Vuonna 2009 julkaistu Borderlands sysäsi lähinnä Half-Life -lisäreistä ja Brothers in Arms -sarjasta tunnetun Gearbox Softwaren kertaheitolla pelitalojen raskassarjalaisiin. Huolettomaan huumoriin, loistavaan yhteistyömoninpeliin, sekä aseiden ja tasojen haalimisen loputtomaan kierteeseen perustunut räiskintä upposi modernien ammuskelupelien ystäviin kuin kuuma veitsi voihin, allekirjoitettu mukaan lukien. Kriitikoiden ylistykset ja lukuisat lisäosat petasivat tietä sarjan vääjäämättömälle tulevaisuudelle, joka tunnetaan nyt nimellä Borderlands 2.
Borderlands 2 jatkaa aikalailla edeltänsä eväin, joskin kaikki on tällä kertaa hieman hienompaa ja kiiltävämpää. Keltaharmaat aavikkomiljööt on vaihdettu sinivalkoisiin jäätiköihin sekä vehreisiin vuoristoihin, aseita väitetään olevan enemmän kuin kaikissa tähän asti tehdyissä videopeleissä yhteensä ja mm. puhuttua dialogia sekä sen mukana kulkevaa huumoria viljellään selvästi aiempaa runsaammin. Pintakuoren alla pyörii kuitenkin samaa tuttu ruudinkatkuinen roolipelikuvio, jossa ammuskellaan, kerätään parempaa arsenaalia ja räiskytellään menemään entistäkin väkevämpiä vihollisia. Kaavaa toistuu ja pitää otteessaan, kunnes juoni sivutehtävineen on koluttu läpi. Jos meiningistä tykkäsi ensimmäisessä osassa, tulee Borderlands 2:sta tykkäämään vieläkin enemmän. Ja toisin päin.
Itselleni Borderlands 2:n keskeisimpiin sisällöllisiin uudistuksiin kuuluu juoni, joka ei tunnu pelkältä jälkikäteen läntätyltä lisämausteelta. Taas ollaan avaruuden viheliäisimmän takapajulan, Pandoran, pinnalla jahtaamassa tarunomaista holvia tarunomaisine aarteineen. Soppaa on tällä kertaa sotkemassa niljakas miljardööri Handsome Jack, jonka robottiarmeijat sivistävät kaukaista tomupalloa kovin ottein. Tarina ei itsessään olisi kovin ihmeellinen, mutta se herää henkiin värikkään ja loistavasti ääninäytellyn hahmokaartinsa ansiosta. Ensimmäisen osan tuttavuudet, kuten asekauppias Marcus, tohtori Zed, sekä suulas ja omituinen peltipurkki, Claptrap, vetävät huumorirutiininsa mainiosti, mutta kaartin todellinen helmi on ylimielisyydessään ja pahuudessaan suorastaan eeppisiin sfääreihin yltävä Handsome Jack. Esimakua voi käydä hakemassa vaikka YouTube-trailerista.
Borderlands 2:n pääasialliset pelilliset muutokset ovat lähinnä hienosäätöä tuttuun konseptiin. Pelaaja valitsee jälleen mieleisensä hahmon neljästä valmiista hahmoluokasta, joilla ammuskelee läpi parhaimmillaan reiluksi parikymmentuntiseksi venyvän kampanjan. Ollako kaksin käsin räiskivä Gunzerker, hetkelliseen näkymättömyyteen turvaava Assassin, vihollisia jäädyttävä Siren, vaiko kannettavia tykkitorneja nakkeleva Commando? Kullakin hahmolla on valittavanaan kolme toisistaan poikkeavaa taitopuuta, jotka huipentuvat varsin erilaisiin kykyihin. Tarkka-ammunta vai selkäänpuukotus? Tupla-tykkitornit vaiko vain yksi, joka räjähtää lopulta pienikokoisen ydinpommin lailla? Vääriä mielipiteitä ei varsinaisesti ole, sillä virhevalinnat voi korjata rahalla ja aseet sylkevät luoteja hahmoluokkaan katsomatta.
Hahmoluokkien ja muun tilpehöörin takaa löytyvä kova ydin on sekoitus vanhan koulukunnan FPS:ää ja diablomaista varusteiden haalintaa. Seinien takana kyykistelyt, elokuvamaisesti skriptatut lavastukset ja muut modernin aikakauden riesat kannattaa siis unohtaa. Ne korvataan avoimella pelimaailmalla, jossa vihollisia sikiää seinistä sekä lattioista, ja viisainkin bandiitti on riittävän typerä juostakseen suoraan tulilinjalle. Räiskintää seuraa lähes aina maaninen arkkujen ja kaappien penkominen yhä tehokkaampien aseiden, suojaavampien suojien ja räjähtävämpien kranaattien toivossa.
Olisi vähän teeskentelyä väittää Borderlandsin peruskaavaa vaihtelevaksi, mutta hommaan tulee vireyttä jatkuvasti muuttuvan sisällön myötä. Eri tyyppisiä vihollisia erilaisine variaatioineen lienee vähintäänkin satoja – aseiden suhteen puhutaan (ainakin tekijöiden mukaan) useista miljoonista. Väite on helppo uskoa, sillä toisinaan toistuvat nimet ja ulkoasuelementit pois lukien, pelistä löytää harvemmin kahta samanlaista pyssyä. Muuttujia on runsaasti. Vaurio, latausajat, luotien kulutus, elementtaaliominaisuudet ja jopa tähtäimen muoto vaihtelevat mallista toiseen. Valinta on harvemmin helppo: epätarkka, mutta huikeaa vauriota tekevä revolveri, joka sytyttää 15% vihollisista liekkeihin, vaiko pikavauhdilla luoteja sylkevä konepistooli, jonka tyhjät lippaat toimivat käsikranaatteina? Borderlands 2 on kokeilijoiden paratiisi.
Yksi vahvimmista argumenteista Borderlands 2:n puolesta on sen yhteistyömoninpeli, joka nostaa räiskinnän kaoottisuuden toiseen potenssiinsa. Juonikampanjaa voi vääntää joko 2-4 kaverin kesken nettipelinä tai jaetun ruudun kaksinpelinä. Jälkimmäinen verottaa jonkin verran ruudunpäivitysnopeutta, eivätkä kaikki käyttöliittymäelementit tahdo mahtua puolikkaalle ruudulle, mutta puutteisiin tottuu nopeasti. Varsinaisia moninpelille ominaisia elementtejä pelistä löytyy vain vähän, sillä Borderlands 2:n peruskonsepti on suunniteltu pelaajamääränsä puolesta joustavaksi. Tavaroita voi vaihdella ja niistä voi myös tapella, mutta muilta osin kokemus on kuin seurallinen versio yksinpelistä.
Audiovisuaalisena teoksena Borderlands 2 jatkaa edeltäjänsä vahvaa linjaa. Sarjakuvamaisesti cel-varjostettu grafiikka istuu kuin nenä päähän ja sitä tukee mainio villin lännen henkeä huokuva soundtrack. Sinänsä näyttävä grafiikka tulee kuitenkin paljastaneeksi modernien konsolien heikkouksia: tekstuurien hidas latautuminen aiheuttaa paikoin puuroisuutta ja esineiden ympärille piirtyvät mustat reunat alleviivaavat ikävästi 720p kuvatarkkuuden rajallisuutta. PC-pelaajat nauravat luonnollisesti partaansa moisille ongelmille.
Borderlands 2 on mainio lähtölaukaus ilmeisen kovan pelivuoden loppurutistukselle. Se on isompi, kauniimpi, hiotumpi ja hauskempi versio edeltäjästään. Jos sydän sykkii räiskinnöille, on sen parissa mahdoton olla viihtymättä. Jos nyt jostain pitäisi valittaa, voisi esiin nostaa pelin kulkuneuvojen epäintuitiivisen ohjauksen. Se on kuitenkin asia, josta pääsee ajan kanssa yli. Toisin kuin Borderlands 2:n yleinen erinomaisuus, joka jaksaa säväyttää pelikerrasta toiseen.
