Pariah arvostelussa

Digital Extremes tunnetaan parhaiten lähinnä sen moninpelaamiseen keskittyvistä Unreal Tournament -peleistään. Kun tiedot DE:n uudesta ja tällä kertaa myös yksinpelaamiseen keskittyvästä projektista nimeltä Parhiah tuli ilmi, oli ainakin allekirjoittanut jokseenkin kiinnostunut tulevasta pelistä. Nyt peli on jo käsissämme. Onko Pariah yhtä laadukasta menoa kuin UT-pelit?

Pariah heittää pelaajan jonnekin tulevaisuuteen loppuunpalaneen sotilaslääkäri John Masonin saappaisiin. Mason on tehnyt työssään jonkinnäköisen hoitovirheen ja sen sijaan, että hänet asetettaisiin siitä syytteeseen, passitetaan mies mukaan keikalle ilma-kuljettamaan virusta sisällään kantavaa naishenkilöä nimeltä Karina jonnekin tutkimuslaitokseen. Asiat eivät kuitenkaan mene halutulla tavalla ja matkalla kohti määränpäätä Masonin ja kumppaneiden alus ammutaan singolla alas rakkaan Maapallomme pinnalle, joka tulevaisuudessa on muuttunut loppuun kulutetuksi ja vankiloilla kansoitetuksi paikaksi. Mason ja Karina selviävät hengissä tästä rytäkästä, mutta kaikki ei vielä ole ohitse…
Räiskintäpeleissä yleensä ottaen ei ole koskaan mitään väliä mikä sankari on miehiään tai naisiaan. Kuka tahansa tiedemies, kirjanpitäjä, kaupan myyjä tai TV-lupatarkastaja voi tuosta noin vain mennä ja ampua aseella kuin aseella itseään puolet kokeneempia joukkoja vinot pinot hengiltä. Pariah ei ole poikkeus tästä. Laakereille ei nimittäin aluksen tiputtua muutamaa sekuntia pidempään jäädä lepäilemään, vaan nopeastikos lääkäri nappaa maasta vapaan pyssykän ja lähtee teurastamaan lähimetsikköön aseistettuja miehiä, jotka syystä tai toisesta haluavat pelaajan hengiltä.

Noin ensimmäinen puolisko pelistä seikkaillaan edelläkin mainituissa metsikköissä ja loppupuolisko sitten kolutaan lävitse kuolettavan tylsiä ja pimeitä käytäviä, bunkkereita ja muita sisätiloja. Muutamaan otteeseen pelaaja pääsee ulko-ilmakentissä jopa pikaisesti ajamaan Halosta tuttuun tapaan, futuristisella mopolla sekä parilla kärryllä, mutta joista ei oikeastaan mitään kovin suurta iloa irtoa. Pelin edetessä tarkoitus on edetä ja tappaa kaikki viholliset, painella ovinappuloita, ammuskella ja sitten taas edetä. Mutta miksi kaikki haluavat tappaa pelaajan? Minne olemmekaan matkalla?

Näihin kysymyksiin ei pelin aikana oikein missään vaiheessa saa kunnon selkeää vastausta ja tarinallisesti peli on muutenkin todella sekava ja yksitoikkoinen. Asiaa ei paranna lainkaan pelin tapa olla kertomatta tarinasta pelaajalle oikeastaan yhtään mitään. Toki Half-Life 2 teki melkeinpä samanlaisen tempun pelaajalle tarinankerronnallaan, mutta allekirjoittanut sai edellä mainitun tarinasta silti enemmän selkoa kuin Pariahin, jossa on jopa välianimaatioitakin tarinaa raottamaan.

Toisaalta Pariah on erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea voi mennä pieleen pelin välianimaatioita tehdessä. Välianimaatiot ovat pelin omalla moottorilla tehtyjä ja sinänsä kyllä ihan hienoja, joiden aikana pääsee ihastelemaan päähenkilöiden jokseenkin hienoa kasvoanimointia, mutta siihen ne hyvät puolet sitten jäävätkin. Olipa käytössä sitten mikä resoluutio tahansa valtaosa pelin välianimaatioista on lukittu käyttämään 640×480 resoluutiota silmäänpistävän kokoisten reunaviivojen täyttäminä.

Masonin ja vihollisten motiiveista pelin aikana on jokseenkin vaikea saada selkoa suurimmaksi osaksi ehkäpä siksi, että väliimaatioiden aikainen ääninäyttely, vaikka muuten niin laadukasta onkin, on ihmeellisesti todella hiljaisella äänenvoimakkuudella äänitetty. Hahmojen puheesta ei meinaa kunnolla kuulla yhtikäs mitään ennen kuin vääntää itse volyymia kovemmalle.. Ja tämähän tietää sitä, että kun peli välianimaation jälkeen taas jatkuu, on äänet itse pelissä korvia hajottavalla voimakkuudella. Ja ei, pelissä ei ole mahdollisuutta laittaa tekstitystä päälle.

Kaiken kukkuraksi pelin välianimaatiot ovat turhan pitkäveteisiä ja yleisestikin ottaen huonosti loppuun asti suunniteltuja. Viimeisenä naulana hermokeskukseen voidaan pitää sitä, että pelaajan kuoltua pelissä ja palattua taaksepäin viimeiseen automaattitallennuskohtaan, joutuu pakotetusti katsomaan uudelleen mahdolliset välianimaatiot, koska niitä ei millään keinolla voi ohittaa. Ei todellakaan näin.

Tarinapuoli on harvoin kuitenkaan ollut FPS-pelien vahvinta osaamista, joten onko kenties mahdollista nauttia Pariahin yksinpelistä aivot narikkaan räiskintänä, tarinasta ja motiiveista sen kummemmin stressaamatta? Aseiden osalta kyllä. Pelin asearsenaali tarjoaa muun muassa futurististen konekiväärin, haulikon, kranaatinheittimen, singon ja tarkka-ampujan kiväärin, joilla on kiva räiskiä menemään, siinä missä käsikäyttöinen parannuslaite hoitaa menetetyn terveyden kätevästi takaisin toiminnan tuoksinassa. Mielenkiintoisena lisänä pelissä voi kerätä sieltä täältä löytyviä “aseen ytimiä”. Näitä keräilemällä voi pelaaja pelin edetessä päivittää aseitaan ja parannuslaitettaan hieman tehokkaammiksi. Tämä on mielenkiintoinen ominaisuus, joka tuo edes sen hitusen kiinnostusta muuten niin keskinkertaiseen yksinpeliin.

Valitettavasti kuitenkin loppu pelattavuus latistaa mieltä, vaikka yksi tärkeimmistä osa-alueista eli asevalikoima onkin kunnossa. Siitä onkin kulunut jo vähän aikaa kun viimeksi sai kunnian pelata näinkin tylsää ja mitäänsanomatonta räiskintäpeliä. Tämä johtuu lähinnä umpitylsistä kentistä, kamalasta tekoälystä. Edellä mainitut seikat yhdistettynä tylsään/sekavaan tarinaan sai Pariahin muistuttamaan kovasti sitä millaista oli aikoinaan pelata paljon hehkutettua Unreal II: The Awakening -peliä, joka yksinpelillisesti on lähes samaa tasoa.

Tekoälyyn, tai oikeastaan sen olemattomuuteen pelaaja tutustutetaan jo pelin ensimetreillä. “Onko tuo vihollinen? No miksei se ammu, kun seison kerran vieressä?”. Tämän tapaista tekoälyä on luvassa ja sen lisäksi etteivät viholliset aina tajua ampua pelaajaa laisinkaan, eivät ne myöskään tajua väistää kranaatteja, yrittävät useasti ampua kivien tai muiden esteiden lävitse(jopa singolla) ja yleensä ottaen ammuskelevat täysin avoimesta paikasta, vaikka vieressä olisi laatikko, jonka taa suojautua. Tekoälyn huvittavimpiin kommelluksiin kuuluu, kun se pelaajan nähdessään juoksee varsin tohkeissaan alas korkeilta paikoilta, kuten kallion kielekkeiltä alas suoraan kuolemaansa. Kannattaa myös varautua siihen, että viholliset juoksevat välillä suorastaan pelaajan syliin. Pelin loppua kohden tekoäly parantaa ehkäpä hitusen otettaan, mutta tämä saattaa johtua enemmänkin kenttien koon pienenemisestä kuin tekoälyn laadun nousemisesta.

Yksinpelin parissa ei kuitenkaan kauaa tarvitse kitua, sillä se on ohitse ennen kuin huomaakaan. Pelin pelaa lävitse alle päivässä ja muutenkin peli loppuu kuin seinään saaden pelaajan kummastelemaan, että tässäkö tämä nyt muka jo oli. Lyhyen loppuanimaation jälkeen vyöryvätkin ruudulle jo lopputekstit ja ne on pakko katsoa, sillä niitä ei välianimaatioiden tavoin ohiteta.

Unreal II -pelistä poiketen Pariah sentään tarjoaa myös jo kauppaversionsa mukana moninpeliä lyhyen(ja huonon)yksinpelin lisukkeeksi. Moninpeli on erittäin Unreal Tournament -henkistä ja liekö ihmekään kun peli käyttää Unreal-moottoria ja pelit on kehittänyt sama pelitalo. Tarjolla on viisi peruspelimuotoa, kuten deathmatch ja team deathmatch ja capture the flag maksimissaan 32 pelaajan kesken. Toisista mittaa ottamaan pääsee 18 eri kartalla ja lisää voi toki väsätä itse pelin mukana tulevalla editorilla tai hyvin todennäköisesti ladata muiden tekemiä netistä jossain vaiheessa. Moninpelikokemusta maustavat yksinpelissäkin mukana olleet mahdollisuus parannella aseita, sekä huristella futuristisella mopolla ja jeeppillä ympäriinsä, joita on yleensä ripoteltu muutamia kappaleita sinne tänne pelikartalla ja joita voi varsin vapaasti ottaa käyttöön.

Yleisesti ottaen kaikki pelistä löytyvät kartat ovat melko onnistuneita, suurimman osan ollessa riittävän avaria ulko-ilmakarttoja ja vaikka muutama kartoista onkin samankaltaisia ja samoja kuin mitä tylsässä yksinpelissä koluttiin, niin toimivat ne loistavana räiskintäareenoina moninpelille.

Valitettavasti kuitenkin moninpelinkin hauskuustaso riippuu täysin siitä(niin kuin lähes jokaisen muunkin pelin kohdalla)millaisessa peliporukassa peliä pääsee pelaamaan. Lähiverkkokekkerit omien kavereiden kanssa ovat tietysti aivan omiaan, mutta tavallisessa nettipelissä ei yleensä pelikavereitaan saa valita. Näin ollen ainoastaan netissä pelaavien onkin syytä varautua Pariahin moninpeliä tahkotessa siihen tuttuun sinko/kranatinheitinhippaan, jota lähes jokainen pelaaja arvostelun kirjoittamisen aikana testatuilla servereillä tuntui harrastavan.

Voihan tietysti olla, että joku saa tällaisestakin pelisessiosta hauskanpitoa irti(olettaen, että hermot kestävät), mutta itse olen sitä mieltä, että silloin kun eri aseita käytetään tasapainoisesti eikä jokaisella ole sinkoa, on moninpeli parhaimmillaan ja kieltämättä silloin Pariahilla onkin erittäin hyvät mahdollisuudet tarjota hauskaa viihdettä. Valitettavasti kuitenkin hyvät serverit saattavat jäädä varsin vähiin, sillä arvosteluhetkellä servereitä, joista pelaajia ylipäätänsä löytyi oli yleensä vain vaivaiset yhdeksän kappaletta tai vähemmän. Toivottavasti pelaajakunta tästä vielä kasvaa, sillä moninpelin kukoistaminen on Pariahin ainut toivo.

Moninpeliä ajatellen pelimoottorina pohjalla pyörii mitä parhaiten moninpelaamiseen soveltuva moottori eli Unreal-pelimoottori, jonka parissa Digital Extremes on ennenkin tehnyt töitä. Peli näyttää nätiltä, joskin aiemmin mainitut yksinpelin välianimaatiot ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita. Muutoin pelinaikainen grafiikka on varsin näyttävää ja ympäristöt kuin pelihahmotkin hienonnäköisiä. Peli pyöri melko sulavasti testikoneella 1024×768 resoluutiolla kaikki detailit täysillä niin yksin, kuin moninpelinäkin, joskin loppupuolella yksinpeliä allekirjoittanut koki enemmän tai vähemmän ruudunpäivityksen hidastumista.
Audiopuolella peli on onnistunut. Aseiden äänet ovat onnistuneet ja niistä löytyy tarpeeksi potkua, yksinpelin ääninäyttely(vaikka erittäin päin honkia onkin nauhoitettu)on toimivaa. Menoa ja meininkiä taustalla ryydittää tunnelmaan sopiva, Halon tyyliä mukaileva musiikkiraita.