena koneistona, jonka ainoa tehtävä on siivota epätoivotut pois silmistä ja hautaan. Nelisenkymmentä minuuttia on lyhyt aika kovin kompleksiselle videopelitarinalle, mutta olisin toivonut edes jotain muuta viestiä kuin että ”entisajan mielisairaalat olivat pahoja paikkoja”. Lopun käännettä en spoilaa, mutta se tuli liian puskista, eikä istunut kovin loogisesti muuhun tarinaan.
Ashes of the Damned – The Forgotten Ward kompastuu kunnianhimoonsa – se hakee jalansijaa aivan uskomattoman kilpaillussa genressä ilman todellisia edellytyksiä onnistumiselle. Noin 40 minuutin kesto, tunnelma ja potilaskertomukset tarjoavat ihan hyvää vastinetta alle 8 euron hintalapulle, mutta pelatessa tulee väkisinkin olo, kuin olisi mennyt katsomaan kaverin lapsen näyttelyä lähikorttelin taidekahvilaan. Hyvää karmaa halvalla, mutta kokemuksena ”vähän sinne päin”.
