Creepshow säikyttelee sisällöttömällä seikkailukokemuksella

Creepshow-peli tuli jotakuinkin puun takaa allekirjoittaneen eteen: sitä ei oltu sen kummemmin markkinoitu saatikka mainostettukaan. Muutoinkin vain muutaman muun pelin aiemmin tehneen PHL Collectiven kehittämä Creepshow on brändinä ikivanha, joten liekö sille faneja ikääntyvien keski-ikäisten nuoremmalta puolen? Tai niin luulin – olen aikaani jäljessä.

Uutta, 2019 alkanutta ja The Walking Dead -sarjan tuottajan, Greg Nicoteron, ohjaamaa antologiasarjaa on tehty jo neljä kautta – jaksot löytyvät striimauspalvelu Shuddderista (josta en myöskään ollut koskaan kuullut). Nicoteron nimi löytyy pelin tekijälistalta tuottajan roolista, joten kenties jonkinlainen virallinen siunaus projektille on saatu.

Ensikäynnistys Creepshown parissa lupaileekin ihan hyvää: päälle pärähtää semipelottavaa karnevaalimusiikkia ja ainakin melkein tutun oloinen kertojaluuranko päävalikon reunassa hiirenosoittimen perässä pyörivine silmämunineen. Mutta hei! Eihän tämä olekaan se mainio 1989 alkanut TV-sarja Kauhua Kryptasta! Sekoitin ne toisiinsa!

Alkuperäinen 1982 julkaistu Creepshow-elokuva oli zombiet synnyttäneen George A. Romeron ohjaama antologia, joka koostui muutamista kevyistä kauhutarinoista. Yksi tarinoista oli koko Creepshow-paketin kirjoittaneen Stephen Kingin itsensä tähdittämä The Lonesome Death of Jordy Verrill. Mitään varsinaista kertojana toiminutta luurankoa leffassa ei ollut.

Pelin alussa teinijoukko lähtee tutkimaan hylättyä ja palanutta kauppakeskusta. Yksi asia johtaa toiseen ja pian yksi teineistä, Danny (se jota pelaaja ohjaa) joutuu erilleen kavereistaan ja tapaa mystisen, lasikaapissa istuvan ja varsin eloisan The Reader -ennustajahahmon. Hattumies haluaa sarjakuvia luettavakseen ja poikahan käy niitä noukkimassa pimeässä rojujen seasta. Sitten istutaan kuuntelemaan, jolloin sarjakuvan tarina valtaa lavan, kertojaäänen höpistessä ajoittain taustalla, pelaajan ottaessa ohjat sarjakuvan päähahmosta.

Pelin sisältö jakautuu kolmeen lukuun, joiden aikana pelataan Dannylla, ja näiden välissä on sitten kaksi sarjakuvatarinaa, Metamorphic Love ja The Toll Keeper. Alkuperäisessä elokuvassa tarinoita oli viisi, joten mikä on viidentoista euron hintaisen pelin tekosyy jättää tarinoiden määrä näin vähäiseksi? Kysynpähän vain. Etenkin, kun pelasin koko pelin lävitse vaivaisessa kolmessa ja puolessa tunnissa Steamin sisäisen pelikellon mukaan.

Ensinnä mainitussa tarinassa hamppariravintolan uupunut työntekijä, Andrew Murray, sahaa työpaikan ja kodin väliä ja syöttää kotona syöpäsairasta vaimoaan omaishoitajan roolissa. Laskuja on rästissä, kämppä on täynnä likaa ja torakoita, putkitelkkareiden lumisateen tuottaessa huoneisiin rauhoittavaa, valkoista ambienssikohinaa. Pieniä yksityiskohtia sinänsä on kivasti.

Kakkostarinassa pelataan kepin varassa liikkuvalla vanhalla papilla, jonka kutsumus on yksin siistiä ja korjata rapistunut tuppukylän kirkko. Molemmissa tarinoissa on sinänsä potentiaalia – pelatessa haluaa tietää, miten tarinat päättyvät ja siksi räpistelinkin ne väkisin lävitse, mutta ikävä kyllä itse pelattavuus ja sen mielekkyys ei ole aivan kaikkea sitä.

Ensinnäkin, pelin lyhyt kesto on vieläpä keinovenytettyä sorttia. Ensimmäisessä tarinassa hahmo juoksee juoksunappula pohjassa kuin unessa mörköä karkuun – hidastetusti. Kakkostarinassa pappi laahustaa keppinsä kanssa niin ikään rasittavan hitaasti, pois lukien tarinan loppupuoli, jossa jamppa kiskoo jaloistaan kuin Tom Hanks oscarin arvoisessa elokuvasuorituksessaan. Myös ostaripoika juoksee tylsistyttävän hitaasti pimeissä maisemissa, vaikka niissä ei ole mitään tutkailtavan arvoista.

Fiilistä yritetään näillä kenties nostattaa, mutta hidastettu juoksu vain lopulta ärsyttää pelaajaa, lihottaessaan kokonaiskestoa. Molempia antologiatarinoita vaivaa myös paha itseään toistavuus. Metamorphic Lovessa eletään kokonainen viikko samaa rytmiä, jossa Murray menee töihin ja palaa kotiin. Menee töihin ja palaa kotiin. Tiettyjä toimia toistetaan kuin aidossa arjessa konsanaan ja se toden teolla puuduttaa.

Tarina etenee kuin etana, mutta onneksi etenee kuitenkin, joten ”Murray” ei liene viittaus Päiväni Murmelina -elokuvaan ja tarinan nytkähtely eteenpäin onkin se ainoa ohut lanka, joka estää hapuilemasta kohti lopetusnappulaa.

Burgerinpaistaja-Murray menee töihin, paistaa hamppareita työpisteellään pelaajan kokeman minipelin muodossa ja sitten siihen väliin on saatu muutamia puzzleja, kuten avaa lukittu ovi tai palauta valot sähkökatkoksen jälkeen. Sitten paistellaan burgeria, tarina pienesti etenee ja palataan kotiin tekemään toimet. Sitten taas töihin, kun peli ilmoittaa päivän vaihtumisesta ruudun kokoisin kirjaimin. Lopulta päästään tarinan loppuun ja no – onhan siinä loppu samaan tapaan varsinkin kun noissa TV-sarjoissa, mutta se ei tunnu kaiken sen itseään toistaneen vaivan arvoiselta palkinnolta. Tarinaan on yritetty työntää sitä elokuvamaisuutta ja tarinankerrontaa ja osittain tunnelman rakentaminen onnistuukin, mutta ikävä kyllä Unity-moottorilla väsätty peligrafiikka toisinaan rikkoo immersiota pahasti.

Yleistasolla Telltale Gamesin The Walking Dead -pelejä muistuttava piirrosmainen, mustilla ääriviivoilla vahvistettu visuaalinen tyyli ajaa asiansa, etenkin kun olevinaan ollaan seikkailemassa sarjakuvan sivuilla, mutta vastapainoksi valaistus- ja varjoefektit bugailevat, jonka vuoksi hahmojen valotus näyttää toisinaan todella oudolta ja hieman rikkinäiseltä, eikä hahmojen elottomiin ilmeisiinkään ole saatu juurikaan puhallettua kunnollista eloa.

Ostarissa seikkaileminenkin tympäisee, koska se on visuaalisesti liian pimeä, rujo ja kolkko paikka, vailla kummempia yksityiskohtia – koko ostarin tutkimisen olisi voinut mielestäni melkeinpä leikata pelistä pois ja korvata sen alussa näytettävällä yksinkertaisella välipätkällä ja täyttää tuo ylimääräinen aika vaikka kolmannella sarjakuvatarinalla. Edes se kertojaukko lasikaapissa ei näytä kovin muistettavalta. Ääninäyttely on toimivaa, mutta ei yllä korkeuksiin, lasikaapin ukon työstäessä parasta JC Denton -imitaatiotaan viimeisimmistä Deus Ex -peleistä. On harmi, että grafiikka hetkittäin latistaa tunnelmaa, sillä pelin molemmissa tarinoissa läsnä oleva pianon pimputus osaa kuumottaa, juuri oikealla tavalla.

Kakkostarinassa pappia juoksutetaan pääasiassa kirkon rajatuissa tiloissa, kun korjaillaan ja putsataan paikkoja. Sekaan mahtuu älytöntä hämähäkin seittien siivoamista, kaiteiden kuin alttarinkin korjaamista. On epärealistisen oloista, jopa sarjakuvassa, että kepin varassa nilkuttava ja elämänsä ehtoopuolella oleva pappa yksin korjailisi kirkossa yhtään mitään. Sitten juostaan kellotorniin ja kilistellään kelloa. Ja jotain tapahtuu ja tarina etenee (etanamaisesti). Sitten ehkä kohdataan jokin täysin yhdentekevä sivuhahmo kirkon liepeillä, katsotaan hetki dialogia, availlaan ovia. Mennään kirkkoon, kilistetään kelloa tornissa.

The Toll Keeper -tarinasta löytyy kutakuinkin yksi tai kaksi kohtalaista seikkailupelipuzzlea, mutta muutoin sisältö on haudan kaivamista ja täyttämistä hiirtä naksuttamalla, kirkon lattian lakaisua luudalla naksuttamalla, kynttilämuistipeliä tai laudan palojen asettelua palapelimäisesti tiiliseinän koloon ennen rappauksen laittamista. Sisältö on sanalla sanoen heikkoa, jopa jonkinlainen karmaiseva vitsi melkeinpä.

Kokonaisuutena peliltä melkein uskalsi odottaa jotain, koska potentiaalia tällaiselle antologiakauhuseikkailulle hyvin tehtynä takuulla olisi, mutta visuaalisen puolen pienet murheet sekä sisällön yksiulotteisuus ja kokonaiskeston olematon lyhyys jättää mitättömän ja kiirehdityn maun suuhun, etenkin kun hahmosuunnittelussa ei sinänsä ole mitään hurraamista – molemmat päähahmot ovat kuin kanvaaseja, joiden maalaamisen taiteilija on jättänyt puolitiehen.

Tarinat saadaan nopeasti päätökseen, jos vaan jaksaa pelata, jonka jälkeen myös ostaripojan ja tämän ystävienkin tarina niputellaan, mutta mitään muistettavaa tästä ei jää, vaikka Metamorphic-tarinan loppu onkin edes jollain tasolla irvokas. Päävalikosta löytyy ekstra-välilehden alta lukittuja kuvafilttereitä, old school, classic movie ja retro movie, jotka saa auki keräämällä (jostain löytyviä) ”creep-palasia”, joita ei omalle kohdalle sattunut yhtä ainoaa. Uudelleen peluuseen en ruvennut. Kun ottaa Creepshown sisällön vähyyden sekä keskinkertaiseksi jääneen grafiikan huomioon, niin olisitte nyt herran jestas antaneet edes nämä vaihtelua tarjoavat visuaalisuusmodit hetimmiten käyttöön…