Need for Speed - Most Wanted arvostelussa
Kaikkiaan, Need For Speed - Most Wanted on juuri sitä mitä odottaa sopiikin: hyväksi todetuista aineksista rakennettu arcade-kaahailu, joka panostaa autojen modaamisen lisäksi näyttäviin takaa-ajoihin. EA:lle ominaiseen tapaan, peliä leimaa sieluttomuus ja hyvän maun puute, mutta toisaalta kun pelilliset puitteet ovat muutoin kunnossa, ei tyylittömyyteen kannata takertua liikaa. Valitettavasti pelin PS2-versiota varjostaa myös häiritsevän epätasainen pyörimisvauhti, joka tekee tästä muutoin ihan kelvollisesta pelistä hieman varauksellisesti suositeltavan.
Jo pitkälti yli kymmenvuotista historiaa puskevasta “Need for Speed”-pelisarjasta on vuosien varrella tipahtanut sen verran monta osaa, etteivät kahden käden sormet riitä niitä laskemaan. Sarjan kolmanneksi viimeisimmän osan keskittyessä poliisitakaa-ajoihin ja kahden viimeisimmän lähinnä autojen tuunaukseen sekä laittomiin katukilpailuihin, tuntuu melko järkeenkäyvältä että sarjan seuraava inkarnaatio yhdistää nuo elementit toisiinsa. Tuohon kun lätkäisee päälle mauttoman juonen ja presentaation, niin lopputulokseksi saadaan Need For Speed – Most Wanted.
Most Wanted lävähtää käyntiin erittäin mauttoman ja aivan hirvittävien käsikirjoituskliseiden puhkomalla juonella, jossa pelaaja häviää rakkaan viritellyn Bemarinsa vilpillisessä kilpailussa paikalliselle katukilpailuja harrastavalle autonilkille, Razorille. Kaupan päälle pelaaja-parka dumpataan vieläpä laittomia katukilpailuja valvovan poliisiyksikön huostaan otettavaksi. Tämähän ei tietenkään käy laatuunsa, vaan oikeustalolta vapauduttuaan, alkaa pelaajan missio todellisen oikeuden tavoitteluun. Toisin kuin normipeleissä, tämä ei pidä sisällään aseita taikka pesäpallomailoja, vaan kosto tapahtuu nousemalla kovimmista katukilpailijoista koostuvan, pahamaineisen mustan listan kärkeen, jonka kärjessä tuo pelin pahis Razor upouusine Bemareineen notkuu. Kuten tästä voikin jo päätellä, selviää juonesta parhaiten suhtautumalla siihen suuremmalla huumorilla, kuin tekijät ovat tarkoittaneet.
Koska kyse on kuitenkin autopelistä, voi kammottavan tarinantekeleen kuitata helposti skippaamalla välianimaatiot ja keskittyä olennaiseen, elikkä kilpailuihin, menopelinsä virittelyyn ja vauhdikkaisiin takaa-ajoihin. Pelin etenemiskaava on yksinkertainen, mutta ihan toimiva: 15-paikkaisella mustalla listalla edetään haastamalla yksi listalla notkuva kuski kerrallaan kaksinkamppailuun, jonka palkintona on (ainakin periaatteessa) häviäjän auto. Mikäli arpaonni sanoo toisin, niin palkinnoksi voi saada myös “vapaudu vankilasta”-kortteja, tukun rahaa, tai uniikkeja parannuksia autoonsa.
Mustalistalaisten haastelu ei olekaan ihan yksioikoista puuhaa, vaan pelaajan täytyy kerätä näiltä snobeilta huomiota voittamalla kilpailuja ja hankkimalla pahaa karmaa lain silmissä, eräänlaisia virkavallan härnäämiseen liittyviä “merkkipaaluja” suorittamalla. Nämä merkkipaalut voivat olla mitä tahansa automaattisille ylinopeuskameroille poseeraamisesta poliisin asettamien tiesulkujen murtamiseen. Jottei näistä pääsisi suoriutumaan liian siististi, edellyttävät mustalistalaiset pelaajalta myös tietyn suuruista kiinniottopalkkiota, jota pääsee kasvattelemaan järjestämällä massiivisia poliisitakaa-ajoja ja selviämällä niistä vieläpä karkuun. Kivana pikku yksityiskohtana, peli pitää kirjaa myös pelaajan aiheuttaman taloudellisen vahingon määrästä yhteiskunnalle, joskaan tästä ei juurikaan ole hyötyä muutoin kuin kuriositeettina.
Peruskilpailut ovat enimmäkseen tuttua tavaraa Need For Speedejä aiemmin pelanneille. Mukana on totuttuun tapaan tukku variaatioita perinteisistä ensimmäisenä maaliviivan ylittämiseen tähtäävistä kilpailuista. Vaihtelua tapahtuu lähinnä siinä, onko kyseessä usean kierroksen kilpailu vai jokin suora maantie-etappi ja siinä toimiiko kilpakumppanina tukku muita katukaahareita, vaiko kello. Suurempaa poikkeusta kaavaan tuo NFS – Undergroundissa aikanaan esitelty kiihdytyskilpailu, jossa pelaajan ei tarvitse huolehtia, kuin siviililiikenteen väistämisestä ja vaihteiden vaihtamisesta, kaistalla pysymisen hoituessa käytännössä automaattisesti. Meininki on juuri niin typerryttävän yksinkertaista, kuin miltä kuulostaakin, mutta koska pelin läpäisy edellyttää ainoastaan osan kilpailuista suorittamista, voi moiset kiihdytyskilpailut käytännössä skipata halutessaan kokonaan.
Kisojen ja haasteiden välisillä hengähdystauoilla pelaaja päästetään NFS – Underground 2:n tyyliin ajelemaan vapaasti pitkin avointa kaupunkikarttaa, jota kansoittavat saatavilla olevien kilpailujen lisäksi lukuisat autokaupat, nyrkkipajat, piilopaikat. Underground 2:n kritiikistä ollaan otettu oppia, eikä pelaaja ole pakotettu siirtymään paikasta toiseen ajamalla pitkin kaupungin spagettimaisesti rakentuvia katuja, vaan kohteiden välillä voi halutessaan hyppiä myös valikoiden kautta. Ratkaisu on hyvä, koska pelin aution oloista kaupunkia ei juurikaan jaksa alkuinnostuksen laannuttua enää koluta, vaan kilpailujen väliin jäävä aika kuluu huomattavasti rattoisammin autotallissa, uutta maalipintaa arpoessa.
Autonsa modaus ja uusien menopelien hankinta toimi pelin suolana jo NFS – Undergroundeissa ja sitä se on myös Most Wantedissa. Kukkaronsa voi tyhjentää tehokkaasti ostamalla jonkun auton lähes neljästäkymmenestä menopelistä ja jos ylimääräistä jää, saa rahapussia kevennettyä entisestään hankkimalla kaaraansa uutta moottoria, vaihdelaatikkoa tai vaikkapa renkaita. Suoranaisesti auton käyttäytymiseen vaikuttavien komponenttien lisäksi, peli tarjoaa suorastaan uuvuttavan laajan valikoiman erinnäisiä ostettavia ulkonäköparannuksia aina ikkunoiden tummennuksesta, puskureihin ja koristeteippauksiin. Ulkonäkömodauksesta ei irtoa mitään suoranaista pelillistä hyötyä, muttei sitä nyt ihan karvanoppatoyota-mies tarvitse olla, saadakseen touhusta hieman positiivisia, tamagotchimaisia fiboja.
Vaikka Need for Speed – Most Wantedin perusrakenne vaikuttaisi olevan harkittu ja pääpiirteittäin kunnossa, jättää itse toteutus paikoin melkoisesti toivomisen varaa. Liekö syypäänä sitten joulumarkkinoille kiirehtiminen, vai laiska porttaus, mutta pelin PS2 versio nykii ja hidastelee siinä määrin että pelin pelattavuus kärsii selvästi. Asiaa pahentaa osaltaan se, ettei peli pyöri tasaisen hitaasti, vaan ruudunpäivitysnopeus aaltoilee erittäin häiritsevästi näkymän mukaan, vaikeuttaen auton ohjausta. Suurimmaksi ongelmaksi tämä muodostuu luonnollisesti silloin kuin ruudulla on paljon tavaraa, eli juuri kaikkein hektisimpien takaa-ajojen kohdalla, jolloin sitä ohjattavuutta eniten kaivattaisiin. Toinen PS2-porttauksen uhri on pelin grafiikka, joka tuppaa Playstationin heikon näyttötarkkuuden takia valitettavasti puuroutumaan kauemmas piirrettäessä, haitaten näkyvyyttä melkoisesti.
Jos pelin ailahtelevaan ruudunpäivitysnopeuteen tottuu, ei NFS – Most Wantedin pelattavuus jätä suurempia lohkareita hampaankoloon. Edellisten Need for Speedien tapaan, ajomalli on varsin epärealistinen, mutta toisaalta intuitiivinen ja pelattava. Rikkoutuneita ikkunatekstuureja kummemman vauriomallinnuksen puuttuminen toki harmittaa edelleen, mutta asialle on tuskin kovinkaan paljoa tehtävissä, autovalmistajien pitäessä kiinni näkemyksestään, jonka mukaan heidän automalliensa romuttaminen olisi jossain mielessä huonoa pr:ää. Hitto vie, tässähän olisi loistava sauma mainostaa autojen turvakoreja ja yleistä kolarikestävyyttä, mutta ilmeisestikään asiaa ei ajatella ihan samoin autovalmistajien puolella.
