Assassin's Creed Shadows kertoo suoraviivaisen kostotarinan upeissa puitteissa

Hatunnosto Ubisoftille. Ranskalaisjulkaisija on hyvänäkin päivänä pelimaailman suurimpia sylkykuppeja heti Electronic Artsin jälkeen, eikä Internetin odotetun rasvainen reaktio uuden Assassin’s Creedin afrikkalaistaustaisesta päähenkilöStä ainakaan helpottanut. On toki ihan totta, että viihdetuotteiden dollarivetoinen inklusiivisuus saattaa olla suoranainen karhunpalvelus niin historialle kuin tasa-arvolle, mutta Ubisoft Quebec piti kiinni luovasta valinnastaan sovittaa Japanin ainoan mustan samurain myöhemmät vaiheet osaksi Assassin’s Creedin kaanonia. Lopputulos on niin erinomainen, ettei voi olla muljauttamatta silmiä nettifoorumien näppäimistösotureille, joiden mielestä Assassin’s Creed valui Shadowsin myötä jonkin sortin woke-pönttöön. Ei muuten valunut – kyse on kevyesti vuosikymmenen parhaasta Assassin’s Creedista ja historiallisesti varsin uskottavasta sellaisesta.

Klassinen ninjasatu historiallisessa kehyksessä

Assassin’s Creed Shadows sijoittuu myöhäisen Sengoku-kauden Japaniin, jota ravistelivat niin portugalilaiset jesuiitat kuin sisällissodan kaaos. Tapahtumat vierähtävät liikkeelle Oda Nobunagan armeijoiden vyöryessä toista kertaa Igan provinssiin. Ensimmäinen yritys kaatui Iga Ikkin – alkuperäisten ninjojen – käymään sissisotaan, mutta toisella kerralla Nobunagan armeijan ruutiaseet vievät perinnetaitoja niskalenkissä. Kaaoksen keskeltä nousee epätodennäköinen kaksikko: Iga Ikkinin kasvattama nuori ninja, Naoe, sekä Nobunagan eksoottinen käsikassara ja Japanin ainoa musta samurai, Yasuke. 

Yasuken matka portugalilaisesta orjasta Nobunagan pelätyksi samuraiksi kuitataan lyhyellä tutoriaalilla, jonka jälkeen peli keskittyykin noin kymmenen tunnin ajan yksinomaan Naoeen. Isänsä kasvattaman Naoen tehtävänä on pelastaa äitinsä kätkemä mysteerilaatikko taistelun jaloista. Uljaasta yrityksestä huolimatta, salaperäiset naamioratsastajat vievät laatikon, jättävät Naoen henkitoreisiin ja tappavat tämän isän. Koko käänne esitetään yhdessä vaikuttavassa välianimaatiossa, joka esittelee koko roistokaartin ja välittää pelaajalle pelin tavoitteen: nämä ovat ne tyypit, joiden pitää päästä hengestään. Mahtipontinen kohtaus tuo mieleen westernit tai kenties jopa Quentin Tarantinon legendaarisen Kill Billin. On suorastaan harmi, että pelin muu kerronta on enimmäkseen hillittyä Kurosawaa.

Kahden sankarin malli 

Naoen kostoretki noudattaa melko perinteisiä modernien Assassin’s Creedien askelmerkkejä. Murupolku seuraavaan salamurhaan muodostuu juonitehtävistä, kun taas erilaiset tornikiipeilyt, temppelit ja linnoitukset vievät pelaajaa sivupoluille. Maailma on kiinnostava ja tehtävätkin erinomaisesti suunniteltuja. Homma kulminoituu varsin usein joko ihmisten etsimiseen, eliminointiin tai vihollislinnoituksissa hiippailuun, mutta mukana on mielikuvituksellisia poikkeuksia, kuten vaikkapa japanilaisen teeseremonian opettelua. Naoella ei ole edeltäjiensä kätevää droonihaukkaa, vaan kohteet paikallistetaan seuraamalla ylimalkaisia ohjeita tai hyödyntämällä tiedustelijoita. Vihollisten keskellä pelaaminen muuttuu täysveriseksi hiiviskelyksi. Ketterästi kattoja pitkin kipittävä Naoe osaa myös ryömiä ruohikossa ja kiipeillä kätevällä heittokoukullaan. Myös valaistuksella ja sääolosuhteilla on huomattavan suuri merkitys piilotteluun: ympärillä raivoava ukkosmyrsky antaa huomattavasti paremman suojan kuin kirkas kevätaurinko. Hämärän saa pidettyä hämäränä puhaltelemalla kynttilöitä.

Ninjailu eskaloituu aika-ajoin suoraksi toiminnaksi. Taistelusysteemi noudattaa hyväksi havaittua torjunnan, väistön sekä vahvan ja heikon lyönnin komboa, jossa pelaaja on periaatteessa niskan päällä niin kauan kun pystyy vähänkin ennakoimaan vihollisten iskuja. Miekkojen kalistelu tuntuu silti varsin riskaabelilta: Naoe jakaa oikeutta tehokkain sivalluksin, mutta on itsekin jatkuvasti vain parin iskun päässä kuolemasta. Yksi tai kaksi vihollista hoituu yleensä helposti, mutta isomman porukan yllättäessä on paras pinkoa käpälämäkeen. Pakenemisesta on tehty onneksi melko helppoa, sillä Naoe kipuaa seiniä kuin Hämähäkkimies, eivätkä viholliset seuraa koskaan katoille. Kärsivällinen pelaaja voittaa aina, sillä salamurhaa voi yrittää tilanteen rauhoituttua uudestaan ja uudestaan, kunhan ei erehdy yllättämään valpasta samuraita suoraan edestä. Vaikka ylivertainen ketteryys saa Naoen tuntumaan paikoin turhankin supersankarilta, ei kokemus luultavasti paranisi fiksummilla vihollisilla tai vaikeammalla hiiviskelyllä, sillä piiloleikistä tulisi luultavasti vain työläämpää. Tasapaino tuntuu nykyisellään varsin onnistuneelta. Samaa voi sanoa myös pelattavuudesta, olipa kyse sitten puskaväijytyksestä tai verisestä kaksintaistelusta.

Juuri kun pelaaja on ehtinyt ehdollistua äärimmäiseen varovaisuuteen, palauttaa Shadows framille Yasuken. Panssarivaunun hienovaraisuudella rymistelevä samurai on aivan toista maata kuin ketterä Naoe: Yasuke kestää pistoja kuin neulatyyny ja puolittaa keskimääräisen vihollisen iskulla tai parilla. Isompikin porukka menee lihoiksi ilman suurempaa hikoilua. Käänne on omiaan vapauttamaan dopamiinia, kun aiemmin vaaralliset soturit ovatkin yhtäkkiä pelkkiä hidasteita ja pelaaja voi rymistellä linnoituksiin suoraan etuovesta. Salamurhaajana Yasuke on kuitenkin onneton: parimetrinen mörssäri näkyy kauas, kiipeää hitaasti, eikä osaa alkuun edes eliminoida vihollisiaan ilman yletöntä mekkalaa. Klassinen assassiinisyöksy näköalapaikalta heinäkasaan onnistuu juuri ja juuri, joskaan tyylipisteitä en miehen silminnähden kivuliaasta maahansyöksystä jakaisi. 

Kahden erilaisen sankarin malli tuntuu pääsääntöisesti onnistuneelta. Pelaaja voi vaihdella tyyliään Naoesta Yasukeen tai toisin päin joko tehtävittäin tai pikamatkustuksen yhteydessä. Salamurhien kohdalla peli tuntuu suosivan lopputaistelumaisia kliimakseja, mikä tuntuu etenkin Naoen perspektiivistä tyylivirheeltä: kiperistä hiiviskelyhaasteista pitäisi palkita nopealla ja siistillä tapolla, eikä pelkällä terveyspalkin puolittamisella. Sama kritiikki pätee korkeamman kokemustason vihollisiin, jotka pyyhkäisevät kimppuun syöksyvän sankarittaren sivuun kuin yli-innokkaan koiranpennun. Ymmärrän järkeilyn pelimekaaniselle progressiolle sekä pelikartan tipottaiselle avaamiselle, mutten voi olla pohtimatta, milloinhan Assassin’s Creedista tulisi riittävän itsevarma antaakseen pelaajan touhuta milloin vaan ja missä vaan. Parastahan olisi, jos tappolistansa saisi hoitaa aidosti vapaavalintaisessa järjestyksessä.

Tuttua seikkailua upeissa puittessa

Maailman ja aikakauden kuvauksena Assassin’s Creed Shadows on verraton. Pelialueena toimiva Keski-Japani on tupaten täynnä kyliä, linnoja, temppeleitä ja muita tutkimisen arvoisia maamerkkejä. Maasto ja jopa vuodenajat vaihtelevat aina kesän vehreistä bambumetsistä talvisiin jokiuomiin ja kevään kirsikankukkaloistoon. Perusmuotti on ehtaa Assassin’s Creedia japanilaisella twistillä: rosvojoukkojen valtaamat leirit ja armeijoiden linnat tarjoavat tuttuja valloitushaasteita, siinä missä temppelit kätkevät piilotettuja viisauksia. Katanalle riittää hommia myös juonipolun ulkopuolelta, sillä peliin on ujutettu kymmenittäin isännättömiä samuraita ynnä muita murhanhimoisia nilkkejä pelaajan silvottavaksi. Sivuhommat olisivat jo itsessään aika kiinnostavia, mutta niistä myös palkitaan paremmilla varusteilla sekä ylimääräisillä kokemuspisteillä.

Vaikka Sengoku-kauden Japani onkin kuin yksi iso murhakiipeilyteline, ei aivan kaikkea hölmöilyä katsota hyvällä. Esimerkiksi punaisista Torii-porteista roikkuminen on paheksuttavaa jopa ninjoille, eikä sankariduon moraali taivu myöskään sivullisten vahingoittamiseen – poikkeuksena linnojen puutarhurit ja palvelijat, joiden traagisena kohtalona on päätyä punaväriksi pitkin pihakivetyksiä. Ainoa vähän omituisempi lisä ovat meditaation kautta aukeavat tarinatehtävät Naoen ja Yasuken menneisyydestä: muistelot keskittyvät esittelemään samoja taitoja ja pelimekaniikkoja, jotka opetetaan jo ensi metreillä – ikään kuin peliin olisi tehty vahingossa kolminkertainen määrä tutoriaaleja, eikä mitään olisi raaskittu heittää pois.

Shadows edustaa myöskin teknisesti melkoista ninjaloikkaa. Tarjolla on odotetusti 60 kuvan sulavaan sekuntivauhtia tarjoileva “Performance Mode” sekä “Quality Mode”, joka pyörii vain puolittaisella sulavuudella, mutta näyttää paljon paremmalta. Normaalisti en edes harkitsisi pelaavani peliä 30 kuvan sekuntinopeudella, mutta laatumoodin säteenseurantatekniikoihin pohjautuva valaistus saa pelin näyttämään aivan uskomattoman kauniilta. Eron huomaa etenkin rakennusten sisään tulvivassa epäsuorassa valaistuksessa sekä siinä, miten valo tunkee esimerkiksi japanilaisten paperiseinien läpi. Hienoja temppuja nähdään niin ikään fysiikkapuolella. Esimerkkinä vaikkapa pelaajan katana, joka pilkkoo bambut, kankaat ja paperiseinät juuri oikean kokoisiksi ja näköisiksi paloiksi. Erityismaininnan ansaitsevat myöskin säätehosteet – etenkin tuuli, joka ujeltaa maailman halki autenttisena virtaussimulaationa, heilutellen kasveja sekä puiden itsenäisesti mallinnettuja oksia. Shadows edustaa monellakin tapaa sellaista teknistä ja visuaalista harppausta, jollaista pelaajat ovat toivoneet näkevänsä sitten PlayStation 5:n julkaisun.

Loppusanat

Olen suoraan sanoen jopa vähän yllättynyt siitä, kuinka hyvin viihdyin Assassin’s Creed Shadowsin parissa. Pelisarjan veteraanina ehdin pelätä väsähtänyttä kartansiivousoperaatiota, mutta paketista paljastuikin huolella modernisoitu jatko-osa, joka välittää tekijöidensä aidon ja vilpittömän innostuksen aiheeseensa. Sokea munkkikin tunnistaa lopputuloksen ehdaksi Assassin’s Creediksi, mutta erinomainen hiiviskely, veriset taistelut sekä kiinnostava miljöö roiskivat mielihyväkemikaaleja aivoon sellaisella frekvenssillä, ettei aina malttaisi mennä edes nukkumaan. Lähestyipä aihetta sitten eksoottisena samuraina tai varjoissa lymyilevänä ninjana, tarjoilee Shadows parasta Assassin’s Creedia miesmuistiin.