Call of Juarez ? Bound in Blood on jatkoa parin vuoden takaiselle Western-räiskyttelylle, joka kantoi nimeä Call Of Juarez. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa ohjattiin vuoronperään pastoriksi ryhtynyttä entistä pyssymiestä Rayta, sekä nuorta intiaania Billya. Pelissä kyseinen nuori intiaani etsi Juarezin legendaarista kultaa, mutta joutuukin pakenemaan henkensä edestä palattuaan kotiinsa ja huomattuaan vanhempansa surmattuna. Ray löytää sukulaisensa niin ikään surmattuina ja luulee Billyn tehneen veriteot. Ray janoaa kostoa, tietämättään asian oikeasta laidasta. Näin siis sarjan ensimmäisessä osassa.
Tämänkertainen arvostelumme kuitenkin käsittelee pelin jatko-osaa ? tai pikemminkin esiosaa, sillä Call of Juarez ? Bound in Blood sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä peliä. Bound in Blood kertoo muun muassa pelaajalle sen, miksi Ray ylipäätään ryhtyi aikoinaan pastoriksi. Bound in Bloodin tarina aloittaa taipaleensa Yhdysvaltain sisällissodasta, jossa Ray, sekä tämän veli Thomas sotivat Etelävaltioiden puolella. Yksi asia johtaa toiseen ja pian Ray sekä Thomas ovatkin jo lainsuojattomia sotakarkureita, joiden eteen avautuu todella nopeasti huima seikkailu eteensä veljesten kuullessa ensikertaa legendaarisesta Juarezin kulta-aarteesta. Mukaan seikkailuun liittyy vielä perheen kolmas veli, pastori William, joka tosin yrittää johdattaa veljensä pois yhä syvevän lainsuojattomuuden polulta. Mausteena sopassa mukana tarinassa on lisäksi pyssyveljeksien sodanaikainen johtaja, Eversti Barnsby, jolla on kunnianhimoinen aikomus etsiä, sekä lahdata hengiltä kaikki sodan aikana karkureiksi ryhtyneet sotilaat, mukaan lukien McCallin veljekset.
Kaiken kaikkiaan Western -aiheisia pelejä ? ja varsinkin kunnollisia sellaisia ? on vuosien varrella julkaistu todella vähän ja ne hyvät on edelleenkin laskettavissa melkeinpä yhden käden sormilla. Nyt sormia voidaan lisätä yksi lisää, sillä Call of Juarez ? Bound in Blood on varsin nautittava Western -rymistely alusta loppuun saakka, sekä niin yksin -kuin moninpelinäkin koettuna.
Yksinpelitarina käsittää 15 luvun verran pelattavaa ja käytännössä yksi luku on yksi, useaan osaan jaettu, sekä tarinaa kuljettavilla välianimaatioilla sekä pastori Williamin hahmon välimonologeilla maustettu iso kenttä. Call Of Juarezin yksinpelikampanja allekirjoittaneen kohdalla kesti loppujen lopuksi vain seitsemän ja puoli tuntia normaalivaikeustasolla, joten mitenkään hirvittävän pitkäikäisestä yksinpelistä ei voida puhua, vaikkakin pelaamisvaiheessa kampanja tuntuikin melko pitkältä.
Ehkäpä hienointa Bound In Bloodissa on sen erittäin hyvin toimivan, sekä uskottavan Western -räiskyttelynsä ohella sen vahva tarina, sekä mielenkiintoiset henkilöhahmot. Toisin kuin yleensä, Bound In Blood puhaltaa oikeasti kunnolla henkeä tarinansa hahmoihin ja tekee etenkin McCallin veljeksistä ? etunenässä pyssysankareista Raysta sekä Thomasista varsin mielenkiintoisia seurata ja nähdä näiden edesottamuksia kohti Juarezin aarretta.
Ykköspelin tapaan myös Bound in Bloodissa pääsee pelaamaan kahdella eri hahmolla, mutta tällä kertaa ne ovat Ray ja Thomas. Hahmovalinta ei jää pelkäksi kuriositeetiksi, vaan pyssysankareilla on oikeaakin eroa keskenään. Ray voi ampua tuplapistooleilla ja haulikolla, sekä heitellä dynamiitteja, kun taas Thomasilla on muun muassa yksinoikeus kantaa kivääriä, sekä äänettömästi tappavia heittoveitsiä. Pelin alkupuolella aseet ovat melko kehnoja ja tehottomanpuoleisia, mutta pelin edetessä törmää kauppiaisiin, jotka myyvät ammuksien ohella myös parempaa asekalustoakin. Rahaa taasen kerätään tapetuilta lainsuojattomilta, sekä muun muassa suorittamalla muutamia sivutehtäviä varsinaisen juonitarinan ohella.
Yksi pelin mielenkiintoisista seikoista sen vahvan tarinansa, sekä toimivan pelattavuutensa ohella oli juurikin muutamat kerrat, jolloin pelaaja pääsi tienaamaan vähän ekstraa yksinkertaisten “lisätehtävien” muodossa etsintäkuulutettuja metsästäen, sekä esimerkiksi rautatientyöntekijöitä intiaaneilta suojellen. Sivutehtävien tullessa eteen pelin kulku muuttuu täysin vapaaksi ja pelaaja saakin tutkiskella todella laajoja maisemia omassa rauhassaan, sekä suorittaa ne muutamat sivutehtävät halutessaan, joita peli kulloinkin tarjoaa. Hienoa olisikin ollut, jos Bound in Bloodin pelimaailman laajuutta ja vapautta olisi hyödynnetty paljon enemmänkin, sillä hevosella ratsastaminen halki preerian näyttävissä maisemissa oli yksinkertaisesti todella hauskaa. Paikoitellen tuntuikin siltä, kuin Techlandilla olisi ollut alunperin isompikin idea tätä varten, mutta joka tiukkojen aikataulujen vuoksi olisi jäänyt toteuttamatta. Tällaisenaan juonitehtävien väliin sijoittuva ympäristöjen vapaa tutkailu on loppujen lopuksi turhaa, sillä mitään löydettävää on niin kovin vähän, kuin on varsinaisia sivutehtäviäkin.
Pelattavuudeltaan Bound in Blood on perustason FPS-räiskintää, mutta erittäin toimivaa sellaista. Peli on yksi niistä harvoista peleistä, joissa tekoäly tuntuisi olevan kutakuinkin kohdallaan ja tarjoten riittävän vastuksen ? vaikkakin FPS-veteraaneille suosittelen suoraapäätä kokeilemaan keskitasoa vaikeampaa vaikeustasoa. Jokaisen kentän alussa pelaaja saa valita kummalla veljeksistä pelaa, jolloin tämä ei-valittu sitten seuraa pelaajan mukana tekoälyn ottaessa ohjat. Siinä missä vihollistekoälykin, on myös pelaajan toverin älykkyys hyvällä mallilla tehden kiivaimmista tulitaisteluista uskottavia. Pelaajan mukana kulloinkin roikkuva McCall osaa ampua vihollisia siinä missä pelaaja itsekin, kun taas viholliset osaavat suojautua, vaihtaa asemiaan, sekä myös rankaista pelaajaa päättömästä juoksentelusta maastossa. Onkin osattava räiskytellä taktisesti itsekin suojia käyttämällä.
Yksinpelinkampanjan aikana pelissä koetaan jos jonkinlaisia Western -kliseitä, mutta tämä ei haittaa, sillä niitä on nautinto pelata. Matkan varrella McCallien eteen tulee muun muassa vankkureiden kanssa pakenemista, kapakka-ammuskelua, intiaanien väijytyksiä, hevos takaa-ajoja ja niin edelleen. Pelimekaniikaltaan peli noudattaa jokseenkin simppeliä kaavaa, joka alun pelaamisen käy pelaajalle jo varsin tutuksi. Ravataan kohti seuraavaa määränpäätä, joudutaan vihollislaumojen väijyttämäksi, sen jälkeen toistetaan tätä kaavaa pari, kolme kertaa, jonka jälkeen usein on lopuksi tiedossa kaksintaistelu lauman pikkupomoa vastaan. Jokaisessa Western -aiheisessa pelissä on tähän saakka ollut käytössä varsin erilaiset “nopein vetäjä” -ominaisuudet, eikä myöskään Call of Juarez ? Bound in Blood mallinna omaansa mistään jo olemassa olevasta.
Tavallisten räiskimisosioiden aikana pelissä on käytössä eräänlainen energiamittari, joka täyttyy sitä mukaa, kun pelaaja napsii vihollisia. Kun mittari on täynnä, on pelaajalla 60 sekuntia aikaa käyttää mittaria silloin kun haluaa, kellon tikittäessä kohti nollaa. Yleensä tämä kyseinen ominaisuus kannattaa aktivoida silloin, kun ruudulla on mahdollisimman paljon vihollisia, jolloin siitä saa luonnollisesti suurimman hyödyn. Kun ominaisuus aktivoidaan, hidastuu pelin aika ja pelaaja voi napsia vihollisia. Tässä kohtaa veljesten toimintamalli eroaa. Siinä missä Rayta ohjattaessa pelaaja voi yksinkertaisesti maalata ruudulla näkyvät, hidastuneet viholliset kursorilla ja sen jälkeen yhtä nappulaa painamalla ampua nämä kaikki alas automaattisesti, on Thomasilla sen sijaan pelattaessa vedettävä ohjaimen oikeaa tattia taaksepäin jokaisen punaiseksi lukitun vihollisen kohdalla erikseen, ikään kuin liipaisinta painaakseen. Sinänsä käytännön tai tehokkuuden eroa näiden kahden tavan välillä ei ole, mutta tuopahan tämä ainakin pientä lisäeroa pelihahmoihin.
Varsinaisen räiskinnän aikana käytettävää “nopein vetäjä” ominaisuutta vielä hienompi oli kuitenkin välipomojen kanssa käytävät kaksintaistelut. Ensinnäkin näissä kuvakulman valinta on erinomaisen elokuvamainen, kun taas samalla tunnelma on paikoitellen todella vahva: Kumpi ehtii vetää ensin? Käytännössä kaksintaistelut toimivat siten, että taistelijat liikkuvat hetken sivulta toiselle ja pelaajan tulisi pysyä kutakuinkin vastustajansa keskellä ja kun kello kumahtaa, olisi aika vetää salamannopeasti ase pois vyöltä. Tämä tapahtuu siten, että pelaaja kontrolloi hahmonsa oikeaa kättä ohjaimen oikealla tatilla. Jokainen tatin ilmansuunta vastaa ruudulla identtistä liikettä käden kanssa. Ylöspäin nostaa kättä ylös, vasen suunta vie kättä lähemmäs kehoa ja niin edespäin. Pääosan peliajasta kaksintaistelut ovat mukava tapa päättää pidempään kestänyt kenttä, mutta muutamina kertoina niihin meinasi myös palaa hermokin, kun tuntui, että aina aseen vetohetkellä se elintärkeä tähtäin oli aivan jossain muualla kuin itse kohteessa. Paikoitellen kaksintaisteluissa joutuikin olemaan juuri eikä melkein oikein sijoittunut, jotta potin sai korjattua kotiin.
Vaikka peli on erittäin nautinnollinen ja vahvatunnelmainen Western paukuttelu kaksintaisteluineen kaikkineen, ei peliä silti millään jaksaisi yhdeltä istumalta pelata lävitse. Tämä johtuu juurikin siitä, että pelin etenemistapa toistaa itseään tasosta toiseen todella paljon ja pidemmän päälle se alkaa hieman turruttamaan. Parhaimmillaan peli onkin maksimissaan muutaman tai pari kentän osaa pelattuna, jolloin räiskimiseen ei liiaksi pääse kyllästymään ja joka takaa sen, että ohjaimeen jaksaa tarttua vielä seuraavankin kerran.
Suurimmaksi osaksi pelin vahva Western-tunnelma tulee pelin loistavasta ääniraidasta ? vaikka ei mitään Ennio Morriconea olekaan ? onnistuu vangitsemaan oikean hengen. Joukosta löytyy sitä tuttua Western -tyylin musiikkia, mutta välillä sekaan ujutetaan myös hieman kitararämpytystäkin, joka kuitenkin istuu pelin muun musiikin sekaan vallan mainiosti. Äänimaailma elää myös toiminnan mukana ja aina kun toiminta kiihtyy, muuttuu musiikin laatukin kireätunnelmaisemmaksi ja samalla nopeatempoisemmaksi. Ääninäyttelyn osalta on myös annettava pelkkää kiitosta. Kaiken kaikkiaan kaikki ääninäyttelijät ovat todella hyviä, mutta esiin nousee kaikkein eniten McCallin veljeskolmikko, Ray, Thomas, sekä William. Pelin aikana on hauska kuunnella Rayn ja Thomasin keskinäistä poikamaista naljailua toisilleen, samalla kun perässä juokseva aseeton William yrittää jatkuvasti puhua pojille järkeä. Tasojen väliset, pelin tapahtumia käsitteleviä puheet (jotka William puhuu) sopivat pelin alati synkkenevään tunnelmaan ja aika ajoin William kuulostaa uskottavan epätoivoiselta puhuessaan, juuri niin kuin pitääkin. Juuri vahvojen hahmojen, sekä niihin kunnolla puhallettujen persooniensa ansiosta pelissä onkin niin vahva tunnelma, mutta totta kai pelin alusta loppuun saakka uskottava, sekä mukaansatempaava tarina pitää hyppysissään.
Jos pelin äänimaailma on selkeää A-luokkaa, niin on sitä myös peligrafiikkakin. Tasot ovat paikoitellen uskomattoman laajoja ja horisontti piirtyy todella kauaksi. Maisemat ovat kauniita ja varsin uskottavalla tavalla Western -henkisiä, hahmot uskottavan oloisia, samalla kun erinäisiin pikkukaupunkeihin — joissa pelin aikana vieraillaan — on panostettu kiitettävästi runsaiden yksityiskohtaisuuksien kera. Mikä parasta, peli näyttää tämän kaiken ruudulla pyörimällä kuin rasvattu alusta aina loppuun saakka, jopa kiivaimpienkin tulitaisteluiden aikana. Kyllä vain, näin onnistunut grafiikkamoottori tulisikin aina luoda!
Vaikka yksinpelin kokonaiskesto oli ? kuten mainitsinkin arvostelun alussa ? vain lopulta noin päälle seitsemän tuntia, tuntui lopputekstien rullatessa ruudulle siltä, että yksinpeli oli juuri sopivan pituinen, eikä pelin loppuminen tuntunut siltä, että kaikki olisi jäänyt kesken, kuten nykypäivän pelien kohdalla aivan liian tulee tunnettua. Tästä huolimatta varmasti jotkut tulevat pettymään yksinpelitarinan kestoon, mutta onneksi mukaan on ympätty yksinpelin tapaan kiinnostava moninpeliosio.
Moninpeliä voi harjoittaa joko netissä ja Xboxilla myös system linkin kautta, maksimissaan 12 pelaajan voimin. Tarjolla on kahdeksan erilaista moninpelikarttaa, sekä viisi toisistaan eroavaa moninpelimuotoa. Tarjolla on shootout, posse, wild west legends, wanted ja manhunt. Shootout ja posse ovat käytännössä deathmatch ja team deatmatch eri nimillä, kun taas wild west legends on käytännössä sama kuin varsin yleinen attack & defend pelimuoto, jossa toinen joukkue yrittää tuhota jotain ja toinen suojella kyseistä kohdetta. Wanted ja manhunt sen sijaan ovat melkeinpä samanlaisia keskenään, sillä erotuksella, että wantedissa vain etsintäkuulutettu pelaaja pelaaja voi kerätä pisteitä tililleen, kun taas manhuntissa etsintäkuulutettua hallussaan pitävän tiimin tulee suojella kohdetta tietyn aikaa vastapuolelta, jotta tilille kertyisi yksi piste. Periaatteessa mikään pelimuodoista ei siis edusta uutta tai omaperäistä suuntaa, mutta pelin onnistunut Villin Lännen tunnelma, sekä useat hahmoluokat tuovat tuttuhihin pelimuotoihin piristävällä tavalla erilaista potkua.
