Dead Rising oli ilmestymivuonnaan 2006 melko iso juttu. Peli julkaistiin yksinoikeudella Xbox 360 -konsolille ja se olikin ehdottomasti vuotta aiemmin ilmestyneen konsolin myyntivaltteja. Massiivisilla zombielaumoilla täytetty, vielä tuohon aikaan melko harvinainen open world -suunnittelun kaltainen ostoskeskus ja kaikki se oli kuorrutettu uusimmilla grafiikkaherkuilla. Dawn of the Dead -elokuvan remake oli vasta parisen vuotta vanha tässä vaiheessa ja 28 Päivää myöhemmin oli sekin edelleen monen huulilla. Zombiet eivät olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista kyytiä, kuin Capcomin uudessa pelissä.
Jo neljänteen osaan ehtinyt Dead Rising -pelisarja on ollut tätä kirjoittaessa ehtinyt olla tauolla jo kuutisen vuotta, Frank’s Big Package -pelin flopattua. Remasterointien ja remake-versioiden puskiessa joka tuutissa ulos, on Capcom ehkä löytänyt pientä rohkeutta kokeilla sarjan parissa uudelleen – remasteroimalla kaiken aloittaneen ykkösosan. Dead Rising Deluxe Remaster on Capcomin viimeisimmistä Resident Evil -peleistä tuttuun RE Engineen sovitettu, paremmalla grafiikalla sekä 60fps-ruudunpäivityksellä ja SSD:n nopeilla lataustauoilla varusteltu ”deluxe-remaster.”
Pelin kahdeksaan lukuun tai ”keissiin” jakautuva tarina on melko kliseistä hömppää ja se aikoinaan ilmestyessään kopioi melko suoraan Dawn of the Dead -elokuvaakin, ainakin alkuasetelmaltaan, mutta köykäinen tarina ajaa toiminnan ja pelaajan motiivien taustalla asiansa. Freelancetoimittaja Frank West yrittää tehdä Pulitzerin arvoista läpimurtojuttuaan ja helikopterikyydissä Coloradon maisemissa kuvia nappaillessaan osuukin onnekseen kultasuoneen.
Alla häämöttävä Willametten kaupunki tuntuu olevan jonkinlaisten mellakoiden vallassa tai sitten ihmiset näyttäisivät käyttäytyvät muuten vain sekavasti. Perään tulee mustia helikoptereita ja pian onkin tehtävä hätäinen pikalaskeutuminen paikallisen ostoskeskuksen katolle. Ostarista löytyykin sitten toinen toistaan kummallisempaa hahmotuttavuutta, mutta mikä tärkeintä: Frankille alkaa asteittain selvitä mitä kaupungissa oikein on tapahtunut. Jonkinlainen virus riehuu vapaana ja ihmiset muuttuvat ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi. Vastauksia kysymyksiin, mistä se on saanut alkunsa ja kuka tai ketkä ovat vastuussa, haetaan pelin aikana.
Frankin ostoskeskuksen katolle pudottanut helikopteripilotti lupaa palata takaisin 72 tunnin päästä, joten miehellä olisi kolme päivää tappaa aikaa, jota voi harrastaa tappamalla zombeja ja ottamalla paljon kuvia miehen mukana roikkuvalla kameralla. Rakenteellisesti Dead Rising jakautuu pää- ja sivutehtäviin, joista ensimmäiset edistävät pelin ohutta tarinaa ja tuovat parrasvaloihin toinen toistaan kummempia hahmoja ja sivutehtävät käytännössä käsittävät sivuhahmojen pelastamista ostoskeskuksen tiloista. Ostarin tiloista löytyy kaikkiaan lähes 80 selviytyjää, joista pientä osaa ei tarvitse pelastella, mutta joka tapauksessa avuttomia siviilejä riittää autettavaksi runsain mitoin. Alkuun pelattavana on vain päämoodi ”72 tuntia”, mutta läpäisyn jälkeen aukeaa lyhyt epilogimainen, parin vuorokauden mittainen overtime ja sen läpäisy avaa infinity moden, joka on nimensä mukaisesti loputon seikkailu ostoskeskuksessa.
Käytännössä molemmat 72 tuntia -pelimoodin tehtävätyypit juoksuttavat Frankia ostarin tiloissa paikasta A paikkaan B ja yleensä käytännössä edestakaisin, päästä päähän. Tietyt hätäpoistumistiet ovat kaiken lisäksi pelin alussa lukittuja, joten edes oikominen ei alkuun ole mahdollista. Kätevä karttaruutu onneksi näyttää minne pitäisi mennä. Jotta ostarilla kuljeksiminen ei olisi liian helppoa alun teennäisen lineaarisuutensa ohella, on paikka pullollaan eläviä kuolleita, entisiä kuluttajia – nyt aivottomia sellaisia.
Zombejen nujertamiseen tarjotaan jos jonkinlaista työvälinettä ja tämä aikoinaan olikin Dead Rising -pelin keskeisin idea: hassutellaan kieliposkessa ja otetaan verta tuottavien kirveiden, rautaputkien ja lapioiden ohella vaikkapa ostarin huilipenkki kainaloon ja huidotaan sillä mätäneviä laumoja. Kukkaruukut, kassakoneet ja jopa puutarhakaupan puutarhasakset kuin ruohonleikkuritkin (tarkemmin ruhonleikkurit) kelpaavat avuksi eikä tietystikään unohdeta Evil Dead -elokuvien suosioon nostamaan pilkkomisen kuningasta, moottorisahaa. Alkuun erilaisten kättä pidempien kanssa on hauskaa – kuten oli myös originaalissa pelissä – mutta alkuinnostuksen jälkeen haluaisi vain käyttää niitä tehokkaimpia aseita. Toki irtokäden tökkääminen zombien suuhun ja siitä kuvan nappaaminen on hauskaa kerran ja lasten lelukaupan nallejen viskely on hauskaa, kerran, mutta pian mättäminen muuttuu työksi. Aseita ei myöskään voi myöhempien Dead Rising -pelien tapaan tuunailla, joten pesari on pesari vaikka voissa paistaisi.
Kaikki tarjolla olevat tehtävät ovat ajastettuja, joten kun ne tulevat aktiiviseksi, alkaa kello käydä. Pelaaja voi tarkistaa ajankulua kätevästi Frankin rannekellosta ristiohjaimen ylänuolta painamalla, jonka viisarit liikkuvat kutakuinkin reaaliajassa. Kello ilmaisee myös päiväyksen. Viimeksi mainittu on tärkeä lähinnä siihen tarkoitukseen, että nähdään, milloin jokin päätehtävä tulee aktiiviseksi, jos se ei ole kuluvan päivän puolella.
Käytännössä sivutehtävät ovat vain yksinkertaista selviytyjien paikantamista ja niiden saattamista takaisin tukikohtana toimivaan, Willametten katolla olevaan valvomoon. Haukuin aikoinaan selviytyjien tekoälyä Dead Rising -arvostelussani, eikä se kovin paljoa ole siitä miksikään remasteroinnissa muuttunut. Löydetyt selviytyjät lähtevät yleensä mukisematta pelaajan matkaan, mutta isojen zombilaumojen halki navigointi osoittautuu paikoin hankalaksi.
Tekoälyhahmoille voi onneksi useimmiten tarjota kättä pidempää tai vaikkapa käsiaseen, joilla voivat itseään suojata, mutta tämä ei estä sitä, että pelaajan on vähän väliä varmistettava että pelastettavat pysyvät mukana. Kaikki selviytyjät eivät myöskään ota vastaan asetta lainkaan. Joskus pelastettavat saattavat jäädä isomman zombielauman taakse ihmettelemään ja siten näykittäväksi tai muuten vain jonkin oven taakse jumiin lataustauon aktivoituessa – sitten on mentävä takaisinpäin ja odotettava, että hahmot ovat varmasti riittävän lähellä ovea ennen kuin koitetaan uudelleen. Joitain hahmoja voidaan juoksuttaa kädestä pitäen ja maksimissaan Frank voi taluttaa kahta pelokasta kerrallaan. Törmäys zombijoukkoon kuitenkin monesti irrottaa otteen.
Juostaan hakemaan selviytyjiä, juostaan takaisin tukikohtaan viemään heidät turvaan, sen jälkeen juostaan takaisin päätehtävän aktivointipaikalle ennen kuin aika loppuu. Tällä kaavalla pelaaminen yleensä Dead Risingissa toimii. Matkalla poispäin voidaan toki noukkia lisää selviytyjiä ja johdattaa ne vihreätukkaisten Lemmingsien kaltaisesti isommassa laumassa turvaan, mutta aina on vaara, että pelastettavat kuolevat matkan aikana. Tarinatehtävien suorittaminen annetussa ajassa on tärkeää siksi, että jos aika loppuu kesken ja kello valuu nollaan, tarina päättyy. Pelaaja voi edelleen jatkaa pelaamista halutessaan, mutta käytännössä peli on game over. Pitäisi joko ladata viimeisin pelitallennus ja yrittää uudelleen tai sitten aloittaa koko tarina alusta.
Dead Risingin kokonaiskestoa keinotekoisesti venyttää se, että pelaajaa tavallaan jopa kannustetaan aloittamaan alusta. Nykyään voisi melkein jopa sanoa, että Dead Rising on soulslike-genren pelejä, joskaan vielä 2006 tätä termiä ei ollut olemassa, eikä Dead Rising myöskään ole haastavuudeltaan läheskään samaa luokkaa soulslike-pelien kanssa.
Suurin kuole, yritä uudelleen, kuole -toistuvuus tulee lähinnä taisteltaessa pelin välibosseja, ”psykopaatteja” vastaan, jotka ovat seonneita ihmisiä vähän elämää suuremmassa koossa. Järkensä menettänyt kauppias, aggressiivinen ylipainoinen poliisi, teatraalinen kulttijohtaja ja niin edelleen. Kaikilla on omanlaisensa hyökkäystyyli, mutta kaikkia yhdistää tuhti energiapalkki ja iskujen megasietokyky verrattuna zombeihin. Psykoon saa helposti upotettua vaikkapa pari lippaallista pistoolista, pari naamalle heitettyä kassakonetta ja useita läiskeitä rautaputkella, ennen kuin bossi viimein suostuu kaatumaan.
XP:nä toimivaa PP:tä toki kertyy kunkin bossitaistelun päätteeksi, mutta parinkymmenen yrityksen jälkeen bossien kukistaminen alkaa jo todella tylsistyttämään. En pitänyt pelin bosseista aikoinaan, enkä pidä niistä vieläkään. Onneksi remasterointia on päätetty viimeinkin modernisoida automaattitallennuksella, joka säästää hiuksien repimiseltä ja uudelleen pääsee yrittämään melkeinpä heti kohtauspaikan vierestä, jolloin voittamista jaksaa kokeilla putkeen paljon pidempään, kuin originaalissa pelissä.
Alkuperäisessä pelissä pelin tallentamista oli rajoitettu siten, että se onnistui vain yleisissä vessoissa ja tukikohdan patjalla. Kummastelin tätä jo 2006, enkä ymmärtänyt miksi uusinta uutta ollut ”next gen” -peli sortui moiseen kiusaamiseen, joka toi mieleen lähinnä Resident Evilin ja kirjoituskoneet. Dead Rising Deluxe Remasterissa tallentaminen on periaatteessa toteutettu vanhalla tavalla, mutta siunattu ja erittäin tervetullut automaattitallennus tapahtuu aina silloin tällöin ja yleensä autotallennus tekeekin fiksuja ja pelaajaystävällisiä checkpointeja.
Bossitaisteluissa, joissa vihollinen liikkuu paljon zombeja nopeammin ja valtaosan peliajasta myös nopeammin kuin löntystelevä sankarimme Frank, korostuvat pelin kömpelönpuoleiset kontrollit, jotka eivät hyppimisen, väistämisen, kierimisen ja nopean iskemisen puolesta oikein istu vauhdikkaaseen toimintapelaamiseen ja tämä osaltaan aiheuttaa bossitaisteluissa tilanteita, joissa pelaaja saa syystä tai toisesta köniinsä. Useimmiten bossitaistelut on myös rajattu ahtaisiin alueisiin, kuten elokuvateatterisaliin tai pieneen vaatekauppaan, joilta poistuminen keskeyttää taistelun.
Dead Rising Deluxe Remaster ei kontrolliensa puolesta ole vieläkään varsinaisesti mikään sulava 3rd person toimintapeli, mutta muiden parannuksien ohella nyt on tarjolla sentään yksi paremman 3rd person -pelin suuntaan kuljettava muutos ja se on tähtääminen. Tähtäystyyppi saadaan valita heti pelin alussa kahdesta tarjolla olevasta. Kun pelaaja tähtää aseella tai valmistautuu heittämään esinettä zoomatumpana olkapääkuvakulmasta, on pelaajalla nyt mahdollisuus valita modernimpi kontrollivaihtoehto, joka mahdollistaa liikkumisen samalla kun tähdätään. Jos taas haluaa kokeilla originaaliversion tapaista kankeaa ohjausmenetelmää, on sekin mahdollista laittaa päälle asetuksista. Tällöin pelaaja ei voi lainkaan liikkua tähdätessään. Aina paremmat kontrollitkaan eivät kuitenkaan pelasta, kun psykopaatti jo rynnistävät päälle, eikä Frank ehdi ajoissa pois alta.
Kuoleminen ja ajan hukkaaminen kismitti alkuperäispelissä välillä toden teolla, eivätkä Willametten osiin pätkineet lukuisat lataustauotkaan olleet Xbox 360 -konsolilla aina sieltä lyhimmästä päästä. Xbox Series X:n SSD-levyllä lataustauot onneksi ovat vain muutaman sekunnin luokkaa, mutta ehkä näitä olisi voitu Beyond Good & Evil: 20th Anniversaryn tapaan vaikka vähän jopa karsiakin, kun kerran Dead Rising Deluxe Remasterin pohjalla hyrräävä pelimoottorikin on vaihtunut.
Toinen mielestäni merkittävä parannus remasteroidussa zombiemätössä on ajan nopeuttaminen. Tallennuspaikkojen luona voi nyt halutessaan myös nopeuttaa ajan kulua joko hienoisesti tai supervauhdilla. Tämä on erittäin hyvä, koska osa tarinatehtävistä käynnistyy vasta tietyn kellonajan koittaessa. Nopeutusmahdollisuuden ansiosta pelaajan ei tarvitse kuluttaa aikaansa reaaliajassa odotellessaan seuraavan päätehtävän tulemista aktiiviseksi.
XP:nä pelissä toimivat aiemmin mainitut PP-pisteet, joita kertyy zombejen tappamisesta, mutta myös tehtävien suorittamisesta sekä selviytyjien viemisestä turvaan. Kameralla hyvien otosten saaminen palkitaan myös. Selviytyjien turvaan saattaminen per naama tuottaa mukavat 20 000-40 000 pistettä, siinä missä kameralla parhaita otoksia napsiessa yleensä saa parhaimmillaan kasaan päälle parisen tuhatta per kuva, eli selviytyjien pelastaminen tarinan suorittamisen ohella on kaikkein varmin tapa nostaa Frankin hahmotasoa ja parantaa pelaajan omia selviytymismahdollisuuksia.
Kun taso nousee, saa Frank jokaisella kerralla aina uusia parin näppäimen kombolla toteutettavia lähitaistelukykyjä repertuaariinsa, mutta myös eri osa-alueet paranevat. Terveysmittarin ja tavaravalikon koko kasvavat palkki kerrallaan, juoksunopeus sekä iskuvoima paranee, kuin myös tavaroiden heittoetäisyys. Kun pelaaja kuolee tai tarina päättyy kesken loppuneeseen aikaan, voidaan peli aloittaa alusta, mutta hahmon taso säilyy samana. Käytännössä mikäli umpikujamainen haastekäyrä tulee eteen, on vain grindattava alusta ja pelata helpompia kohtia uudelleen, jotta hahmoa saadaan paremmaksi ja kenties se seinämäinen vaikea kohta selätetään tehokkaammalla hahmolla.
Frankin ominaisuuksia voidaan hauskasti edelleen boostata myös erilaisia aikakauslehtiä mukana kantaen. Yksi lehti boostaa selviytyjien energiamittaria ja toinen vaikkapa Frankin käyttämien aseiden tehoa. Boosti on aktiivinen, kunhan lehti löytyy tavaravalikossa. Tavaravalikon koko kuitenkin on varsin rajallinen ja povitaskuun pitäisikin aina saada mahdutettua myös vähintään muutamia aseita sekä mielellään vähän energiaa palauttavaa mehua tai ruokaakin. Humoristisesti viinipullon kulauttaminen ja raa’an pihvin mutustaminen palauttaa koko energiapalkin, sipsit ja esimerkiksi patongit antavat takaisin vain muutamia palkkeja.
Graafisesti Dead Rising -remasterointi terävine tekstuureineen on ihan onnistuneen näköinen. Se ei näytä varsinaisesti tajunnanräjäyttävältä, eikä open worldia muistuttava ostari jättimäisine zombielaumoineen säväytä samalla tavalla kuin kahdeksantoista vuotta sitten, mutta paketti toimii ja peli pyörii suurimman osan ajasta sutjakasti, vaikka muutamia notkahduksia sekaan mahtuukin.
Pelin värikkyyteen nojaava grafiikka, isonenäinen pääsankari, psykopaatit sekä muu hassuttelu korostavat pelin tunnelmaa ja erottavat Dead Rising pelin Capcomin vakavammista Resident Evil -peleistä edelleen selvästi. Visuaalisena hassutteluna Deluxe remaster tarjoaa toistakymmentä erilaista turvapaikassa vaihdettavaa asua, joita Frank voi vetää ylleen ennen kuin menee ostoskeskuksen puolelle mättämään turpiin. Asuvalikoima on pääosin Resident Evil ja Street Fighter -aiheista. Yksi Mega Man -asukin löytyy.
Loppusanat
Kaiken kaikkiaan Dead Rising Deluxe Remaster on hauska tai ainakin puolihauska katsaus pelivuoteen 2006 ja pienillä parannuksilla vanhaa ratsua on saatu hiottua vähän pelaajaystävällisemmäksi, pelaajan aikaa kunnioittavammaksi paketiksi. Silti joiltain osin ne ärsyttävyydet, joita aikoinaan tuli alkuperäispelin parissakin koettua, ovat yhä läsnä. Toisaalta taas autotallennus tekee pelistä helpomman ja pelistä siten lyhyemmän kokemuksen. Noin viidenkymmenen euron hintaiseksi julkaisuksi onkin siinä ja siinä onko Deluxe Remaster ansainnut paikkansa uusien ja vanhojen fanien sydämissä.
