Koei:n pitkä-ikäinen Dynasty Warriors -pelisarja sen kun vain porskuttaa eteenpäin. Ensikerran päivänvalon vuonna 1997 nähnyt pelisarja on ottanut luonnollisen askeleen eteenpäin kehityksessään ja niinpä sarjan uusin osa, nimeltään Dynasty Warriors 6 saapuu niin monen muun pelisarjan tavoin ensi kertaa uusille konsoleille PC-julkaisun ohella.
Muinaiseen Kiinaan sijoittuva Dynasty Warriors 6 jatkaa edeltäjiensä jalanjäljillä varsin vankasti tarjoamalla jälleen pelin verran hack’n’slashia, eli näin suomalaisemmin nappuloidenhakkausmättöä. Kaikki jotka ovat aiempia Dynasty Warriors -pelejä saatikka hack’n’slashia näin yleensä pelanneet, tuntevat olonsa melko nopeasti varsin kotoisaksi ja hack’n’slashinsa osalta peli toimiikin varsin mukavasti. Pelin muista kollegoistaan erottavia ominaisuuksia on muun muassa Dynasty Warriors -peleille varsin ominainen tukikohtien valloitus, mutta myös uusi Renbu-systeemi.
Kussakin tehtävässä on useita pienempiä, sekä isompia tukikohtia, joita pelaajan on valloitettava. Valloittaminen nostaa/laskee omien ja vihollisten motivaatiota, sen mukaan tietysti, kumpi valloittamisessa pärjää paremmin. Kukin tehtävä on myös tavallisten rivivihollisten ohella kovempia upseereita, jotka ovat paljon vaikeampi päihittää ja jotka myös osaavat taistella tehokkaasti pelaajaa vastaan. Tämä on ihan hyvä, sillä jos vihollistekoälyn taso olisi pelkästään rivivihollisten harteilla, olisi homma hieman liian helppoa, sillä hieman liian usein rivisotilaat ovat kuin viljaa, jota voi tuosta vain niittää nurin. Upseereilla on muukin merkitys, kuin vain se, että ne olisivat tiukempia voittaa. Nimittäin mikäli eliminoi yhden vihollisjoukon isoimmat upseerit, lähtevät kaikki loput sotilaat pakoon, joten tällä tavoin ei siis ole aivan pakko tappaa joka ikistä vihollista, vaan voi yrittää, mikäli onnistuu tappamaan vain upseerit, joka taasen säästää aikaa ja vaivaa.. Ja sormia, sillä pelaajan tappolaskuri per tehtävä nousee varsin usein siihen pariinsataan muutenkin.
Pelissä käytössä oleva Renbu-systeemi toimii siten, että onnistuneet iskut ja vihollisten tappaminen nostattaa pelaajan Renbu-mittaria ylöspäin ja kun se täyttyy, saavuttaa pelaajan hahmo uuden taitotason. Jos pelaaja taasen ottaa liiaksi kuonoon kentällä, Renbun määrä vastaavasti laskee ja voi jopa pudottaa pelaajan taitotasoa. Tämä luo lisää motivaatiota tehokkaaseen taisteluun.
Jokaisen tehtävän välissä pelaaja saa sitten parannella omaa hahmoaan taistelusta kertyneillä taitopisteillä eräänlaisen “reittivalintaisen” taitokartan kautta. Uudet ja parantavat ominaisuudet riippuvat siitä, mitä polkua pelaaja lähtee alussa kulkemaan taitopisteitänsä sijoittamalla ja tämä luo mukavaa strategista yksityiskohtaa peliin. Taitopisteiden ohella pelaaja saa myös uusia aseita sekä sotahevosiakin palkkioksi menestyksestä. Korkeammalla tehokkuustasolla olevat aseet, kuten kepit tai miekat ovat luonnollisesti pienempiarvoisia parempia, samalla kun hevosilla on omat taitoarvonsa niilläkin. Mukavana yksityiskohtana mukaan tehtävään valittava hevonen kartuttaa sekin taitotasoaan ja voi nousta niin ikään paremmille tasoillekin. Pelaaja voi täten “kouluttaa” omasta suosikkihevosestaan ultimaalista sotaratsua, mikäli ei kaipaa vaihtelua hevosen ulkonäköön.
Yksinpelin sydämenä toimii Musou-moodi, jonka alussa pelaaja valitsee itselleen käytettävissä olevista hahmoista yhden ja lähtee kahlaamaan kampanjaa lävitse. Jokaisella hahmolla on omat erityisliikkeensä ja aseensa, joten toistensa kopioita hahmot eivät ole. Peliä pelatessa avautuu käyttöön lisää uusia hahmoja ja kaikenkaikkiaan Musoun voikin pelata lävitse 17 eri hahmolla, kun taas kaikenkaikkiaan pelin muihin moodeihin on saatavilla yhteensä 41 erilaista hahmoa, joten ainakin vaihtelua riittää. Vaikka yksinpelikampanjaa varten onkin tarjolla peräti 17 erinäköistä ja tuntuista hahmoa, ei se kuitenkaan aivan riitä ihmeisiin, sillä pelattavuudeltaan yksinpeli on tehtävästä toiseen aikalailla saman toistoa. Tapetaan rivisotilaita ja upseereita, vallataan tukikohtia, puolustetaan jo vallattuja ja lopulta voitetaan koko roska. Hevosen selästä on tehokasta niittää porukkaa kumoon, mutta kyllä hevosen selästäkin lentää kunhan tarpeeksi ison vihollisjoukon keskelle jää. Isommat upseerit on tehokkainta selättää käsirysyssä ja hienona ominaisuutena kaksintaisteluissa muut sotilaat(niin omat kuin vihollisenkin)kerääntyvät ympärille hurraamaan taistelun ajaksi. Kaksintaistelua ei kuitenkaan aina tapahdu jokaisen upseerin kanssa, vaan osan joutuu pieksemään muun vihollislauman samalla mättäessä pelaaja pannuun.
Musou-moodissa on oma viehättävyytensä ja onhan se toki maustettu jonkinmoisella juonellisella tarinallakin, jota siivitetään sitten pelin omalla moottorilla työstetyillä välianimaatioilla. Tästä huolimatta pelin tehtävät ovat kuitenkin sen verran pitkäkestoisia(vaikka tallennusmahdollisuus löytyykin), että ei näitä kovin montaa putkeen jaksa lävitse pelata.
Musoun ohella tarjolla on myös hieman challenge -ja free mode -pelitilat, joista jälkimmäisessä on mahdollisuus pelata millä tahansa hahmolla mitä tahansa jo pelattua taistelua, kun taas challenge tarjoaa nimensä mukaisesti muutaman erilaisen haasteen, joissa voi yrittää nostaa itsensä Liven tilastojen ykköseksi. Tarjolla on muun muassa haaste, jossa tarkoitus on tappaa niin monta vihollista kun vain suinkin pystyy ennen kuin kuolee ja niin edelleen. Haasteet ovat ihan kivoja, mutta ei niitäkään loppujen lopuksi jaksa montaa kertaa yrittää tahkota. Varsinaista nettimoninpeliä Dynasty Warriors 6:ssa ei ole, mutta peli tarjoaa mahdollisuuden pelata yksinpeliä kaverin kanssa lävitse saman konsolin äärellä. Tämä luonnollisesti nostaa yksinpelin mielenkiintoa melkoisesti, kun saa tahkoaminen ei ole enää niin yksitoikkoista aivottomien sotilaskavereiden kanssa.
Audiovisuaalisesti Dynasty Warriors 6 on uuden konsolin julkaisuksi melko heikko esitys. Peli on ulkoisesti kuin mikäkin PS2-peli yksityiskohtia vailla olevan grafiikkansa, sekä erittäin lyhyen piirtoetäisyytensä kanssa. On naurettavaa katsoa kuinka viholliset taikovat itsensä näkyviin välillä täysin tyhjästä. Tämä toki antaa puitteet varsin nopealle 60 sekunnissa päivittyvälle kuvalle, mutta kyllä allekirjoittanut olisi muutaman framen uhrannut varsin mielellään koreamman ulkoasun tähden. Visuaalisella puolella hienointa on ehkäpä hahmojen erilaiset erikoisliikkeet ja nimenomaan niiden animaatiot.
Audiopuolella taasen pauhaa itseään toistava ja peliin niin huonosti istuva rokkiraita, että oksat pois. Jo ensimmäiset minuutit saavat aikaan sen, että on pakko laittaa taustalle soimaan jotain paljon paremmin sopivampaa. Ääninäyttely on japanilaispeliksi sitä tyypillistä luokkaa, eli kornit ja persoonattomat englantidubbaukset ovat jälleen läsnä, jotka ajavat asiansa kyllä tarinan seuraamiseksi, mutta saavat koko pelin vaikuttamaan typerän koomiselta.
