Viime vuosina suosiota kasvattaneet vanhojen pelien teräväpiirtoversioinnit ovat olleet vaivaton tapa tutustua menneiden aikojen ilmiöihin. Uuden elämän ovat saaneet lukuisat klassikot aina God of Wareista Jak and Daxteriin, kulttisuosiota nauttivia Icoa ja Shadow of the Colossusta unohtamatta. HD-julkaisut olleet pääosin laadukkaita, mutta suosion myötä haaskalle on eksynyt myös sellaisia pelejä, jotka olisi kenties paras jättää muistojen kultaan. Tähän kategoriaan uppoaa myös Devil May Cry HD Collection.
Devil May Cry HD Collection muodostaa kolmen pelin jatkumon, joka ulottuu vuoden 2001 Devil May Crysta sarjan prologina toimivaan Devil May Cry 3 Special Editioniin. Sarjan keskiössä häärää j-rokkareilta ja emo-teineiltä tyylinsä lainannut Dante, joka on perinyt isältään demoninmetsästäjän ammatin. Salamareflekseillä, isolla miekalla ja tuplapistooleilla varustautunut valkotukka istuu hommaan hyvin – onhan hän puoliksi demoni itsekin. Matkan varrella soppaan sekoittuu sivuhahmoja, veljeskiistoja, ynnä muuta hömppää. Juoni kahlaa loputtomine kliseinensä niin syvissä vesissä, että sen tarkempi analysointi olisi ajan hukkaa. Riittänee kun kertoo tarinan pysyttelevän kahdessa ensimmäisissä Devil May Cryssa taka-alalla. Kolmannessa osassa kerrontaan on panostettu enemmän, mutta runsas välianimaatioiden käyttö yhdistettynä pelin tekijöiden harhaiseen tyylitajuun aiheuttaa enemmän myötähäpeää kuin mielenkiintoa.
Pelitrion kerronnallinen anti on heikkoa, mutta todelliset ongelmat piilevät huonosti ikääntyneessä pelattavuudessa. Devil May Cry edustaa jonkin sortin omituista japanilaisen seikkailun ja hack?n?slashin hybridiä, jossa vaellellaan sokkeloisissa ympäristöissä ja pätkitään välillä turpaan laumoissa rynnistäviä vihollisia.
Pelin selkärangan muodostavat taistelut. Danten arsenaaliin kuuluu väistöliikkeitä, pari peruslyöntiä, liuta pelaamisen myötä aukeavia iskusarjoja sekä, vauriosta päätellen, herneitä tai muovikuulia sylkevät tuplapistoolit. Elementeistä olisi periaatteessa vaikka mihin, mutta taistelu tuntuu jo ensi metreillä innottomalta ja yksitoikkoiselta. Vihulaiset käyvät kimppuun ennalta arvattavin taktiikoin ja kestävät osumaa kyllästymiseen asti, mikä rohkaisee erittäin konservatiiviseen ja teholiikkeitä suosivaan pelityyliin. Mielikuvituksettomuudesta rangaistaan huonoilla pisteillä, mutta käytännössä vihollisten nopea listiminen painaa vaakakupissa pelin jakelemaa arbitraarista arvosanaa enemmän. Mikäli puolestaan antautuu kikkailemaan pisteiden perässä, pääsee yleensä todistamaan Devil May Cryn legendaariseksi luonnehdittua vaikeustasoa.
Hurraamista ei ole muissakaan pelillisissä osioissa. Ns. “seikkailu” koostuu pitkälti taistelusta toiseen siirtymisestä sekä tuskailusta varsin epäintuitiivisen kartan parissa seuraavaa etenemisreittiä etsiessä. Varsinaiseen ongelmanratkontaan on panostettu ainoastaan sarjan ensimmäisessä osassa, joka myötäilee suunnittelultaan muinaisia Resident Evilejä. Tämä ei ole niinkään kehu puzzlejen laatua, kuin veitsellä leikattavaan tunnelmaa kohtaan. Devil May Cry 2 korvaa tunnelmoinnin suureellisella, mutta tyhjällä tasosuunnittelulla. Ensimmäisestä osasta ovat jääneet käteen vain monotoninen taistelu ja kummalliset kamerakulmat, jotka tunkevat jatkuvasti toiminnan esteeksi. Kolmas peli on selkeästi pakan modernein. Se rytmittyy hyvin, minimoiden epäonnistuneet seikkailuelementit ja keskittyen sekoittamaan taisteluja ja välianimaatioita sopivassa suhteessa. DMC 3 saattaisi olla oikeastikin ihan hyvä peli, jos vain taistelumekaniikka olisi intuitiivisempi.
DMC -kokoelmalta ovat jo perusteet ovat sen verran hukassa, että tuntuisi turhalta käydä läpi pelimekaniikan nippeleitä. Mainittakoon nyt kuitenkin objektiivisuuden vuoksi, että pelistä löytyy myös progressiivisia elementtejä: Dante kerää uusia aseita, kukistaa loppuvastuksia ja ostelee uusia taitoja kuolleilta vihollisilta keräämillään punaisilla palleroilla. Mikään näistä detaileista ei kuitenkaan tee juonesta merkittävää, seikkailusta mielenkiintoista tai taistelusta vähemmän monotonista. Jos on sopivalla tavalla masokisti, voinee uudelleenpeluuarvoa ja mielihyvää repiä pelin absurdista pisteytysskeemasta. Elämyksiä hakevia viihdepelaajia ei kuitenkaan tällaisilla ominaisuuksilla kosiskella. Heille A-luokan suoriutuminen jollain mielivaltaisella arvostelutaulukolla on täysin toissijaista suhteessa siihen, onko peliä yksinkertaisesti mukava pelata.
Jopa remasterointi jättää varaa toiveille. Grafiikka on hilattu odotetusti 1280 x 720 kuvapisteen tarkkuudelle ja ruudunpäivitysnopeus pysyy silkkisenä, mutta esimerkiksi uudelleenjulkaisuille ominaisesta 3D-televisioiden tuesta ei ole tietoakaan. Visuaalinen käsittely ei myöskään ulotu välianimaatioihin, valikkoruutuihin, tai edes kaikkiin näkyvimpiin tekstuureihin. Lopputulos vaikuttaa hutiloidulta. Tämä on harmillista, sillä kaksi ensimmäistä Devil May Cryta ovat siinä määrin ajan nakertamia, että niihin olisi pitänyt kiinnittää aivan erityistä huomiota. Onneksi sentään paketin uutukaisin, Devil May Cry 3, näyttää lähestulkoon hyvältä.
Devil May Cry HD Collection ei jaksa vakuuttaa. Muinoin päitä kääntänyt pelattavuus on vanhentunut niin pahoin, että ummikon on vaikea ymmärtää, mistä sarjan suosio on peräisin. Nostalgiannälkäiset DMC-fanit lienevät armeliaampia, mutta heillekin saattaa tulla yllätyksenä se, kuinka kaltoin aika on trilogiaa kohdellut.
