Kratos kohtaa metroidvanian pelissä God of War: Sons of Sparta

God of War: Sons of Sparta oli eräänlainen yllätysjulkaisu alkuvuonna pidetyssä State of Play -striimaustapahtumassa. Peliä ei juurikaan etukäteen mainostettu, vaikka Playstationin lippulaivapelisarja, God of War -nimessä esiintyikin. Nopeasti selvisi miksi: Ragnarokin jälkeen lisää kuolaamaan jääneet fanit eivät ainakaan vielä saaneet lisää näyttäviä Kratoksen seikkailuja mainion Christopher ”INDEED” Judgen ääntelemänä. Sen sijaan kyseessä on 2D-pixelartilla työstetty indieprojekti Mega Cat studiolta, johon pääpelisarjan kehittänyt Santa Monica Studio oli lätkäisty periaatteessa vain nimellisesti mukaan.

Muun muassa Angry Video Game Nerd -videopelistä aiemmin vastannut Mega Cat kutsuu sivuillaan God of War -peliään ”retroseikkailuksi” ja epäilemättä kyseinen tontti varmasti onkin turvallisinta aluetta studiolle. Tarkemmin esiteltynä Sons of Sparta kun on ehdottomasti 2D-toiminta-tasohyppelyä ja kiipeilyä metroidvaniamuottiin istutettuna. Toisin sanoen, pelissä on tarjolla niin maan päällisiä kuin luolamaisiakin sokkeloita, joissa kuljetaan edes takaisin valtavan kartan päivittyessä pala palalta, sitä mukaa kun pelaaja nuoren Kratoksen roolissa ympäröivää muinaisen Kreikan maailmaa, Laconiaa tutkii. Mukana matkassa NPC:n roolissa hengailee veli Deimos.

Sons of Spartassa Kratos ei vielä ole kaikkivoipainen Sodan Jumala ja klassiseksi muodostunutta ”BOY!” -kommenttia viljelevä isukki, kuten viimeisimmissä peleissä, vaan on veljensä tapaan tavallinen spartalainen nuori kolli, joita molempia koulitaan paraikaa koviksi sotureiksi. Yksi kurssikaveri katoaa ja veljekset päättävät tätä alkaa etsimään, kunnian ja velvollisuuden nimissä. Äänityön hoitaa ihan onnistuneesti nuori kaveri, Antony Del Rio. Tarina on ikään kuin jo tapahtunut ja Kratos-isukki kertoo nuoruutensa seikkailuita tyttärelleen, tutun TC Carsonin ääntelemänä, joka hoiti Kratos-pestiä pitkään ennen kuin Judge saapui paikalle. Ajallisesti Sons of Sparta sijoittuu ennen kaikkia muita pelejä, esiosien Ascensionin sekä Ghost of Spartan tapahtuessa vasta tämän tarinan jälkeen.

Liikuskelua ja toimintaa seuraava tarina ei kuitenkaan sivuhahmotkin mukaan laskettuna hyvästä äänityöstä huolimatta ole kovinkaan kummoinen ja jossain vaiheessa piti ihan muistuttaa ja virkistää omaa mieltä, että miksikäs pelissä ylipäätään luolia lähdettiinkään koluamaan. Pelaamisen ja tarinan tasapainottelun osalta peli yrittää olla uskollinen Santa Monica Studion peleille ja tuon tuosta pelaaminen stoppaakin jos jonkinlaiseen dialogiin, joko veljesten välillä, tai sitten muiden ystävällisten hahmojen kanssa.

Yleensä broidi katoaa, kun toiminta alkaa ja kun jotain merkittävää, kuten johtolanka sitten löytyykin, saapuu vastuuta pakoileva Deimos taas paikalle kuin varkain ottamaan ainakin puolet kunniasta. PSN-storen sivuilla mainitaan pelin osalta 1-2 pelaajaa, mutta tarinapeliä ei voi pelailla niin, että kakkospelaaja ottaisi Deimoksen roolin haltuunsa. Sen sijaan merkintä tarkoittaa sitä, että tarinan läpäisyn jälkeen päävalikkoon aukea eräänlainen tylsä survival-moodi, jossa kaksi pelaajaa voivat yhteistyössä veljeillä mytologian muinaisia otuksia ja ötököitä vastaan. Tylsää ja ehdottomasti missattu tilaisuus. Pelin promotaiteessa veljekset komeilevat keihäät kädessä rinta rinnan, mutta pääasiassa vain Kratos oikeasti hoitaa keihästämistä pelin aikana.

Roolipelimäistä elementtiäkin tarjoillaan muiden God of War -pelien tavoin. Vihollisten nujertamisesta, mutta myös loputtomien ruukkujen sekä katosta roikkuvien kettinkien keihästämisestä palkitaan aina joko energiapallukoilla, erikoislaitteiden staminapallukoilla tai sitten saadaan tilille veripalloja.

Blood orbit toimivat eräänlaisena rahana, joilla päivitellään Kratoksen kykyjä. Niin hyökkäys- ja puolustustaitopuiden uudet taidot, keihään kuin kilvenkin parantelu sekä ohjaimen kosketusalustalla avattavan kartan tietojen paljastuskin hoituu veripalloilla – alttarilla kun voi uhrata pallukoita, jotta karttaan saadaan lisää yksityiskohtaa. Luonnollisesti tämä on joko tai, eli yleensä jokin valittu toimenpide evää toisen, kunnes pallukoita on taas saatu aimo annos kerättyä. Sieltä täältä löytyvillä nuotioilla peli voidaan tallentaa ja samalla myös taitopuun päivittely sekä varusteiden parantelu hoidetaan sieltä käsin. Erikseen voi etsiä pelimaailmasta esimerkiksi sepän, joka takoo parempaa tavaraa Kratoksen käyttöön.

Pelimekaniikaltaan tasosuunnittelu on sokkelomaista ja etenkin alkuun tämän kanssa tuli ongelmia – en meinannut millään muistaa, että ohuet lattialaatat sallivat pudottautumisen alaspäin. Jahka peliin tottuu ja sen ominaispiirteet alkavat jäädä muistiin, alkaa navigointikin helpottua.

”Metroidvania-meininki” on silti sitä itseään, eli jos edes takaisin suhaamisesta ei pidä, on siitä vaikea alkaa pitämäänkään. En ole montaa metroidvanialla kyllästettyä peliä elämässäni pelannut, mitä nyt Metroidia ja Castlevania 2:ta aikoinaan NES-konsolilla sekä turhauttavan sokkeloiseksi äitynyttä viimevuotista Shadow Labyrinthia.

Pelinä God of War: Sons of Sparta on Pac-Manin teemalla ratsastanutta Shadow Labyrinthia parempi ja viihdyttävämpi peli ehdottomasti. Alkuun oli kuitenkin vaikeaa muistaa sitä, että Kratoksen paljaiden läpsyvien jalkojen alla olevat ”ohkaisemmat” lattiat ovat sellaisia, joista voi pudottautua alaspäin ”kolmionappulaa ja tattia alaspäin” -yhdistelmällä. Karttaa kannattaa vilkuilla riittävän usein, koska se on kätevä ja sieltä näkee yleensä etenemisaukot.

Onneksi karttaruudulla lähes aina on myös nähtävissä seuraava tarinatehtävän tavoitetäppä, joten navigointi pysyy suhteellisen helppona, mutta aina se ei ole suoraviivaista. Puzzleja kun tulee eteen ja jotkin ovet ja portit ovat suljettuina, ennen kuin teet tämän tai tämän. Joskus täppä on ylempänä kuin missä pelaaja itse sijaitsee, joten kiertoreittiä mennään. Vastaan tuleva myrkyllinen ruskea kaasu estää etenemisen. No, ei muuta kuin viskataan taianomaisella oliivipuunoksakranaatinheittimellä purppuran värinen liekehtivä pallo läheiseen tyhjään seinäsoihtuun tai tynnyriin ja PUFF! Kaasu on tiessään – voit taas edetä. Nyt punainen myrkkykaasu estää etenemiseni. Imaistaan kivipäällä kaasu pois, voidaan taas edetä. Kielekkeiden välissä on liian iso kuilu. Laitetaanpas Niken siivekkäät tossut jalkaan ja R1-nappulaa pohjassa pitäen juostaan ja loikataan ilmaan kuin Magic Johnson.

Toisinaan tarvitaan muun muassa kivipään katsefokusta sille tarkoitettuun silmään tai portinreikään tai linkoa lingolle tarkoitettuun mekanismiin, joka liikuttaa narun varassa roikkuvia kivihissejä tai avaa jonkin portin. Poltettavien piikkipuskienkaan lävitse ei pääse ennen kuin mainittu oliivinoksa on saatu käyttöön. Eri varusteiden välillä vaihteleminen tapahtuu ristiohjaimesta ja niiden käyttö L2-nappulaa pohjassa pitämällä, joka toimii tähtäyksenä ja R2-nappulalla sitten laitetaan tulta pesään. Eteneminen ei siis ole aina suoraviivaista, vaikka oikeat menoaukot löytäisikin ykkösellä. Puzzlenratkontaa mahtuu sekaan ja toisinaan siitä jopa nautiskelee, toisinaan se tuottaa tunteen ”taas joku lukittu portti.” Päälle kymmenentuntinen Sons of Sparta olisi varmasti lyhyempikin, ilman edes takaisin kuljeskelua.

Taisteleminen erilaisia ötököitä, luurankoja ja muinaisen taruston olentoja, niin isompia kuin välibosssimaisiakin vastaan ei sekään ole aivan pelkkää keihäällä tökkimistä, sillä sellainen pelityyli tuottaa nopeasti kuoleman ja palaamisen hieman taaksepäin, viimeisimmälle tallennuspaikalle. Tarkoitus on yrittää saada oikea-aikaista kilpitorjuntaakin väliin Santa Monica Studion GoW-pelien tapaan, jolloin mukava parry onnistuu kilautusäänen saattelemana ja mahdollistaa päästään pyörälle mennyttä vihollista vastaan taistelemisen hetken aikaa vaivattomasti. Väistöliikkeetkin löytyvät ja Kratos voi kieriä eteensä tai hypähdellä askeleita taaksepäin, näitä tarvitaan etenkin isompien ja tehokkaampien vastustajien kanssa.

Pelinä God of War: Sons of Sparta on sellainen, että sitä kyllä pelailee ihan mielellään joitain pätkiä, kunnes jatkuva pelin pysäyttävä hölötys (jotka tosin saa skipata hitaasti aktivoituvalla ohituksella) tai liian kauaksi asetettu seuraava tavoitetäppä turruttaa pelaajan mielen ja sitä tulee hakeutuneeksi lähimmän (energiamittarin aina täyteen palauttavan) nuotion lämpöön samalla kun peli lähtee sulkuun.

Erilaisia tarustoötököitä ja olentoja on ihan kiitettävän laaja kirjo mukana ja kaikista on jaksettu jopa väsätä valikkoon taustatarinaa koristavine mosaiikkikuvioineen, mutta useiden luurankojen tomuttaminen ja kuoriaisten kuorien murskaaminen lukuisia tikkaita ylös alas kiivetessä käy ennen pitkää uuvuttavaksi. Pelin laadukas ja fiilistä nostattava musiikki hetkittäin jaksaa pitkittää laantuvaa peli-intoa, kun se tarjoaa taustalla vivahteita kreikkalaisista saundeista tai muuten vaan retrommasta pelimusiikista. Tai ihan vaan kivasta ambienssista, joka sopii yksi yhteen pelin visuaalisen annin kanssa.

Ei vihollisten tekoäly muutoinkaan aina päätä huimaa ja aina esimerkiksi ylemmän maapalalla seisoskelevat pahikset yrittävät huitoa kättä pidemmillään kielekkeen reunalta, ilman minkäänlaista kykyä laskeutua tai hypätä perään alemmalla tasolle, jossa pelaaja kyykkii. Onhan se toki retroa, mutta että kolmenkymmenen euron hintaisessa, 2026 vuosimallin pelissä muistuu mieleen niinkin elävästi NES-aikakauden Teenage Mutant Hero Turtlesissa helpoksi tehty taistelu ensimäistä bossia, Rocksteadya, vastaan, kun Silppurin sarvikuonokätyriä saattoi kurmottaa turvallisesti puulaatikkopinon päältä Donatellon keppiä viuhuttamalla. Ehkä hieman liian retroa.

Eräs hassu seikka God of War: Sons of Sparta -pelissä on se, että se on toteutettu retrotyylisesti pixelartilla, joka varmasti on ollut luontaisempi ratkaisu Mega Cat Studiosille kuin aito, kalliin 3D-grafiikan God of War, eikä sellaiseen varmasti olisi ollut budjettiakaan, mutta jostain kumman syystä pelinkehittäjä (tai julkaisija) ei riittävästi ole luottanut pelkän pixelartin voimaan ja valikossa tarjotaan lisäksi erillistä CRT-filtteriä pixelartin päälle vedettäväksi – vaikka pelin oma puhdas grafiikka ajaa mielestäni aivan hyvin asiansa.

Siinä missä hahmot ovat toimivan oloisia ja hyvin animoituja, ovat taustatkin paikoin hyvin suurpiirteisiä ja jopa hieman eeppisiäkin – 2D-peliksi siis. CRT-filtteri turhaan sumentaa ja tässä tapauksessa rumentaa terävää pikselitaidetta. Äänityöskentelyn osalta peli on toimivaa ja jos ei muuten niin ainakin dialogista käy useampaan otteeseen ilmi, että tarina on tehty hieman pilke silmäkulmassa, eikä peli ota itseään täysin vakavasti, kuten ei tarvitsekaan.

Kokonaisuutena salajulkaisun kaltainen God of War: Sons of Sparta on hieman kummallinen tapaus. Se tuskin lämmittää ainakaan kovin montaa 3rd person -peleihin tottuneen God of War -pelisarjan ystävää ja jo hintalappunsakin osalta on vähän niin ja näin arvostaako satunnainen metroidvania-pelien fani tästä kyseisestä indiejulkaisusta teemansa puolesta.