Ni No Kuni II: Revenant Kingdom arvostelussa
Hieman latteaksi jäävä jatko-osa, joka kuitenkin miellyttää visuaalisesti.

Kun ensimmäinen Ni No Kuni aikoinaan julkaistiin PS3:lle, sai se kerättyä suuren massan kiinnostuksen. Tämä johtui aika pitkälti Studio Ghiblistä, joka on luonut useita ikimuistoisia anime-elokuvia (Henkien Kätkemä, Liikkuva linna) ja tuonut ne myös Länsimaiden tietoisuuteen. Jatko osaa on siis odotettu kieli pitkällä, vaikka Studio Ghiblin nimi loistaakin nyt poissaolollaan tästä Level-5:n luomuksesta. Tästä huolimatta, mukana on Ghiblin kantava parivaljakko, hahmosuunnittelija Yoshiyuki Momose, sekä palkittu säveltäjä Joe Hisaishi ja tämä kyllä näkyy selvästi Ni No Kuni II:n maailmaa tutkiessa.
Peli alkaa karmealla ydinpommi-iskulla, jossain hyvin jenkkimäisen kaupungin yllä. Presidentti Roland on matkalla kaupunkiin, kun hän näkee autonsa ikkunasta ohi kiitävän ydinkärjen. Roland selviää kuin ihmeen kaupalla ja teleporttautuu Ni No Kunin maailmaan. Täälläkään ei kaikki ole kunnossa, sillä meneillään on paraikaa vallankaappaus. Ding Dong Dellin edesmenneen kuninkaan neuvonantaja, Mausinger, pyrkii valtaistuimelle voimakeinon. Toteuttaakseen tämän, hänen täytyy tappaa vielä elossa oleva prinssi Evan. Yhdessä Rolandin kanssa he pääsevät pakenemaan Ding Dong Dellin kuningaskunnasta ja muodostavat pysyvän ystävyyssiteen. Päättäväisenä ja määrätietoisena, Evan aikoo yhdistää kaikki maailman kansat ja luoda ikuisen rauhan.
Kaksikko kulkee pitkän matkan, jonka varrella he kohtaavat uusia haasteita ja saavat myös lisää porukkaa ystävyysrinkiin, ja uskomaan Evanin naiiviin ideaan. Rakentaakseen rauhan valtakunnan, Evanin täytyy saada Kuninkaantekijän sinetti, kuninkuuden varmistamiseksi. Vasta tämän jälkeen hän voi alkaa rakentamaan omaa Evermore-nimistä valtakuntaansa.
Tarinan kerronta muistuttaa ilta-satua, eikä sen sisältökään erikoisemmaksi kehkeydy. Tämä ei varsinaisesti ole mikään paha niitti, sillä kokonaiskuvan huomioon ottaen lapsellisuus sopii Ni No Kuniin täydellisesti. Naiivius ulottuu Evania pidemmälle, eikä tämän takia osaa edes odottaa mitään aikuismaisempaa roolipelaamista. Lattealta vaikuttava tarina voi kuitenkin tuntua luotaantyöntävältä osa-alueelta niille pelaajille, jotka kaipaavat hahmoihin syvyyttä ja suuria tunteita.
Ni No Kuni II:n käyntiin polkaisu kestää muutamia tunteja. Tämä on kuitenkin hyvä asia, sillä sisäistettävää ja opittavaa tulee hyvää tahtia. Pelin jokainen osa-alue saa enemmän syvyyttä, mitä pidemmälle päästään. Vasta ensimmäisen kymmenen tunnin aikana on opittu kaikki tarpeellinen ja tämän jälkeen pelaajalla on vapaat kädet tutustua maailmaan. Mitään Witcher 3:n tai GTA V:n kokoista suurta karttaa on turha odottaa, mutta tekemistä riittää luolastoja kolutessa ja sivutehtäviä tahkotessa.
Ni No Kuni II ei ole onneksi mikään alkuperäisen tarinan jatko-osa vaan täysin uusi maailma, joka sijoittuu satoja vuosia ensimmäisen osan jälkeiseen aikaan. Vanha vuoropohjainen taistelusysteemi on myös muuttunut reaaliaikaiseksi. Ei ole mikään salaisuus, että tämäntyyliset ratkaisut uppoavat paremmin Länsimaalaiseen pelaajaan, mutta noh. Tuleehan Japanista myös Zelda ja Ni No Kuni II:n puukkohippa-taikasessiot toimivat hyvin pitkälti samalla kaavalla. Lohikäärmeitä, rottia ja muita kummallisempia otuksia vedetään pataan kolmen sankarin voimin, ja pelaaja voi vaihtaa ohjailemaansa hahmoa lennosta. Pelin edetessä ja ryhmän kasvaessa on mahdollista kikkailla enemmän oman taistelutiimin muokkaamisessa. Alkutunteina vihollisten kohtaamiset on kuitenkin ohi sekuneissa, eikä pomotaistelutkaan ole poikkeus. Hyvin vähän tarvitsee edes käyttää erikoiskykyjä, tai Martta-tädin lainaamia ”higledies” -otuksia. Pitkänmatkan aseet ja taiat tuntuvat olevan hieman liian tehokkaita ja osa vihollisista tipahtaa ilman lähikontakteja. Ni No Kuni II ja Dark Souls -sarja ovat toistensa täydelliset vastakohdat. Tätä kuilua kaventamaan olisi tarvittu vaikeusasteelle jonkinlaista säätömahdollisuutta.
Sentään kameraa on mahdollista säätää ja tämä onkin temppu numero yksi, kun huomaa hahmon ja kameran ankean yhteistyön. Peliohjainta käyttävälle kameran oikuista voi olla enemmän haittaa mitä enemmän oletuksia lähtee muuttamaan, mutta hiiri-näppäimistö yhdistelmä toimii sen verran saumattomasti ettei ohjainta tarvitse lyödä koneeseen kiinni.
Evermoren rakentaminen muistuttaa Metal Gear: Phantom Pain:n tukikohdan hoitamista. Sivutehtäviä tekemällä pelaaja kerää asukkaita ja on mahdollista rakentaa uusia rakennuksia. Jotkin Evermoressa tehdyistä saavutuksista takaavat mutkattomamman seikkailukokemuksen, joten oman kaupungin parantelua tappiin asti tekee mielellään. Evermorea ei rakenneta pakotetussa kaavassa vaan pelaaja voi itse päättää mihin haluaa keskittyä.
Jostain kumman syystä Ni No Kun II:een on haluttu ottaa strategia-pelien elementtejä, mutta näistä taisteluista palkitseminen on jätetty pois lähes kokonaan. Skirmish kohtaamiset käydään maailman kartalla ja ennen taistelun aloittamista on mahdollista valita omat joukot ja sijoittaa ne kartalle. Kuten olettaa saattaa, tietyt joukot tappavat tiettyä vihollisryhmää paremmin kuin jotain toista. Esimerkiksi jousiampujat tehoavat hyvin hitaasti liikkuviin maaleihin, ja niin edelleen. Strategiointi on hyvin kevyttä, eikä missään vaiheessa mennä Total War-pelisarjan kaltaiseen monimutkaisuuteen. Tämä kevytkenkäisyys on myös syy siihen, että pelaaja haluaa tahkoa vain pakolliset skirmish-kohtaamiset pois alta ja jättää ne taakseen.
Tuomio
Ni No Kuni II: Revenant Kingdom on hyvin tehty japanilainen roolipeli, mutta ei sen enempää. Sen parissa saattaa viihtyä reilut 35 tuntia, jonka verran koko tarina suunnilleen kestää, mutta jälkipeli vaatii itseltä piiskaamista. Evermoren hoitamisen tuoma mielihyvä on vähäistä, eikä mitään muutakaan tekemistä tarinan jälkeen ole. Skirmish-taistelut nostattavat kulmakarvoja, ne eivät tunnu tarpeelliselta lisäykseltä peliin. Ihmetystä herättää myös jopa kesken dialogin katkeava puhuttu ääninäyttely, ja tämä häiritsee immersion tunnetta. Ni No Kuni II vaatii samanlaista asennoitumista kuin ensimmäinenkin osa ja täytyy antaa pelin vain kertoa tarinansa. Tämä luo ristiriitaisen tunteen, eikä oikein tiedä onko Ni No Kuni varsinaisesti huono vai hyvä. Se riippuu pitkälti siitä, että mitä pelaaja itse kaipaa jrpg-kokemukselta.