Halo 3: ODST arvostelussa

Halo-saaga on varmastikin yksi myyneimmistä pelisarjoista kautta aikain, eikä loppua näy. Halon universumi laajeni FPS-peleistä vuoden alussa strategiapelien puolelle loistavan Halo Wars -pelim muodossa ja nyt olisi jälleen luvassa lisää “perushaloa” Bungien työstämänä. Sen sijaan, että uusin Halo -peli jatkaisi siitä mihin Halo 3 -pelissä jäätiin, sijoittuu Halo 3: ODST:ksi nimetty lisälevymäinen julkaisu Halo 2:n ja 3:n väliseen ajanjaksoon vuoteen 2552.

Pelissä ei aiempien Halojen tapaan omaksuta supersotilas Master Chiefin roolia, vaan sen sijaan hypätään tavallisten sotilaiden, tarkemmin sanottuna orbital drop shock troopereiden (lyhennettynä ODST) saappaisiin tarkoituksena selvittää Maata uhkaavan alienliittouma Covenantin motiivit juuri New Mombasaan hyökkäämisestä. Lisäksi olisi tarkoitus löytää muut taistelutoverit, jotka laskeutumisen aikana laskeutuivat kaikki eri paikkoihin.
Pelissä tarinaa seurataan useamman ODST-sotilaan näkövinkkelistä, joka tarkoittaa sitä, että pelaaja pääsee pelaamaan pieniä pätkiä muutamalla Halo 3: ODST -pelissä ensiesiintymisensä tekevällä päähenkilöllä näiden yrittäessä etsiä toisiaan. Tavallaan on hienoa, että pelisarjaan yritetään tuoda näinkin monta uutta hahmoa kerrallaan, mutta osittain toteutus ontuu ja pelaaminen tuntuu liian katkonaiselta, eikä oikeastaan kenenkään hahmon persoonista ehdi oppia riittävästi, jotta niillä pelaaminen tuntuisi samalla tapaa persoonalliselta ja ainutlaatuiselta kuin esimerkiksi Master Chiefillä pelatessa. Etenkin uusi hahmotuttavuus “Rookie” on jo nimensä vuoksi jokseenkin kuivakka tapaus. Kaveri ei myöskään muiden pelihahmojen tapaan poista missään vaiheessa kypäräänsä, eikä puhu sanaakaan koko pelin aikana, vaikka tätä puhuteltaisiinkin. Epäilemättä mystisyyttä on haluttu luoda kyseisen hahmon ympärille, mutta rajansa kaikella.

Vaikka Halo 3: ODST:ssä ei ohjastetakaan aiemmista peleistä tuttua sankaria, on ODST kuitenkin peruspelattavuudeltaan kuin kontrolleiltaankin varsin tuttua Haloa ja siinä mielessä varsin toimivaa rymistelyä. Pelialueena toimii New Mombasan kaupunki ja peliympäristöt vaihtelevat kaupunkimaisemista rannikolle ja takaisin kaupunkiin sekä välillä niihin Halo -peleille niin ominaisiin ja tylsänharmaisiin komplekseihin, riippuen siitä ketä pelihahmoa milloinkin ohjastetaan. Koska ODST:t eivät ole niin kestäviä kuin aiempien Halo -pelien vihreä sankari, on Bungie joutunut keksimään muutamia keinoja tämän havainnoillistamiseksi pelaajalle. Esimerkkinä mikäli pelaajan suoja hajoaa tulitaistelun aikana, ei se Master Chiefin tapaan palaa ennalleen hetken kuluttua, vaan paljon iskua saaneen pelaajan on löydettävä joko lääkintäpakkaus jostain lojumasta, tai sitten seinään pultattu pika-automaatti, joka parantaa haavat. ODST:t eivät myöskään voi hyppiä yhtä korkealle, eivätkä kantaa kahta asetta kerrallaan, joista jälkimmäinen tosin on jokseenkin hölmö ratkaisu. Miksi ottaa pelisarjasta pois ominaisuus, joka on ollut Halo 2:sta asti läsnä ? Uutena ominaisuutena ODST-sotilaat eivät ole pimeää vastaan varustautuneita pelkän olkalampun kera Master Chiefin tapaan, vaan sen sijaan jokaisella pelihahmolla on käytössään mukavasti lisäkirkkautta tarjoava yönäkö kypärässään, joka lisäksi maalaa vihollisten ääriviivat punaisilla ja omien keltaisella. Varsin kätevä apu, sillä suurimman osan ajasta pelissä pelataan sen verran pimeissä valaistuksissa, ettei eteensä ? saatika vihollisia ? meinaa ilman lisävalaistuksen apua meinaa nähdä.

Perusräiskyttelyn ohella tuttua Halo-meininkiä tarjoillaan muun muassa muutaman Warthog- sekä Scorpion-kohtauksien ryydittämänä ja päästään pelissä myös kohtaamaan Covenantien tuttua sotakalustoakin, kuten Banshee-aluksia sekä plasmatankkeja. Myös viholliskaarti on aiemmista peleistä pääosin tuttua aina Elite-yksiköistä niihin pieniin vinkuviin ja helposti pakeneviin möttiäisiin, kuin aggressiivisiin Brute-yksiköihinkin, sekä lentäviin “kärpäsiin”. Useaan otteeseen pelaajaa saa rinnalleen sotimaan tekoälysotilaitakin Covenantien kukistamiseksi, mutta parhaimmillaan meininki on kuitenkin tuttuun tapaan yhdessä kaverin kanssa pelattuna, eikä tällöin pelin lyhyessä kampanjassa kauaa nokka tuhise ainakaan mikäli ei suosiolla ruuvaa pelin vaikeustasoa hieman korkeammalle heti alkuunsa.

Halo 3: ODST on jaettu käytännössä kahteen osaan: Toisella DVD:llä on yksinpelikampanja ja toisella on moninpeli. Moninpelilevy pitää sisällään Halo 3:n kaikki moninpelikartat, sekä kaikki lisäkartat joita Halo 3:lle on ladattavana sisältönä aiemmin julkaistu. Kaiken kaikkiaan moninpelilevy pitää siis sisällään 24 moninpelikarttaa, mukaan lukien Halo 2 -pelistä uudelleenjulkaistun “Midship” kartan. Käytännössä ei siis tarvitse omistaa alkuperäistä Halo 3 -peliä pelatakseen sen moninpeliä, joka on varsin hieno juttu, jos on esimerkiksi sattunut myymään alkuperäisen Halo 3 -pelinsä aikoja sitten. Kuten Halon 3:n moninpeli, myös ODST:n moninpeli on ehtaa hupia ja rahan parhaita Xbox 360:n FPS-moninpelejä, joita edelleenkin tarjolla on.

Täysin uutena juttuna moninpelipuolella on firefight -pelimoodi, jossa pelaajat ottavat mittaa loputtomista tekoälyn ohjastamista vihollisaalloista ja yrittävät selvitä hengissä mahdollisimman pitkään. Livessä ja system linkin kautta tätä kyseistä pelimuotoa voi pelata maksimissaan kolmen muun ihmispelaajan kera, kun taas samalla konsolilla pelatessa homma toimii yhden kaverin kanssa tai yksin pelattuna. Joukkueella on yhteiset rajatut elämät, joten pelaaminen ei jatku ikuisesti. Tappamalla vihollisia pelaajat tienaavat pisteitä ja kertoimia irtoaa kranaattien käytöstä, sekä pääosumista. Huipputulokset päätyvät lopuksi Liven listoille. Firefight on hauskaa vaihtelua perusmoninpelaamiselle, joka tuo ruudulle eräänlaista arcadehupia, verrattuna varsinaisten moninpelikarkeloiden intensiivisille taisteluille.

Koska Halo 3: ODST:n piti alunperin olla Halo 3:een ladattava DLC-kampanja, ei peli ole niin sanottu kokopitkä julkaisu, vaan enemmänkin itsenäinen lisälevy. Siksipä pelin hintakin on alle viidenkymmenen euron luokkaa useimmissa kaupoissa, joka on varsin mieluisa asia. Toisaalta jos ajattelee, että alkuperäisen Halo 3 -pelinkin saa jo alle kolmenkymmenen euron, olisi ODST ehkä voinut olla vaikka kympin halvempikin vajaan viidenkymmenen euron hintalapullaan, sillä onhan kuitenkin alkuperäisen Halo 3:n yksinpelikin jo sinänsä pidempikestoista hupia. Visuaalisesti ODST ei ole juuri muuttunut sitten Halo 3:n. Maisemat toki ovat erilaisia ja etenkin Blade Runner -elokuvasta selkeästi vaikutteita audiovisuaalisesti hakenut, silloin tällöin koettava yöllinen New Mombasa on varsin näyttävä neonvaloineen kaikkineen ja samalla jokseenkin Halo -pelien maailmasta varsin poikkeava ilmestys. Silti ajoittain joidenkin tekstuurien vanhentunut ulkoasu, pelihahmojen animoinnin lievä yksinkertaisuu, sekä peligrafiikan, kuten hahmojen sekä muiden objektien ajoittaiset sahanlaidat pistävät silloin tällöin silmään.
Kokonaisuutena Halo 3: ODST ei ole kovin kummoinen julkaisu. Se sisältää Halo 3:n hyväksi havaitun moninpelin lisäkartoilla höystettynä, sekä uudella yksinpelikampanjalla ja yhdellä uudella moninpelimuodolla varustettuna (firefight). Yksinpelin tarina on kuitenkin valitettavasti varsin keskinkerrtaista tasoa ja sen tarina jokseenkin olematon, eivätkä määrällä tässäkään tapauksessa korvata laatua. Kyllä nimittäin mielellään jatkaisin Master Chiefin edesottamuksien seuraamista, kuin katselisin kuinka persoonattomat perussoltut yrittävät vuoron perään löytää toisiaan pakoitellen turhankin pimeissä ympäristöissä. Mikäli olet suuri Halo-fanaatikko tulet todennäköisesti hankkimaan tämänkin julkaisun joka tapauksessa. Mikäli Halo -pelisarja ei ole entuudestaan tuttu, ei välttämättä kannata aloittaa tutustumistaan ODST:stä, vaan sen sijaan hankkia esimerkiksi sarjan edellinen osa halvalla.