Darksiders II on jatkoa vajaa kolme vuotta sitten ilmestyneelle kovan luokan hack ‘n’ slash pelille. Alkuperäisen pelin pääteemana toimivat maailmanloppu, sekä Raamatusta tutut neljä Ratsumiestä. Hyvä ja Paha kun taistelevat maailmankaikkeuden vallasta loputtomiin, Neuvosto antaa Neljälle Ratsumiehelle kyvyn ja voimat hallita ja vartioida Hyvän ja Pahan välejä, sekä tasapainottaa näiden kahden toimia. Tällä teemalla jatketaan myös pelin jatko-osassa, joka sijoittuu samaan aikaan kuin ykkönenkin, mutta eri Ratsumiehen näkökulmasta havainnoillistettuna.
Edellisellä kerralla pelaajat saivat ohjata yhtä ratsumiehistä nimeltä Sota. Nyt sen sijaan on vuorossa itse viikatemies, Kuolema. Pelin alussa Kuolema saa kuulla, että hänen veljeään Sotaa syytetään maailmanlopun liian aikaisesta tuomisesta Maan kamaralle. Kuolema uskoo ja tietää, että veljensä on syytön ja lavastettu syylliseksi. Neuvostoa uhmaten Kuolema aloittaa henkilökohtaisen ristiretkensä halutessaan auttaa veljeään löytämällä Elämän Puun palauttavan ihmisyyden, jonka avulla Sodan synninpäästö saataisiin aikaiseksi. Tehtävä ei kuitenkaan ole niin helppo mitä Kuolema kuvittelee. Kuolemalla onkin edessään pitkähkö seikkailu, hänen talsiessa Helvetin ja Taivaan ympäristöissä suorittaen erinäisiä tehtäviä päästäkseen Elämän Puulle. Tästäpä saadaankin oiva tarina Darksiders II:n tapahtumia varten, joka jakautuu kolmeen lukuun sekä vajaaseen kolmeenkymmeneen pelattavaan tasoon.
Darksiders II on alkuperäisen pelin tavoin toimintapeli, jonka voisi helposti luokitella hack ‘n’ slash genren peliksi ? ja sitä se oikeastaan onkin ? mutta peli tarjoaa muutakin. Demonien ja muiden Kuoleman tiellä olevien epäystävällisten korruptoituneiden sielujen pieksemisen ohella, pelistä löytyy ripaus roolipelaamista, Tomb Raider -henkistä hypi ja kiipeile pelattavuutta, kuin myös kevyttä ongelmanratkontaakin. Piestyistä vihollisista jää usein jäljelle rahaa, sekä erilaisia esineitä ja tarvikkeita. Rahaa tarvitaan uusien erikoisliikkeiden sekä uusien varusteiden hankkimiseen. Varusteilla sen sijaan parannellaan Kuoleman mahdollisuuksia selvitä edessä häämöttävistä haasteista, no, kuolematta. Kuolemaa voi varustella paremmilla haarniskoilla käsineillä kuin jalkineillakin, minkä lisäksi parempia aseita totta kai tulee matkan varrella myös vastaan.
“Oli toiveita täysiä valmis hän. Hän uhkui voimia, voimia elämän”
Viikatemies kun kerran ollaan, niin on Kuoleman toinen vakioaseista yllättäen viikatteet. Näitäkin saa tosin erilaisia ja toinen toistaan tehokkaampia ja ne ovat usein myös kahdelle kädelle suunnattuja miniviikatteita, eli ei se klassinen viikatemiehen iso ja pitkä, yksiteräinen viikate. Toissijaiseksi aseeksi voi omaksua vaikkapa jättimäisen kirveen tai nuijan ja myöhemmässä vaiheessa peliä Kuolema saa haltuunsa myös muun muassa korruptiota kätevästi tuhoavan jättipistoolinkin loputtomilla ammuksilla.
Taistellessaan läpi Taivaan ja Helvetin, Kuolemalle kertyy kokemuspisteitä ja lopulta hahmon taso nousee. Tällöin pääsee perinteiseen roolipelityyliin hankkimaan hahmolleen yhden uuden erikoisominaisuuden, tai parannella jo olemassa olevia yhden pykälän. Kuolema kun ei joudu turvautumaan pelkkiin kättä pidempiin, vaan mukana on myös “hengellisiäkin” voimia, joiden avulla pelaaja voi manata esiin vihollisia vahingoittavia haamuja tai luoda hahmolleen vaikkapa tätä suojaavan energiakentän. Kuolema osaa myös tietyin väliajoin (kun energiaittari täyttyy) muuntua pitkätukkaisesta “heavy metal” -lookistansa perinteiseksi kaapuun sonnustautuneeksi viikatemieheksi, jolloin hahmon tehokkuus hetkellisesti moninkertaistuu.
Kaikki apu onkin tarpeen, sillä normaalivaikeustasolla Darkisiders II ei ole edeltäjänsä tapaan mikään helppo nakki läpi pelattavaksi. Elinvoimaa palauttavia vihreitä pulloja kun ei jaellakaan niin kovin usein ja vihollisiakin tulee usein kourallinen vastaan kerrallaan. Kuolemalta löytyy kyllä asiaan kuuluvat väistöliikkeet ja viiltelyä voi liikkeen onnistuessa harjoittaa myös pienen hetken kokonaan ilmassakin, jolloin muut viholliset eivät yletä vahingoittamaan, mutta saa peliä silti aivan tosissaan pelata. Yhden liikkeen rämpytys ei usein riitä juuri mihinkään ja refleksit on oltava kunnossa. Etenkin väli- ja loppuvastusten kanssa. Peliä voisi verrata kenties vaikkapa Sonyn God Of War-pelisarjaan ? siltäkin osin, että mitä vaikeampi vastustaja on voittaa, sitä suurempi se myös on. Jotkut pahimmista vihollisista ovat puolen ruudun kokoisia ja niiden kanssa saa useamman kerran miettiä sitä oikeaa strategiaa millä ne voi voittaa.
Kiroilulta ja hermojen menetykseltä ei voi tämän pelin kanssa välttyä. Suurimman osan ajasta tämä kannustaa vain yrittämään paremmin ja uudelleen, sillä Darksiders II:n pelattavuus on niin loppuunsa asti hiottua, että kontrollien toimimattomuutta voi harvoin syyttää. Aina kuitenkaan uudelleen ja uudelleen yritetty välipomo ei kaadu vaikka kuinka yrittäisi ? ei etenkään silloin, jos peli on tallentanut itsensä tilanteeseen, jossa pelaajalla ei ole yhtä ainutta lisäenergiapulloa matkassaan. Vaikka onkin pääasiassa positiivinen asia, että peli tallentaa itsensä usein, (eikä siten joudu vaeltamaan pitkiä etäisyyksiä vain kokeillakseen sitä välipomoa uudemman kerran) tietää pelin tallentuminen juuri ennen isoa taistelua ilman lisäenergiapulloja usein todella vaikeaa tilannetta. Vaihtoehtona on joko hioa omat taktiikkansa ja refleksinsä huippuunsa pelaamalla itsensä uuvuksiin ja vihanhallintakurssin partaalle, tai sitten yksinkertaisemmin, alentaa vaikeustasoa vaikean kohdan ajaksi.
Onneksi näinkin saa tehdä jo aloitetun kampanjan kanssa ? allekirjoittanut joutuu myöntämään tehneensä näin muutamaan otteeseen. Kaiken kaikkiaan Darksiders II:n hack ‘n’ slashaus on kuitenkin todella nautinnollista ja parhaillaan todella palkitsevaa, kun on juuri selvittänyt tiensä hengissä huoneellisesta vihollisia. Haastavuus pelissä on siis parhaimmillaan ihanan haasteellista ja armotontakin, paitsi siinä vaiheessa kun haastavuus sitten menee hieman liian pitkälle, lähinnä välipomojen kanssa.
Rauhoittumiseen, eli rajun hack ‘n’ slash-pelattavuuden väliin Darksiders II tarjoaa hengähtämisen suovaa hyppimistä ja kiipeilemistä pelin lukuisissa luolastoissa ja muissa paikoissa, joissa ideana on aina selvittää tiensä seuraavaan paikkaan, jossa jotain tapahtuu tai lisää vihollisia tai välipomo lopulta kohdataan. Itse yllätyin peliä aloittaessani todella positiivisesti: vaikken ollut alkuperäistä Darksidersia pelannutkaan, tuntuivat kontrollit jo muutaman minuutin pelaamisen jälkeen todella luonnollisilta ja erittäin toimivilta kaikin puolin, niin kiipeilyn kuin toiminnankin osalta. Tämä on todella positiivista pelissä, joka aika ajoin vaatii tarkkoja kontrolleja sekä ripeitä refleksejä, myös paikoissa, joissa kiipeillään ja hypitään.
Kuolema osaa juosta pitkin seiniä, kiipeillä puisia seinäpaneeleja pitkin, roikkua puupaaluissa, vedellä mekaanisista vivuista ja niin edelleen. Yleensä pelin kiipeily- ja muut ongelmatilanteet ovat varsin loogisia ja helposti pääteltävissä, siksikin, että pelin luolastot eivät ole kovin avaria, joten tärkeän kohteen tai sijainnin jääminen huomaamatta on harvinaista. Kätevänä apuna pelissä toimivat ruudulla jatkuvasti näkyvä minikartta, sekä Kuoleman lemmikki, Dust (Tomu) avittavat oikean suunnan löytämisessä. Minikartta paljastaa lisäksi kartalla aarrearkkujen sijainnin, joita ei ole mikään pakko käydä tyhjentämässä, mutta usein niistä löytyy tuiki tarpeellisia varusteita tai sitten lisää kahisevaa taskun pohjalle.
Luolastoissa seikkailemisen ohella pelissä päästään seikkailemaan myös paljon avarammissakin maisemissa ja tuolloin pelaaja voi valjastaa alleen Epätoivon, Kuoleman omistaman hevosen. Vaikka ratsastelu onkin ihan mukavaa ja rentoa puuhaa, ei sitä voi missään määrin verrata esimerkiksi Red Dead Redemption-peliin, jossa preerian halki ratsastelussa oli jotain järkeäkin: pelaaja saattoi metsästää eläimiä, löytää rohtoja ja kasveja, sekä kohdata pulassa olevia ihmisiä joita auttaa. Darksiders II:ssa ratsastelun tarkoitus on yksinkertaisesti päästä toisistaan pitkän matkan päässä oleviin paikkoihin. Maisemissa vaeltaa kyllä muutamia vihollisia ja muutamia aarrearkkujakin matkan varrelle on ripoteltu, mutta sisältö jää siihen ? pelissä ratsasteleminen on omasta mielestäni melko turhanpäivästä puuhaa, jolla on vain keinopitkitetty pelin kestoa.
Ei Darksiders II kuitenkaan mikään älyttömän lyhyt pelikään ole, sen läpipelaamiseen saa tuhlattua ainakin parisenkymmentä tuntia, tietysti jos ei kuole pelissä yhtäkovin useasti ja joudu odottelemaan lyhyitä latausvälejä tai välianimaatioita, saattaa aika olla hitusen lyhyempikin.
Audiovisuaalisesti Darksiders II on varsin toimiva toimintapeli. Liikkeet ja liikesarjat ovat näyttäviä ja itse Kuoleman visualisoitin peliruudulle on ollut tyylikäs valinta ? perinteinen viikatemiehen olemus olisi ollut niin kovin tylsä ja kliseinen, vaikka tällaisellakin pääsee Kuoleman erikoisliikkeen myötä pieniä pyrähdyksiä pelaamaan. Grafiikka on kauttaaltaan toimivaa, olipa kyseessä sitten ne lukemattomat synkät luolastot tai avarammat, taivaalliset nurmikentät. Ääninäyttely on toimivaa ja etenkin Michael Wincottin (Alien: Resurrection) viskikurkkuääni on mielestäni nappisuoritus mitä Kuolemaan tulee. Musiikki on sekin toimivaa ja vaihtelee raita raidalta joko rauhallisempaan tai eeppisempään suuntaan, teeman kuitenkin pysyessä pääasiassa goottihenkisenä, joka sopii pelin muuhun tunnelmaan varsin mainiosti.
Kokonaisuutena Darksiders II on varsin pelattava hack ‘n’ slash toimintapeli, jota on maustettu ja lihotettu monipuolisemmaksi roolipeli, tasohyppely- sekä ongelmanratkontaelementein, alkuperäispelin tapaan. Kontrolleistaan aina tasosuunnitteluun sekä haastavuuteen pelissä täyttyvät kutakuinkin kaikki laadukkaan pelin tunnusmerkit. Luonnollisesti joillekin pelin välipomojen haastavuus ? jopa pelin helpoimmallakin tasolla ? kenties saattaa olla liikaa, mutta mikäli haluaa pelinsä valmiiksi pureskellun sijaan vähän enemmän puolikypsänä, haastavuutta tarjoavana makupalana, niin en voi muuta kuin suositella peliä. Darksiders II ei myöskään jatka ykkösen tarinaa mitenkään niin kriittisesti, että alkuperäisen pelin pelaaminen olisi tarpeellista ennen kakkoseen pureutumista.
