Borderlands 4 luottaa perinteisiin

Ajatus, että Borderlands olisi genrensä uraa uurtava pioneeri, tuntuu tänä päivänä kaukaiselta. Vuonna 2009 ilmestynyt debyytti ja sitä seurannut Borderlands 2 edustivat raikasta tuulahdusta vuosituhannen alun ruskeisiin sotilasräiskintöihin, mutta Pre-Sequel ja Borderlands 3 kierrättivät peruskaavaa pieteetillä, joka saisi Assassin’s Creedinkin punastumaan. Peleissä ei ollut teknisesti muuta vikaa kuin tuttuus – miljooniin satunnaisgeneroituihin aseisiin tukeutuva roolipeliprogressio, mehukas ampumistuntuma sekä yhteistyömoninpeli toimivat erinomaisesti, jos niihin ei ollut ehtinyt tympääntyä. Myös Borderlands 4 luottaa siihen, että jostain löytyy vielä yleisöä, joka ei ole täysin räiskinnän ja pieruhuumorin kyllästämä. Itselleni tämä tarkoitti valitettavasti peliä, joka on paradoksaalisesti sarjan paras mutta myös puuduttavin.

Juoni ei ole ollut koskaan Borderlandsien vahvuus, mutta nelosestakin sellainen kuitenkin löytyy. Paha aikalordi on alistanut koko Kairosin planeetan mielenhallintateknologiallaan, mutta kuolemattoman hallitsijan valtaa nakertavat niin vastarintaliike, anarkistiset jengit kuin aarteiden perässä juoksevat holvinmetsästäjät. Pelaaja on yksi neljästä legendaarisesta metsästäjästä – Kairosin epätodennäköinen vapauttaja, joka riistäytyy aikalordin ikeestä ja pistää ranttaliksi sarkasmin ja tulivoiman siivittämänä. Radiokeskusteluin etenevä tarina on juuri niin yhdentekevä kuin miltä kuulostaakin, mutta onnistuu keventämään ja värittämään muutoin toisteista räiskintää. Huumorin suhteen Borderlands 4 on ottanut jopa paluuaskeleen parempaan: vitsejä viljellään selvästi kolmososaa hillitymmin, eivätkä aiheet pyöri samanlaisten, nopeasti vanhenevien internet-ilmiöiden ympärillä. Hyvästä mausta en sano mitään, mutta tunnustan naurahtaneeni matkan varrella kerran jos toisenkin.

Pelinä Borderlands 4 on käytännössä identtinen edeltäjiensä kanssa. Yhdestä neljään pelaajaa samoilee pitkin avointa maailmaa, räiskien seulaksi niin petoeläimet, aikalordin teknoarmeijan, kuin Mad Max -koulukunnan jengiläiset. Pelaaminen on pitkälti tähtäämistä, ampumista ja terveytensä tarkkailua. Kairosin pitkät välimatkat taitetaan digikiiturilla, jonka – toisin kuin aiempien Borderlandien autot – voi materialisoida käyttöönsä haluamaansa paikkaan. Taustalla jylläävät toimintaroolipeleistä tutut mekaniikat: erilaiset vahinkomuuttujat, elementaalivauriot, suojabonukset ja niin edelleen. Selkein roolipeli-ilmentymä ovat pelaajien hahmoluokat, joita on tälläkin kertaa neljä. Exo-soturi Rafa ja ahjoritari Amon nojaavat tulivoimaan, siinä missä seireeni (Vex) ja gravitar (Harlowe) versioivat fantasiaroolipelien magiankäyttäjiä. Jokaisella on omat erikoistaitonsa ja taso tasolta laajenevat taitopuunsa. Roolipelimäisyys on toteutettu kaikkiaan aika hyvin, eikä se tule koskaan toiminnan tielle, vaan pikemminkin tukee sitä. Peliä ei voi muutenkaan syyttää turhan vaikeaksi: kuolemasta sanktioidaan lähinnä rahallisesti ja palauttamalla pelaaja edelliselle henkiinherätyspisteelle. Loppuvastustajat sentään resetoituvat ennalleen.

Toiminta on audiovisuaalisesti vilkasta – aseet laulavat, viholliset huutavat solvauksia, ja ilma täyttyy luontivanoista, samalla kun epäonnekkaimmat tihkuvat osumapisteitä, verta ja tavaroita pelaajien tähtäinristikoissa. Rahan, ammusten ja terveysbonusten ohella vihollisilta jää harvinaisuuden mukaan värikoodattuja aseita, joita löytyy jälleen kirjaimellisesti miljoonia. Olipa pelistä noin muutoin mitä mieltä tahansa, onnistuu se aseiden suhteen yllättämään jälleen kerran positiivisesti: erilaiset haulikot, pistoolit, konepistoolit, rynnäkkökiväärit ja tarkkuuskiväärit vaihtuvat kuin sukat pyykkipäivänä ja tuntuvat niin kertakaikkisen erilaisilta, ettei pelkkä speksien tai DPS-lukeman (Damage Per Second) tuijottelu kerro kokemuksesta juuri mitään. Yksi sytyttää viholliset palamaan, toinen säteilyttää, kun taas kolmas laukaisee holtittoman sarjan vasta, kun päästää liipaisimesta irti. Jotkut tarjoavat jopa digitaalisen kaksosen, jonka voi tiputtaa maastoon automatisoidun tykkitornin tavoin. Suurin saavutus lienee kuitenkin se, että jokainen ase tuntuu omalla tavallaan hyvältä pelaajan käsissä.

Borderlands 4:n pelimekaaniset ehostukset voi laskea yhden käden sormilla. Napinpainalluksella tilattavat kiiturit parantavat elämänlaatua, mutta heittokoukku ja ilmalentoja pitkittävä liitoreppu jäävät enimmäkseen kuriositeeteiksi. Heittokoukun hyödyllisyyttä rajoittaa etenkin kontekstisidonnaisuus, joka sitoo käytön ennalta määritellyille ankkuripisteille. Liitoreppu tarjoaa ihan hauskan lisäoption ympäristöjen tutkimiseen, muttei muuta juurikaan pelin ydintä eli taisteluja. Parkour-ammuskeluksi Borderlands 4 on aivan liian hidas ja rajoittunut, vaikka elementit näin periaatteessa löytyvätkin. Pitkin maailmaa ripotellut uniikit loppuvastustajat ovat niin ikään kiva lisä, mutta vain paperilla: yhteenotot ovat nimittäin pitkiä ja vaikeita, mutta keskeytyvät välittömästi, jos pelaaja ulottaa edes pikkuvarpaansa yli taistelukentän rajojen. Ratkaisu on suorastaan typerryttävä Borderlandsin kaltaisessa pelissä, jossa suurin osa liikkumisesta tapahtuu peruuttamalla tai sivusuunnassa.

Perusasioissa Borderlands 4 onnistuu vähintään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta veteraanin silmissä tuttuakin tutumpi konsepti ottaa veronsa. Mehevän ammuskelutuntuman, loputtomien asearpajaisten ja roolipelimäisen hahmonkehityksen tuoma dopamiiniryöppy jäi vaisuksi, eikä tilalla ole mitään muuta. Pelaaminen on kuin pehmoista pumpulia, joka ei ärsytä, muttei toisaalta myöskään stimuloi taikka haasta. Tai jos haastaakin, niin vääristä syistä: kuolema yllättää lähes aina sivusta tai selän takaa, eikä vihollisia ole läheskään aina ulottuvilla, kun pitäisi räiskiä itselleen ns. “Second Wind”. Oma tympeä haasteensa on myös inventaarion hallinnassa: myytävän romun erottelu käyttötavarasta vaatii rutkasti näpertelyä, eikä pelistä vieläkään löydy “myy kaikki paitsi päälle puetut tavarat” -nappulaa. Harmituksen aiheet ovat kieltämättä pieniä, mutta irvistävät ikävästi kun kaikki muu on niin pahuksen tuttua.

Borderlands 4 on kerännyt teknisestä toteutuksestaan kritiikkiä, mutta henkilökohtaisesti en kokenut Xbox Series X -version satunnaista hidastelua kovin ongelmalliseksi. Välianimaatioissa haitta oli lähinnä esteettinen, jonka lisäksi pidemmillä pelisessioilla ilmeni ruudun repeilyä. Suorituskyky pysyi kuitenkin pääsääntöisesti hyvänä, kunhan pelin vaan muisti sammuttaa sessioiden välissä. Audiovisuaalisesti tarjolla on risuja ja ruusuja. Raskaasta junttirockista ammentava soundtrack tuntuu suorasta vähän nololta jatkolta Jesper Kydin mahtipontiselle orkesterielektrolle, mutta muu äänimaailma tuntui (etenkin aseiden osalta) erityisen onnistuneelta. Visuaalisesti peli näyttää Borderlandsilta, niin hyvässä kuin pahassa. Sarjakuvamainen tyyli miellyttää silmää, muttei varsinaisesti korosta Unreal Enginen kykyä realistiseen valaistukseen tai pikkutarkkoihin yksityiskohtiin. Kairosin vehreiltä niityiltä, lumisilta vuorilta ja aavikoituneilta kanjoneilta löytyy myös kauneutta.

Borderlands 4 tekee paljon asioita oikein, mutta tavalla, jota on nähty jo kyllästymiseen saakka. Jos se olisi sarjansa ensimmäinen peli, olisi se silkkaa timanttia, mutta viidenneltä iteraatiolta on lupa odottaa muutakin kuin vanhan kertausta. Borderlands 4:n koukku saattaa tavoittaa ensikertalaisen, mutta itselleni se tuntui melkoiselta työmaalta. Borderlands 5:ltä en toivoisi niinkään uusia haulikoita kuin uutta suuntaa.