Micro Machines World Series arvostelussa

Micro Machines on kenties pitkäikäisin tai ainakin pitkäikäisimpiä lelusarjoja (ensimmäiset lelut ilmestyivät vuonna 1976), joista tehdään edelleen videopelejä.

Tarkoitan siis nyt kun Codemasters viimein vastasi kutsuun ja hommasi itselleen vuosikymmenen tauon jälkeen takaisin virallisen Micro Machines -pelilisenssin ja kehitti iloksemme jälleen yhden uuden lintuperspektiivistä kuvatun pikkuautopelin. Tätä aiemmin Codemasters oli tehnyt paluuta pelisarjansa pariin julkaistuaan kolmisen vuotta sitten kehutun epävirallisen, Toybox Turbos -pikkuautopelin.

Itse olen pelannut sarjan pelejä ja aikoinaan leikkinytkin tätä nykyä Hasbron omistamilla leluautoilla (pelikuvien seassa oma lapsena keräämäni vaatimattoman pieni kokoelma) sekä pelannut aikoinaan kahta ensimmäistä Micro Machines -peliä. Pelit, etenkin kakkonen, olivat koukuttavia ja hulvattoman hauskaa sekoilua kaverin kanssa. Sarjan hartaimmat fanit sanovat että V3 olisi se paras peli. Itse en osaa kommentoida.

Jotain kuitenkin ilmeisesti meni vikaan, sillä pelisarjan tuorein ja uusin osa, Micro Machines World Series ei ole aivan sellainen peli mitä olisi toivonut, eikä niinkään paluu juurille. Ei edes samalla viivalla Toybox Turbosin kanssa.

Päällisin puolin peli kyllä muistuttaa epävirallista edeltäjäänsä (jopa autot hytkyvät edes takaisin lähtösuoralla samaan tapaan kuin Toyboxissa). Sisältöpuoli on kuitenkin jotenkin vinksallaan.

Tarkennetaanpa. Ensinnäkin, kun käynnistin pelin ensi kertaa oli osa pelimuodoista kokonaan pois käytöstä, koska pelille oli tarjolla päivitys ja pelin onlinetila oli pois käytöstä. Olin hämmentynyt, kunnes tajusin että paikallinen yksinpelisisältö löytyikin skirmish-vaihtoehdon takaa, ei pikapelivalikosta eikä special events -valikosta. Ranked-pelitilaan ei ollut asiaa, koska pelaajataso oli nolla ja vaadittiin vitostason luokitusta.

Siispä oitis napsautimme ohjaimet vieruspelaajani kanssa päälle ja valmistauduimme ensimmäiseen yhteiseen koitokseemme skirmish-tilassa! Vaan piankos jo ilmeni, että perinteinen kisatila ei olekaan käytössä kahdelle pelaajalle, eikä edes kolmellekaan.

Perinteistä kisaa kun voi pelata paikallispelinä vain yksin yhtätoista tekoälyautoa vastaan. Skirmish tarjoaa kaksinpelaaville korvikkeeksi tilat battle ja elimination. Mikä ihmeen ratkaisu tämä on?

Battlessa tuhotaan muita aseiden kera pienillä areenoilla ja eliminationissa ajetaan kisaa maksimissaan viiden muun kanssa. Eliminationissa juju on se, että jos katoat keulilla olevan kuvaruudusta tai sinut tuhotaan Mario Kart ja Death Rally tyylisillä power upeilla, putoat ja eliminoidut. Kun kaikki paitsi yksi on eliminoitunut, voittaa pisimpään pärjännyt sen ”erän”.

Yhteen erävoittoon saattaa mennä puoli minuuttia, minuutti tai useita minuutteja. Tätä ruljanssia jatketaan yhdellä ja samalla radalla niin kauan kunnes yksi kisaaja on voittanut riittävän monta erää ja kruunataan elimination-kisan voittajaksi.

Pikakisamoodissa päästään sitten kisaamaan verkkopelaajia vastaan, joko peruskisana, battlena tai eliminationina kun taas vaihtuva special events tarjoaa milloin mitäkin capture the flagista dominationin kaltaiseen alueiden valtaamiseen – Nerf-aseiden kera tietysti. On vihollisen räjäyttävää nuijaa, taaksepäin pudotettavaa miinaa sekä vaahtomuoviammuksilla varustettu hidastamispyssyä.

Minä ja botit liikennevaloissa

Jokaisen pikakisan löytymiseen menee jokaisella pelikerralla vähintään 40 sekuntia, usein enemmän. Tämä on pieni seikka sinänsä, mutta kun kisoja haluaisi pelata monta putkeen, alkaa valikossa itseään toistavan teemamusiikin kuuntelu kerta toisensa jälkeen turruttaman pahasti. Joskus peli ilmoittaa, että sessio on löytynyt, mutta sitten pelaajaa ei heti viedäkään kisaan vaan annetaan odotuttaa lisää.

Mikä hölmöintä, kun kisa on pelattu ja voittaja(t) selvillä, peli pakottaa palaamaan päävalikkoon ja etsimään uuden pelin ja odottamaan uudet 50-80 sekuntia session löytymistä! Katsotaan ensin latausruutua ja kuunnellaan taas sitä valikkomusiikkia.

Peli ei kerta kaikkiaan anna jatkaa samalla porukalla seuraavaan random-kisaan tai edes uudesti arvotulla peliseuralla seuraavaan kisaan. Joskus huomaat odottavasi kisaa, peliseuraa löytyy ja aletaan pelaamaan.

Kisassa alkaa tuntua oudolta, ihan kuin omat taidot olisivat äkkiä rapistuneet, kun kaikki muut ajavat niin kovin hyvin! Kunnes huomio kiinnittyy muiden pelaajien ”nimimerkkeihin”.
Mukana kisaamassa ovat muun muassa Davey ja Cherry. Jaa, peli onkin ovelasti täyttänyt koko nettipelisession pelkillä boteilla, koska oikeita pelaajia ei löytynyt riittävässä ajassa.

Tarkemmin kun katsoin pelisessioiden aikana ottamiani kuvakaappauksia ja autojen yllä killuneita nimiä, oli lähes kaikissa kisoissa valtaosa ”pelaajista” lopulta vain botteja ja muutama ihmispelaaja. Oikeaa peliseuraa ei siis tahdo löytyä. Kiitos tästä höynäytyksestä Codemasters. Tämä siis pikapelitilassa. Kaikki, jotka vitostason saavuttavat siirtyvät pelaamaan ranked-pelejä. Ranked-puolella tilanne ei kuitenkaan ole juuri kovin paljoa parempi – saa olla kiitollinen jos kahdestatoista autosta kuusi on ihmispelaajia. Ranked-puolella se vähäinen pelaajataso on samalla paljon kovempi. Palkintopallilla eivät yleensä botit heilu, mutta siitä huolimatta tekoälyn päihittäminen ei ole aina niin helppoa kuin luulisi.

Joskus taas käy niin, että pelin serverit eivät yksinkertaisesti haluakaan toimia, eikä myöskään ole tavatonta, että pelisessio päättyy kesken kaiken virheilmoitukseen. Peli sanoo, että ”tsekkaa internet-yhteytesi”, kun yritetään pistää kisaa pystyyn tai että ”sessio katkesi”, mutta kaikki on omassa päässä kunnossa. Sellaisina hetkinä jää pelit auttamatta pelaamatta, kunnes serverit taas alkavat toimia ja pelit voidaan täyttää ah niin mukavilla boteilla!

Kokenut päristelijä

Jokaisesta kisasta kertyy hieman XP:tä sekä kolikoita, riippuen sijoituksesta.
XP nostaa luonnollisesti pelaajatasoa ja sitä odottaakin, sillä rankattuihin kisoihin on asiaa vasta tason 5 pelaajalla. Jokainen tasonnousu antaa palkinnoksi avattavan kirstun. Kolikoilla sitten ostellaan uusia äänitorvia, skinejä autoihin sekä kisaajatitteleitä ja sellaista muuta turhaa. Rankattuja kisoja kun pääsee ajelemaan, alkaa kolikoita kertyä enemmän ja nopeammin.

Etenkin autoja värittäviä erilaisia skinejä on kuitenkin pakko melkeinpä ollakin toistakymmentä tarjolla per auto, sillä pelin pikkuautovalikoima on kerrassaan surkeaa tasoa. Jos verrataan Toybox Turboon, josta erilaisia autoja löytyi 35 kappaletta, niin tässä Micro Machines World Tourissa pikkuautoja on vaivaiset kymmenen kappaletta kokeiltavana, vaikka biljardipöytä tai keittiötasot sinänsä eivät kokemuksena koskaan vanhenekaan. Jokaisessa autossa on kompensaationa hieman erilaisia kykyjä, mutta niiden hyöty nousee esille vain lähinnä special eventsissä, mikä ei aina edes ole vajaaseen viikkoon pelattavissa, koska kyseessä on, no, aikarajoitteinen ”erikoistapahtuma”.

Peruspelattavuudeltaan Micro Machines World Tour ei ole aivan luokatonta tasoa, vaikka omasta mielestäni autojen kontrollointi suljetuilla areenoilla battlemoodissa olikin aika suolesta. Perinteisemmässä kisaamisessa tämä toimii paremmin. Autot ovat vanhaan malliin levottomia ja kiikkeriä ohjata ja kaikenlaiset tahrat ja suolakeksit ynnä muut joko hidastavat ajokkia tai luistattavat perää.

Parhaimmillaan kisaaminen ihmispelaajia vastaan on todella tasaista ja sijoitukset vaihtuvat jatkuvasti. Vaikka en mikään power uppien fani olekaan Micro Machinesissa, saadaan niillä entistä enemmän muuttujia aikaiseksi. Tekoälyn kanssa pelatessa ne voidaan kytkeä pois päältä, mutta koska tekoälyn kanssa pelaaminen on muutenkin niin umpitylsää kuminauhatouhua, on melkeinpä se ja sama ovatko aseet päällä vai ei.

Erilaisia ratoja Micro Machines World Tourista löytyy vain kymmenen, eli myös ratojen määrä on yli puolet vähäisempää siihen epäviralliseen veljeen verrattuna!

Kaiken kaikkiaan Micro Machines World Tour on melko kehno ja puolivillainen rahastusesitys Codemastersilta yrittää tuoda klassikkopelisarja takaisin parrasvaloihin. Toybox Turbos remasteroituna olisi kenties ollut paljon parempi veto.

Ei peli pohjimmiltaan ole mitenkään luokattoman huono tai edes kamalan näköinen (vähän rujo kenties), mutta useat hölmöt ratkaisut suunnittelussa, autojen ja ratojen vähyys sekä peruskisaamisen evääminen kaveriporukan välisessä pelaamisessa ovat olleet typeriä vetoja. Tyhjien lähtöruutujen täyttäminen boteilla on sekin hölmöä.

Jos kamala hinku pikkuautojen ohjailuun iskee, lienee hyvää edes se, että peli maksaa hyllyversionakin vain kolmekymmentä euroa. Sanoisin kuitenkin, että jopa se on liikaa tästä pelistä.