Termi ?film noir? eli musta elokuva on varmasti terminä monelle varsin tuttu. Alunperin siitä alettiin puhua 40-luvun lopulla ja sillä viitattiin elokuviin, jotka olivat voimakkaan tummasävytteisiä, synkkiä ja kyynisiäkin tunnelmaltaan. Etenkin rikosdekkarielokuvat monesti mainittiin tällaisessa yhteydessä.
Italialainen indiepelistudio Mad Orange on päättänyt lähteä debyyttipelillään seikkailemaan film noirin maailmaan point & click -pelillään Face Noir. En ole yleensä kovin kriittinen mitä tulee pelien nimien suhteen, mutta Mad Orangen nimivalinta pelilleen tuntuu jotenkin.. oudolta valinnalta. Onko jollekin tiedossa musta naama vai pitääkö pelissä kohdata musta? Toisaalta, tottuivathan ihmiset aikanaan Facebookin nimeenkin…
Inspiraatiokseen Mad Orange listaa kirjailija Raymond Chandlerin, joka eläessään kirjoitti rikosromaaneja ja -novelleja, pääasiassa 40-luvulla. Mitään tusinakirjailijaa Mad Orange ei ole esikuvakseen valinnut, sillä miehen töiden sanotaan vaikuttaneen nykypäivänkin rikoskirjallisuuteen valtavasti. Kaikissa Chandlerin kirjoittamissa kirjoissa päähenkilönä on ollut yksityisetsivä Philip Marlowe.
Mad Orangen pelissä päähenkilö sen sijaan on yksityisetsivä Jack del Nero, joka elelee viinanhuuruista, surkeaa elämäänsä vuoden 1934 New York Cityssä. Viinaanmenevä, puolialkoholistinen yksityisetsivä ei ole mikään uusi juttu ja pikemminkin suoranainen klisee, mutta siihen nähden, että Mad Orangen esikuva Raymond Chandler aikanaan myönsi julkisesti saavansa tekstiä paremmin aikaiseksi humalassa ollessaan, annetaan tämän kliseen valua tällä kertaa sormien lävitse pienenä kumarruksena kirjailijan suuntaan.
Selvä, sankarina on siis viinaanmenevä yksityisetsivä 30-luvun suurlaman aikaisessa New Yorkissa point & click-seikkailupelin muodossa. Mitä muuta peliltä voi odottaa? Face Noir potkaistaan varsinaisesti käyntiin vasta ensimmäisen alussa suoritettavan kevyen pikkukeikan jälkeen, kun Jack saa nimettömän puhelinsoiton, joka houkuttelee miehen yölliseen New Yorkin satamaan. Satama tuntuu olevan autio, mutta muutaman tovin päästä Jack huomaakin tulleensa lavastetuksi entisen poliisipartnerinsa murhasta. Takuut kuitenkin maksetaan ja Jack pääsee vapaalle jalalle ? toistaiseksi. Hänellä onkin täysi työ selvittää kuka on oikea murhaaja ja samalla puhdistaa oma maineensa.
Face Noirin juoni ei sinänsä ole mitään uutta ja ennenkuulumatonta, mutta se pitää silti mielenkiinnon yllä. Pelissä on myös toimivasti toteutettu 30-luvun tunnelma, jota ylläpidetään taustalla soivan jazz-musiikin sekä vanhojen valokuvien kaltaisen ulkoasun voimin ? kuvasta löytyy kuvaan rakeisen filmin kaltainen erikoisefekti ja muutenkin pelin värit ovat ikään kuin hieman ?haalistuneita? ja vanhahtavia. Harmi vain, että vaikka jazz-musiikki toimiikin ja se vaihtelee ainakin välillä riippuen kulloinkin kyseessä olevasta peliruudusta, alkaa se nopeasti toistamaan itseään. Jos samassa ruudussa kököttää miettimässä yhtä puzzlea vaikkapa parisenkymmentä minuuttia, käy sama jazz-vingutus jo hermoille.
Inventaarion käyttö, esineiden käyttäminen toisiin sekä Jackin ohjaaminenkin kun toimivat hyvin onkin pieni harmi, ettei peli aivan loksahda kohdilleen kaikilla osa-alueilla. Peli on toteutettu kaupalliseen kuin kotikäyttöönkin ilmaiseksi luovutettavalla Wintermute-pelimoottorilla, joka on varta vasten suunniteltu point & click-seikkailuita varten. Yhden ?wintermute-pelin? olen jo aiemmin arvostellutkin ja se oli suomalaisen Turmoil Gamesin debyyttipeli Alpha Polaris (3/5 tähteä). Wintermutella saa kaikki seikkailupelin mekaaniset elementit kyllä hyvin kohdilleen ja esirenderöidyt 2D-taustatkin hoituvat niin Face Noirissa kuin mainitsemassani suomalaisesimerkissäkin, mutta se mitä wintermute ei kovin hyvin tunnu tuottavan ruudulle ovat 3D-hahmot ? silloin kun niitä wintermute-peleissä siis päätetään käyttää.
Wintermuten sivuilla listatut kyseistä pelimoottoria käyttävät pelit, jotka ovat valinneet hahmojen esitystavakseen 2D-grafiikan onnistuvat hahmojen luonnissa hienosti, mutta 3D-hahmot ovatkin lähes poikkeuksetta tumput suorina seisovia pökkelöhahmoja. Huulisynkka 3D-hahmojen puhuessa on olematonta ja hahmojen liikehdintä robottimaisen kankeaa. Sama ikävyys vaivaa siis Face Noiria; 2D-taustat ovat kyllä erittäin hienoja ja yhdessä taustamusiikin sekä ulkoilmaa jatkuvasti piiskaavan sateen kanssa luovat hyvin tunnelmaa pelin synkkään noir-henkeen. 3D-hahmot sen sijaan, etenkin keskustelutilanteissa ja lähikuvassa näyttävät idioottimaisilta. Eleet ja ilmeet ovat olemattomia ja hahmo tyytyy sen sijaan vaan aukomaan suutaan päätä juurikaan liikuttamatta, eikä kasvoissa ole oikeastaan minkäänlaisia ominaispiirteitä, joka saa osan hahmoista näyttämään toistensa hieman muunnelluilta kopioilta.
Toisaalta, eipä ole Face Noirin ääninäyttelyssäkään suurta kehumista. Jackin ääninäyttelijän tunteeton ääninäyttelemien toimii silloin, kun Jackin ajatukset kuullaan puheena tai hän toimii kertojan roolissa. Samanlainen äänenpaino ja keveys ei kuitenkaan toimi silloin, kun Jack puhuu suoraan jollekin toiselle hahmolle ja etenkään silloin, kun tarkoitus olisi ilmaista turhautumisen tunnetta tai vihaa toista hahmoa kohtaan. Muut ääninäyttelijät hoivat kaikki hommansa vielä huonommin ja tulos on kuin kuuntelisi kerta toisensa jälkeen juuri päiväuniltaan heränneitä hahmoja ? niin uneliaan kuuloista ja Jackin äänen kanssa samalla tapaa eleetöntä ja ponnetonta äänityöskentely on. Paikoitellen tuntuukin siltä, että Jack ei oikeasti välitä tipan tippaa siitä mitä hänelle käy tai kuinka monesti hän joutuu lahjomaan viranomaisia dollareilla saadakseen edes vähän tietoa. Kaikkein eniten juuri Jackin äänityöskentelyssä häiritsee hänen hokemansa yksi ja sama kirosana, jota on viljelty peliin niin paljon, että sen käyttö tuntuu epäluontevalta.
Jack on kaiketi ? ainakin sukunimensä perusteella ? italialaisjuurinen heppu ja koska Mad Orangen pojat ovat myös italialaisia, ovat he halunneet tuoda peliin jotain ?omaa?. 99 prosenttia peliajasta Jack puhuu amerikanenglantia, mutta se yksi prosentti on varattu italiankielelle autenttisuutta luomaan. Se ei kuitenkaan onnistu sillä tavalla, että Jack kirotessaan sanoo joka ikinen kerta pelkästään sanan ?dannazione.? Suomenkielelle tämä sana kääntyy kutakuinkin ?hitto? tai ?hemmetti?-muotoon. Kirotessaan Jack ei kuitenkaan koskaan painota kyseistä sanaa puhuessaan, tyyliin ?helvetin helvetti!?, vaan tyytyy tyynenrauhallisesti, kuin uniltaan juuri heränneenä toteamaan yksinkertaisesti ?dannazione.? Kuka tahansa voi kuvitella kuinka typerältä ja keinotekoiselta se kuulostaa, kun mies joka on lavastettu syylliseksi murhaan vetää vesiperiä asiaa selvitellessään ja tyytyy rauhallisesti toteamaan ?dannazione.?
Puzzlesuunnittelu pelissä on osittain toimivaa ja osittain ei. Muutamat puzzlet ovat kekseliäitä ja loogisia, mutta valitettavasti suurin osa on niitä heikompia esimerkkejä. Muutamat ovat yksinkertaisesti liian helppoja ? etenkin kun osan ajasta peli estää pelaajaa poistumasta siitä ruudusta mihin on edennyt, ennen kuin tarvittava puzzle on ratkaistu. Tällöin ratkaisun avaimet löytyvät totta kai siis samasta ruudusta. Joskus puzzlet taas ovat kamalan epäloogisia ja tällöin maalaisjärki pitää siirtää syrjää ja tietää mitä pelin kehittäjät ovat itse ajatelleet puzzlea rakentaessaan. Vaikka italialainen Volta keksikin aikoinaan pariston, on vaikea uskoa, että 30-luvun taskulamppuun tarvittavat paristot oikeasti voisivat löytyä meressä kelluvasta poijusta. Mahtuu mukaan muutakin epäloogista, kuten lahonneen soutuveneen ruhosta irti revittävä naula, jolla sitten puhkotaan painava tynnyri, joka estää pääsyä sen takana olevasta ovesta. Tynnyri tyhjäksi vaan, sillä eihän kuulonkaan olisi tullut kiivetä sen ylitse tai rakentaa vaikkapa muista rojuista pientä porrasta tynnyrin eteen, ehei.
Yksi kompastuskivistä muuten niin toimivassa esirenderöidyssä 2D-grafiikassa on nimenomaan seikkailupelien osalta se, että välillä on todella havaita staattisia objekteja ympäristössä, etenkin jos ne ovat pienikokoisina ruudulla. Face Noirissa juurikin tärkeät objektit ovat välillä niin muutaman millin kokoisia möykkyjä, ettei niitä välttämättä edes pelatessaan tule havainneeksi. Kyse onkin rasittavasta ja ajoittain seikkailupeleille ominaisesta ?neula heinäsuovassa? -tyyppisestä metsästämisestä, jossa pitää hiirtä liikutella ruudun halki, jotta jotain mielenkiintoista tarttuisi kursorin haaviin ? ja tällöinkin peli tarjoaa ensimmäisenä tavallista katselutoimintoa, kuten kaikkien muidenkin, turhien objektien kohdalla. Mikäli jaksaa klikkailla ja kuunnella kaikki mahdolliset objektit lävitse, ongelmaa ei liiemmin synny, mutta itseäni moinen ainakin ottaa pattiin. Peli kyllä tarjoaa mahdollisuuden paljastaa kaikki ruudun tärkeät objektit hotspoteilla, mutta hotspotit pysyvät ruudulla vain muutaman sekunnin kerrallaan eikä niitä saa pysyvästi näkyviin.
Etenemistä ja ongelmanratkontaa harhauttaa myös hahmojen kanssa käytävän dialogin muuttumattomuus. Kun jollekin hahmolle puhuu, eivät jo läpikäydyt puheenaiheet muuta väriään havainnollistaakseen tätä, eivätkä ne myöskään katoa keskusteluvalikosta tai muutu sisällöltään toisenlaiseksi. Toisin sanoen, joltain hahmolta voi esimerkiksi kysyä lupaa johonkin asiaan, vaikka tuo lupa olisi jo aiemmin saatu ja luvan pyyntiin liittyvä puzzle jo ratkaistu aikoja sitten. Jotain omaa peli yrittää tuoda yksityisetsivän roolia korostavilla ?dialogipuzzleillaan?, joissa pelaajan tulee valita kaksi aihealuetta, jotka liittyvät toisiinsa ja jotka yhdistettynä sitten muodostavat muutaman rivin dialogia Jackin puhuttavaksi. Väärä yhdistelmä tuottaa vesiperän, oikea edistää keskustelua ja Jackin etsivän työtä.
Dialogipuzzlet ovat mielenkiintoinen idea sinänsä ja tuovat ainakin pienen tunteen siitä, että tässä jotain tosiaan yritetään tutkia ja saada selville. Valitettavasti kyseiset puzzlet vain ovat läpihuutojuttuja sellaiselle pelaajalle, joka seuraa pelin etenemistä tarkasti ja yleensä kahden oikean parin valinta ei ole haaste eikä mikään. Jos taas joskus ei seuraakaan tapahtumia riittävän tarkasti, voi se vastaavasti hankaloittaa jonkin puzzlen ratkaisua, mutta väärällä tavalla. Jack ei nimittäin yksityisetsivän roolistaan huolimatta tunnu kirjaavan mitään ylös. Ei ole muistilehtiötä, eikä mitään muutakaan mistä näkisi vaikkapa tallelokeron oikean yhdistelmän, joka on jo aiemmin saatu selville. Yhdessä tapauksessa kiltti poliisisetä kertoi millaisella koodilla varustettu kaavake pitäisi täyttää erästä tilannetta varten, mutta ehdin unohtaa koodin siinä vaiheessa kun löysin tyhjän kaavakepinon (joka oli aivan toisessa kerroksessa poliisitaloa). Koodia ei voinut enää kysyä uudelleen, eikä sitä löytynyt Jackin muistilehtiöstä, koska sellaista ei ole! Ei auttanut muu kuin kokeilla kaikki mahdolliset koodivaihtoehdot lävitse. Kyseinen ?koodipuzzle? ei jäänyt ainoaksi kaltaisekseen,
Kokonaisuutena Face Noir on varsin perinteisen kaltainen point & click-seikkailu, jossa on ajoittain jopa hyvää tunnelmaa. Sitä kuitenkin pilaa ääninäyttelijöiden kyvyttömyys eläytyä hahmoihinsa, 3D-hahmojen pökkelömäisyys, useamman puzzlen epäloogisuus sekä jatkuva?pikselinmetsästys?.
Hinnaksi Face Noirille on lätkäisty julkaisija Phoenix Onlinen kauppasivuilla 20 dollaria, eli euroissa se tekee 14 euroa, mikä ei ole sinänsä kovin paha hinta, jos haluaa tukea kyseistä indiestudiota.
Toisaalta, neljällätoista eurolla saa jo muutakin paljon laadukkaampaakin pelattavaa. Verrattuna esimerkiksi julkaisija Phoenix Onlinen oma seikkailupeli, jonka neljä ensimmäistä episodia niputettuna maksavat samoilla nettisivuilla 30 dollaria ja ovat taatusti laadukkaampaa pelattavaa, loogisin ja kekseliäin puzzlein varustettuna, jotka haastavat pelaajan miettimään ja käyttämän järkeään. Noir-henkisiä pelejä harvoin tulee vastaan ja se tekee Face Noirista melko harvinaisen näyn seikkailupelien maailmassa, mutta toteutuksensa osalta se valitettavasti uppoaa niiden sieluttomien ja pelaajan kiinnostusta hylkivien seikkailupelien kastiin, joita tänä päivänä näkeekin sitten hieman enemmän.
Face Noirin kauppasivu löytyy täältä: http://store.postudios.com/products/face-noir
