Lamplight City arvostelussa

Lamplight City on Grundislav Games -nimisen indiekehittäjän peli. Kyseessä on pitkälti klassikkomallia oleva point & click etsiväseikkailu muutamalla modernisoidulla ominaisuudella.

Pelissä omaksutaan etsivä Miles Fordhamin rooli, jolle yhdessä poliisipartnerinsa Billin kanssa heti pelin käy hieman ikävästi Billin tullessa tapetuksi. Miles jatkaa tapahtumien jälkeen töitään järkkyneenä yksityisetsivänä, mutta Billin ääni toimii naljailevana kertojanäänenä ja kommentoijana taustalla koko pelin ajan.

Pääsimme tutustumaan peliin jo ennakkoon heinäkuussa ennakkoversion muodossa, joka antoi kokeiltavaksi pelin ensimmäisen tapauksen. Lamplight City oli jo tuolloin varsin lupaavanoloinen.

Lopullinen versio pelistä ei juurikaan tätä tunnetta miksikään muuta. Miles ratkoo pelin keston aikana viisi kappaletta hieman toisistaan eroavia murhia ja kuolemantapauksia, jossa avustajana ja tapauksien ”vuotajana” toimii entinen poliisikollega. Peli sijoittuu 1840-luvulle, aikana jolloin uusi höyryteknologia aiheutti monissa pelkoa. Yksi toinen pelin teemoista on muun muassa luokkajaot.

Kun kutakin tapausta lähdetään ratkomaan, annetaan pelaajalle alkuun lähinnä se rikospaikka, jossa päästään vierailemaan ja kuulustelemaan mahdollisia paikalla olijoita ja asianomaisia. Myös erinäisiä johtolankoja voidaan poimia talteen taskunpohjalle, mikäli sellaisia löydetään.

Käytännössä peli etenee siten, että Miles tutkii rikospaikan ja ensimmäiset johtolangat ja jututtaa ensimmäisiä oleellisia hahmoja. Hahmot kertovat yhtä sun toista ja nämä kuulustelut sitten avaavat uusia keskustelunaiheita käytäväksi muiden hahmojen kanssa, mutta myös uusia lokaatioita pelin karttaruudulle. Kenties jonkun toisen hahmon kotiosoite, tehdas tai vaikkapa jokin putiikki aukeaa ja pelaaja pääsee näissä paikoissa käymään. Jututetaan uusissakin paikoissa sieltä löytyviä hahmoja. Kenties löydetään lisää johtolankoja penkomalla esimerkiksi jonkun paikan lipastoja ilman lupaa ja sen sellaista.

Pelkkää klikkailua

Pelattavuudeltaan Lamplight City on ehtaa point & click -touhuilua, mutta modernisoidusti pelistä ei löydy minkäänlaista tavaravalikkoa. Miles voi kyllä poimia mielenkiintoisia esineitä taskuunsa, mutta näitä esineitä ei käytetä yhteen minkään toisen objektin kanssa tai heilutella yhdenkään hahmon nenän edessä ja odoteta jonkinlaista reaktiota. Sen sijaan esimerkiksi talteen korjatusta napista tai lipaston alta löydetystä kirjeestä voidaan kysellä oleellisilta hahmoilta – josko vaikka tietäisivät jotain ja juttu etenisi askeleen pari. Joskus johtolangat vievät tapausta eteenpäin, joskus eivät.

Miles on myös etsivätyössään taitava ja osaa kysellä kysymyksiä, jotka saavat ihmiset avautumaan – kunhan valitsee oikean lähestymistyylin. Jos on liian suorasukainen tilanteissa, joissa pääsee valitsemaan kolmen vaihtoehdon väliltä, saattaa hahmo mennä lukkoon ja lakata kertomasta asioita. Vaihtoehtoisesti jonkin paikan ovi ei aukene Milesille enää lainkaan. Yksityisetsivänä kun on vaikea pakottaakaan.

Kun tapausta on tutkittu tarpeeksi ja ihmisiä jututettu, ilmestyy Milesin muistikirjaan johtolankojen ja muiden muistiinpanojen ohella lopulta yksi tai useampi epäilty. Tapausten vuotajan pakeilla voidaan sitten käydä juttelemassa ja ilmoittaa tälle, että keissi olisi viittä vaille valmis ja syyllinenkin olisi tiedossa.

Aina Milesin epäilty ei kuitenkaan välttämättä lopulta olekaan se oikea kohde, sillä jotain oleellisia johtolankoja saattaa jäädä huomaamatta pelaajan pelitavasta ja dialogien aikana annetuista vastauksista riippuen. Milesin tutkimat tapaukset eivät ole yksittäisiä keissejä, vaan tarinaa nivoutuu kivasti kaikkien niiden ympärille, muodostaen lopulta eheän kokonaisuuden.

Vaikeustasoltaan Lamplight City ei ole sinänsä mikään kovin vaikea peli. Jutellaan kaikille hahmoille ja käydään kaikissa paikoissa, jotka ruudulle kuulusteluiden aikana aukeavat. Välillä paikoissa vieraillaan useampaan otteeseen ristiin rastiin. Samalla pidetään silmät sen verran auki, että kaikki irti lähtevä esineistö otetaan talteen ja muistetaan tutkia kaikki lipastot ja laatikostot mitä eteen tulee.

Modernilla tavalla myös talteen poimitut käyttökelpoiset esineet muuttavat pelin kursorin ulkoasua suoraan – sen sijaan, että pitäisi kokeilla kaikkea kaikkeen. Sanotaan esimerkkinä, että pelaaja löytää lukitun kirstun. Kun viedään kursori sen kohdalle, on se suurennuslasi. Pelaaja löytää avaimen, joka sopisi arkkuun. Mennään uudelleen paikkaan, jossa kirstu on ja kappas, kursori muuttuukin nyt kirstun kohdalla automaattisesti toimintokädeksi ja kirstun saa suoraan klikkaamalla auki. Kätevää!

Luonnollisesti tämä toki samalla tekee joistain puzzleista paljon helpompia, kuin mitä aivan ne kaikkein klassisimmissa seikkailupeleissä olivat, mutta samaan aikaan peli säilyy uskottavana etsiväseikkailuna koko sen keston ajan.

Pulinaa öljylampun valossa

Peli keskittyykin enemmän tunnelman rakentamiseen, kuin siihen, että jumitettaisiin pelaaja yhden puzzlen pariin viikkokausiksi. Tämä on samaan aikaan myös hieman huono asia, sillä oikeasti ratkottavia puzzleja löytyy melko vähän – suurin osa ajasta kuluu jutellessa, eikä pelaajalle aina jää muuta tehtävää kuin kuulustella ja kuulustella. Tämä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että loppujen lopuksi peli on melko helppo läpäist, kun jumiinkaan ei voi jäädä eikä kuolla, kuten Sierran peleissä aikoinaan.

Tunnelmaa Lamplight City -pelissä rakennetaan hienosti käsinpiirretyillä taustoilla, joiden päälle on rakennettu pikselihahmoja, jotka muistuttavat valtavasti etenkin Sierran 90-luvun alun seikkailupelisuunnittelusta animointinsa osalta. Peliä varten sävelletty musiikki on pääosan ajasta kaunista, mutta tarvittaessa muuttuu myös astetta piinaavammaksikin. Kenties parasta antia pelin audiovisuaalisella osastolla on sen ääninäyttely. Kaikkien viiden keissin aikana kohdataan paljon erilaisia hahmoja (pelintekijöiden itsensä mukaan noin viisikymmentä) ja silti kaikki ne on älyttömän ammattimaisesti äänneltyjä, vaikka kyseessä on indiepeli. Keskustelut eivät tunnu erillisiltä yhteen liimatuilta paloilta, vaan sujuvilta, yhtenäisiltä keskusteluilta.

Milesin ääninäyttelijä loistaa työssään ja onkin äärimmäisen uskottava hieman henkisesti horjuvana yksityisetsivänä. Milesin partneri Bill kummittelee ja piinaa pariaan kommentoijan roolissa ja hauskasti naljailee Milesille kaikesta minkä kerkeää. Sen sijaan, että Miles itse kommentoisi esimerkiksi rikospaikkana toimineen asunnon seinällä roikkuvaa taulua, tekee sen Billin ääninäyttelijä, yleensä joko sarkastisilla huomautuksilla tai muuten vaan suorapuheisuudella. Kaikki päänsisäiset ajatukset ovatkin Billin heiniä, kun taas kaikki ääneen puhutut keskustelut hoitaa Miles itse. Miles kuitenkin puhuessaan puhuu ääneen jutellessaan päänsä sisällä asustavalle Billille. Tämä hahmojen välinen dynamiikka ja keskinäinen naljailu on välillä erittäin hupaisaa kuultavaa ja varsin harvinaista tämän genren pelissä.

Loppusanat

Kokonaisuutena Lamplight City on ilahduttavan tunnelmallinen ja laadukas etsiväseikkailu. Sen ainoita puutteita lienee se, että aitoa ja kovaa puzzlepähkinää peli tarjoaa purtavaksi harvemmin. Peliä pelatessa on kuitenkin tutkittava tarkasti, sillä jotain oleellisuuksia voi jäädä huomaamatta ja Milesin päätelmät eivät aina osu oikeaan. Tämä lisääkin pelin uudelleen peluun arvoa, kun keissejä voi pelata uudelleen paremmin.

Pelin tunnelma ja hieno ääninäyttely tekee pelistä myös kokemisen arvoisen, eikä viisitoista euroa tästä indiestä ole mikään iso summa. Hauskana loppuyksityiskohtana mainittakoon, että melkeinpä kenen tahansa pitäisi pystyä pyörittämään peliä omalla koneellaan. Laitevaatimukset kun ovat luokkaa Windows Millenium Edition, DirectX 5.2 ja Pentium-prosessori.