Predator: Hunting Grounds tekee väsyneen loikan uusille alustoille

Päälle neljä vuotta sitten PC:lle sekä PS4-konsolille ilmestynyt Predator: Hunting Grounds oli Sonyn julkaisema ja tämän arvostelun kirjoitushetkellä irtisanomisien kourissa pitkälti muun pelialan tavoin kamppailevan, Illfonic-pelistudion kehittämä asymmetrinen 5v1 PvP-peli.

Pelin konsepti asettaa nelihenkinen tiimi Predatoria vastaan oli mielenkiintoinen – etenkin kun niin harvoja onnistuneita Predator-pelejä on tehty. Kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu Concrete Jungle oli floppi ja vanhat Aliens Vs. Predator -pelit ovat olleet käytännössä ainoa tapa fiilistellä ulkoavaruuden metsästäjän rastoissa. Parhaimmillaan Hunting Groundsin parissa viihtyi hyvin.

Nyt samainen peli on päätetty täysin puskista julkaista myös Xboxille sekä PS5-alustalle. PS5-versio on saanut digiversion lisäksi 40€ hintaisen fyysisen, kieltämättä ihan hienolla ”hihakannella” varustetun version. Hihan kanteen on ikuistettu Predatorin maski ja kun sen hivuttaa pois sinisen kotelon päältä, näyttäytyy Predatorin oma ruma naama pelaajalle kaikessa loistossaan. Aika makeaa!

Predator: Hunting Groundsin fyysinen julkaisu hienoine kansineen onkin kuitenkin melkeinpä se paras seikka koko porttauksessa – ainakin Playstation-pelaajan näkökulmasta. Peli tukee crossplay-ominaisuutta, joten on siinä mielessä pelkästään tervetullutta, että PS4- ja PC-alustat saavat rinnalleen lisää alustoja harventuneita pelaajamääriä kasvattamaan.

Mikäli et ole kyseistä Illfonicin peliä koskaan aiemmin pelannut, on parin kymmenen euron hintainen perusdigiversio ainakin teoriassa melko halpa tapa kastaa varpaansa klassisen scifielokuvan tunnelmiin, mikäli autenttisen oloisella Predator-elokuvan fiiliksellä varustettu moninpelailu yhtään kiinnostaa. Käytän sanaa ”teoriassa”, koska pelinä kokemus ei tänä päivänä ole likimainkaan täydellinen – se on oikeastaan vajonnut alemmas vuosien saatossa. Nyt pelisession mielekkyys riippuu hyvin paljon siitä, esiintyykö matsin aikana satunnaisia bugeja tai serverierroreita vaiko ei. Tästä linkistä pääset suoraan PS4-arvosteluuni, joka kertoo etenkin pelin yleiset asiat kattavammin, mutta kerrattakoon näitä lyhyesti myös alle.

Predator: Hunting Grounds mukailee originaalin Predator-elokuvan tapahtumia. Päävalikossa soi hauska elokuvafiilikseen nostattava tematisointi elokuvan tunnusmusiikista. Peli on pullollaan pieniä yksityiskohtia etenkin kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja selkeästi kehittäjätiimissä onkin ollut elokuvan faneja. Päävalikkoon voi kuunneltavaksi avata (pelaajatasoissa nousemalla) Iso-Arskan, todennäköisesti yhden aamupäivän aikana kahvikuppinsa ääressä Illfonicille nauhoittamiaan Dutch-spiikkauksia kaikkiaan kahdeksan nauhaa, joissa selkeästi 70-vuotiaalta kuulostava Dutch-Arnold lukee repliikkejään paperista ja olevinaan höpöttelee ”vakuutuksekseen” tunnustuksia alkaen vuodesta 1987, päätyen aina vuoteen 2025, joista viimeinen aukeaa pelaajatasolla 40.

Pelissä nelipäinen tiimi eliittisotilaita matkaa Keski-Amerikan viidakkoon räiskimään huumepomoja ja näiden sissisotilaita, keräämään tietoa, tuhoamaan datapäätteitä, polttamaan huumerahaa ja niin edelleen. “Fireteam Voodoon” jäsenenä pelatessa tehtävä on pudottautua kavereiden kanssa kopterin kyydistä, jonka jälkeen kello alkaa käydä viidestätoista minuutista alaspäin. Pitäisi hoitaa hommat vartissa kotiin ja palata noutopaikalle ajoissa takaisin. Viidakon uumenissa vastassa on pitkälti tekoälyttömiä sissisotilaita, tykinruokaa joita räiskitään pois tieltä operaatiota sotkemasta.

Kuten Arnold Schwarzeneggerin tähdittämästä klassikkoelokuvasta muistamme, erikoissotilaat eivät osanneet varautua ulkoavaruuden korahtelevaan mörköön hiostavalla retkellään sissiviidakkoon. Saalistaja saapuu viidakkoon leikkimään ja voittaakseen matsin, on tämän lahdattava kaikki neljä sotilasta. Jos yksikin onnistuu pakenemaan kopterilla, on homma periaatteessa tappio – vaikka pelaajasotilailta jäisikin oma tiedustelutehtävä kesken ja vaikka XP:täkin saalistajalle kertyy jo yhdestä taposta. Matseista kertyy molemmille osapuolille XP:tä, jotka nostavat pelaajan tasoa ja avaavat uutta, parempaa varustetta pikku hiljaa käyttöön, niin sotilashahmolle kuin Predatorillekin.

Sotilaat saavat aseiden ohella muun muassa aseita parantavia aseen osia sekä räjähteitä – minigun aukeaa tasolla 69 (sexual tyrannosaurus!) Predator saa valikoimaansa keihästä, verkkoa sekä muun muassa Predator 2 -elokuvasta tutun hauskan (ja terävän!) heitettävän, kauko-ohjattavan kiekon, jolla on kätevä silpoa vastapuolen jäseniä vaikkapa puun oksalla istuessaan.

Sotilaille on tarjolla myös useampi hahmoluokka ja molemmilla taistelevilla osapuolilla on omat vaihdeltavat perkinsä, jotka voivat edesauttaa erikoisominaisuuksiensa avulla taistelumenestystä. Loadout-slotteja on useita, joten pelaaja voi rakentaa molemmalle osapuollelle useampia varustuksia valmiiksi.

Aluksi pelin pelaamisessa on paljonkin fiilistä – etenkin sotilaan roolissa pelatessa. Puissa väijyvää Predatoria on vaikea nähdä, vaikka totta kai sitä osaa jo heti ensimmäisestä matsista alkaen odottaa jostain saapuvaksi. Kun Predator alkaa olla lähellä, voivat sotilaat kuulla vihollisensa hengitys-käkätyksen, jostain läheltä. Juoksevan Predatorin töminän sekä infrapunatähtäimen pitämän äänen myös kuulee melko selkeästi ja toisinaan ne osaavatkin olla kuumottavia ääniä.

Predatorilla on apunaan elokuvista tuttuja työkaluja, kuten lämpönäkö sekä melkein näkymättömäksi tekevä häiveteknologia. Sotilaat taasen voivat osittain piiloutua lämpönäöltä hieromalla mutaa naamaansa, kuin Iso-Arska konsanaan ja näin käytännössä aina on fiksua tehdäkin, heti jokaisen matsin alussa. Vesistöt ja ajan kuluminen kuitenkin huuhtovat mutasuojan pois, joten aika ajoin mutanaamiota pitäisi uusia.

PS4-versiota pelatessani vuonna 2020, oli tarjolla vain kolme erilaista pelikarttaa – kaikki luonnollisesti viidakon helmassa. Pelimoodeja oli vain yksi, hunt, joko Predatorin roolissa saalistaen, tai neljän miehen palkkasotilastiiminä tehtävää suorittaen, viidakon korisevaa häivemörköä samalla varoen. Ratkaiseva taistelu käytiin usein aina noutokyydin luona: ketkä nelikosta ehtivät helikopterin kyytiin ja pakenemaan – korjaako Predator koko potin viime hetkillä ja jää viidakon vihreään syleilyyn, laskeutumispaikalle kiillottamaan palkintokalloja, tyhjän kopterin paetessa paikalta?

Toisinaan matsit ovat erittäin nopeasti ohitse, kun taitava Predator syöksyy jo heti alussa sotilaiden puuhasteluiden keskelle, tappaen koko jengin, eikä helikopterin laskeutumispaikalle koskaan edes päästä. Joskus nolosti koko tiimi teurastetaan jo ensiminuuteilla, jolloin matsin kesto saattaa jäädä lyhyemmäksi kuin itse peliin jonottaminen. Varsinkin uudet pelaajat (sekä useamman vuoden tauon jälkeen palaavat) saavat nopeasti köniinsä, sillä linjoilla notkuu taitavia veteraanitason Predatoreja, jotka ottavat ihmistiimiltä nopeasti luulot pois, vaikka kuinka pysyttelisi tiiviisti yhdessä ja valppaana, piiput puihin suunnattuina.

Apuna sotilailla kyllä vastineeksi on tarjolla kaatuneiden kavereiden elvytys, ennen kuin vuotavat kuiviin. Aina tätä hitaanpuoleista temppua ei kuitenkaan ehdi toteuttaa loppuun, kun Predator palaa tömistellen rikospaikalle jatkamaan tihutöitään. Sotilailla on myös mahdollisuus kutsua ”apuvoimia”, kuolleiden pelaajien takaisin saamiseksi. Tällöin on matkattava hieman pidempi lenkki radioyhteyspaikalle, jonka jälkeen odotellaan hetki ja hokkus pokkus – kuolleet pelaajat spawnaavat takaisin uutta mahdollisuutta varten.

Osaava sotilastiimi puhaltaa yhteen hiileen ja pysyy tiiviinä pakkana, jolloin Predator voidaan ehkä saada taltutettua. Tällöinkin Predatorilla kuitenkin on vielä hetki aikaa virittää taktinen ydinaseensa, jolloin sotilailla tulee kiire karata räjähdyksen vaikutusalueen ulkopuolelle – ellei joku pelaajista onnistu purkamaan pommia nopeasti sitä ennen. Mikäli Predator saadaan kaadettua, seuraa hetken kestävä lopputaistelu tekoälyn sotilaita vastaan, jossa pitäisi suojella Predatorin ruumista helikopteria odotellessa. Mitä paremmassa kunnossa ruho on, sen isommat XP:t porukka tienaa.

Predatorilla pelaaminen on sinänsä hauskaa ja jännää, mutta roolia pitää hieman sen monimutkaisempien kontrollien ja erikoiskykyjen vuoksi harjoitella sotilasta enemmän – amatöörimäisin ottein pelaava saalistaja ylikuormittaa helposti virtapiirinsä ja saa köniinsä, vaikka kuinka olisi häivettä ja olkapääkanuunaa apuna, etenkin kun vihreänä hohtava verivana paljastaa helposti pakenevan Predatorin sijainnin. Haavoittuneena voi toki paeta kauemmas puun oksalle laittamaan parannuspiikkiä reiteen, kuten elokuvassa.

Puissa kiipeily ja oksalta oksalle loikkiminen toimii suhteellisen saumattomasti (lue: automaattisesti tattia työntämällä) ja vauhdikkaat R1-nappulalla aktivoitavat ilmaloikat auttavat taittamaan matkaa sukkelasti, mutta tätäkin pitää oppia tekemään sujuvasti tai muuten tulee hypättyä suoraan vastapuolen syliin.

Jokaisen pelatun matsin jälkeen peli edelleenkin heittää takaisin päävalikkoon ja pelaaja joutuu manuaalisesti etsimään jälleen uutta peliseuraa. Hieman lyhentyneiden jonotusaikojen ansiosta tämä ei enää ketuta niin paljoa, mutta silti pitäisin sellaisesta vaihtoehdosta, jossa peli oletuksena jatkaisi heti uuden peliseuran ja session hakua tai kenties jopa pitäisi samaa peliporukkaa kasassa, niin kauan kunnes pelaajat lopettavat matchmakingin. Kasvaneen pelaajayleisön ansiosta sotilaaksi pääsee yleensä vajaassa minuutissa, kun taas Predatoriksi pääsee kahden ja kuuden minuutin jonotusajan välillä. PS4-pelin aikaan viimeksi mainittu jonotusaika oli lähes aina 6-7 minuuttia.

Jos PS4-versio kotoa jo löytyy ja se on ollut aktiivisessa peluutuksessa koko pelin elinkaaren ajan, on hyvin vaikea mennä sanomaan miksi tätä lokakuun alussa julkaistua PS5-porttausta kannattaisi ostaa – etenkin kun PS4-versio toimii myös PS5-alustalla (vanhat DLC:t eivät toimi). Ne harvat joilla on puhuva Dutch ’86 pelihahmonaan, ovat sen hommanneet vuosia sitten, koska hahmo ei enää ole ostettavissa.

Alun perin Illfonic meinasi rahastaa Xbox ja PS5-versiosta isompaa rahasummaa, eikä pelin myöskään ollut tarkoitus olla edullisempi uskollisille PS4-pelaajille. Puheita kuitenkin pyörrettiin negatiivisen älämölön jälkeen – luojan kiitos. PS4-version omistajat voivatkin hankkia pelin uusimmalle pleikkarille pienellä alella, 15€ hintalapun turvin – ilmaiseksi mitään ei kuitenkaan anneta. Statsit, pelaajataso ja avatut aseet ja päivitykset kantautuvat PS5-versioon, mikäli peliä on tullut hakattua vanhemmalla Playstationilla – tämäkin oli seikka, jonka ei alun perin pitänyt olla Illfonicin mukaan mahdollista. Tässäkin julkinen ihmetys luultavasti vaikutti lopputulemaan ja hyvä niin.

Koko Predator: Hunting Grounds -julkaisu tuntuukin hieman puolivillaiselta ja suorastaan laiskalta, työmäärän ja riskien osalta minimoidulta yritykseltä rahastaa kuluttajilta vielä vähän lisää rahaa, ennen kuin studion ovet sulkeutuvat kokonaan (toivottavasti eivät). Pelasin PS4-versiota arvosteluni julkaisun jälkeen useita kuukausia, kunnes kyllästyin lopulta sisällön vähyyteen ja sitä kautta matsien pahaan itseään toistavuuteen. Kokemus kuitenkin pysyi aina kutakuinkin tasaisena – silloin kun oli kivaa, matseja jaksoi pelata monta putkeen.

Predator: Hunting Grounds on saanut useita päivityksiä vuoden 2020 jälkeen ja sisältökin on hieman kasvanut, mutta ei todellakaan siinä määrin kuin olisi neljässä vuodessa odottanut. Pelikarttoja on nyt kolmen sijaan jopa huimat kuusi (sekä näiden kuusi yöversiota) ja yksi vaihtoehtoinen pelimoodikin on eksynyt joukkoon. En suoraan sanottuna tiedä, kuinka kauan clash on pelissä ollut, mutta sitä ei vielä niihin aikoihin ollut mukana, kun lakkasin pelaamasta PS4-versiota.

Clash-moodissa kaksi sotilastiimiä taistelee keskenään tietyn kiinteän pisteen hallinnasta, kuin vaikkapa Call of Dutyn hardpointissa konsanaan. Onnistunut hallinta ja paikan puolustus täyttää tiimin Predator-mittaria ja kun se täyttyy, yksi tiimin sotilaspelaajista saa luvan muuttua Predatoriksi – tämän tarjouksen voi passata, jolloin sitä tarjotaan toiselle tiimin jäsenelle. Predatorin ansiosta tiimi kuitenkin saa ison edun puolelleen. Ei ole kuitenkaan mahdotonta, että molemmat osapuolet saisivat samassa matsissa oman Predatorin. Ainakin näin voisi luulla, mikäli matsit ovat tasaisia. Käytännössä en päässyt tätä kokeilemaan, koska kukaan ei pelaa clash-moodia ja peliseuraa ei löydy, joten käytännössä pelimuotoja on kuitenkin vain se yksi.

Jonotusajat hunt-moodiin ovat onneksi sentään etenkin Predatorin osalta pudonneet. Sotilaaksi pääsee alle minuutissa, kuten ennenkin, mutta Predatoriksi pääsee nyt yleensä 2-6 minuutin jonotusajalla, keskimäärin kuitenkin muutaman minuutin jälkeen.

Pelissä ei edelleenkään ole mitään muuta yksinpelisisältöä, kuin Predator-alkeet opastava lyhyt tutoriaali. Private-pelin pystyttämällä ja pelin aloittamalla ilman ketään kaveria, voidaan hunt-moodia pelata ikään kuin mutkan kautta bottien kanssa. Pelaaja voi omaksua Predatorin roolin, jolloin kartalle saapuu neljä sotilasbottia. Homma toimii myös toisinkin päin.

Bottien laatu ei kuitenkaan joka matsissa todellakaan huimaa. Esimerkiksi toisinaan ovat aivokuolleita sotilaita jo helikopterista laskeuduttuaan, jäävät jumiin maastoon tai muuta vastaavaa ja toisinaan ovat yllättävän vahvoja pelaajan vaanivaa Predatoria vastaan. Clash-moodia ei syystä tai toisesta voi pelata tällä tavoin vaan sessio jää tyhjäksi, pelaajan seikkaillessa yksin kartalla. Hassusti pelaaja voi tienata XP:tä myös näistä bottimatseista ja nostaa hahmotasoaan ja samalla avata parempaa kalustoa käyttöön. Etenkin Predatorin mekaniikkaa ja pelityyliä on hyvä treenata kaikessa rauhassa privaattina ja samalla nostaa pelaajatasoaan, vaikka se jollain tapaa tuntuukin huijaamiselta. Myös itse karttoihin voi tutustua omaan tahtiin private-pelissä.

Kartoista puheen ollen, niitä on neljässä vuodessa ehditty jostain syystä luoda vain kolme uutta, mutta erilaisia Predatorin maskeja sen sijaan onkin veistelty valikoimaan sitten jo lähemmäs nelisenkymmentä kappaletta, joita muun kosmeettisen sälän tavoin ostellaan auki veritasium-valuutalla. Jos ei ole tarpeeksi hitaanpuoleisesti kertyvää valuuttaa tilillä, niin ei muuta kuin PSN Storen kautta oikealla rahalla lisää oranssia rahaa. Uusimpana olisi tarjolla muinaisen Rooman aikainen gladiaattori-Predator viiden euron hintaan. Rahastaa osataan. Matseista palkkioksi saaduista loottilaatikoistakin löytyy aina aseskinien ohella korkeintaan erilaisia maskivärejä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että Illfonic on keskittynyt enemmän lisukkeiden myymiseen kuin sisällön hiomiseen ja bugien liiskaamiseen. Pelin sotkevia kummallisuuksia nimittäin ainakin nyt PS5-versiossa tuntui olevan enemmän ja yleisesti ottaen pelikokemus oli jokseenkin aaltoilevaa. Toisinaan oma sotilastiimi saattaa karata (tai pudota) linjoilta pois, kun noustaan kopterin kyytiin ja yhtäkkiä alas viidakkoon pudottaudutaankin sitten yhden tai jopa kolmen botin seurassa, Predatorin ollessa edelleen ihmispelaaja. Ei muuta kuin välitöntä lopetusta kehiin.

Yksi erä sotilaana pelatessa katkesi serveri-erroriin helikopterille paettaessa ja toisessa tiimikaveri esti poistumiseni pienestä puumajasta: sissien viidakkokemistin pikkumökki piti tuikata tuleen ja näin tehtiinkin, mutta tiimikaveri ei päästänytkään allekirjoittanutta ulos ovesta. Paloin liekehtivässä mökissä hiljalleen korpuksi, sillä välin kun kaveri seisoi tiukasti ovella katsomassa liekehtimistäni kuin portsari konsanaan, tappoi majan ulkopuolella riehunut Predator loput kaksi tiimikaveriani sekä lopulta itse portsarin. Reilu meininki.

Visuaalisen annin osalta on pakko sanoa, että en nähnyt juuri minkäänlaisia laadullisia eroja takaisin konsolille asentamani PS4-version sekä uuden PS5-version välillä. Tekstuurit, kuin valaistus- ja varjostusefektit ovat lähestulkoon täysin samat. PS5-versio näyttää neljä vuotta vanhalta peliltä – ei varsinaisesti kelvottoman rumalta, mutta Predatorin hahmomallia ja lämpönäkö-efektiä lukuun ottamatta pelissä ei ole oikein mitään mistä ylpeillä. Omaa kustomoitua Predator-hahmoakaan ei voi juuri ihastella muuta kuin loadout -valikossa tai matsin aikana jossain hyvässä piilossa – tai privaten bottimatsissa. Maassa ryömivät kuiviin vuotavat ja pelastusta odottavat sotilaat sen sijaan kyllä ehtivät tuijotella kimppuun tulevan Predatorin uudenkarheaa maskia, joten kaipa siitä jokin viehätys saadaan.

PS4-versiossa, viidakoiden vihreän keskellä, ajoittain häirinnyt ”kummallinen graafinen väreily” ei onneksi enää ole läsnä, eikä pelin ruudunpäivityskään notkahtele kriittisinä hetkinä. PS5:n SSD:n ansiosta myös valikon lataustauot ovat nyt todella lyhyitä, mutta molemmilla alustoilla peli pyörii sutjakkaa 60fps -tasoa. Eli periaatteessa pieniä etuja löytyy, mutta kun suurin osa on olematonta tasoa, kokonaiskokemuksen ollessa hyvin epätasainen ja joskus buginenkin, on Predator: Hunting Groundsia hyvin vaikea sinänsä suositella kellekään.

Kokonaisuutena varsinkin ideansa puolesta kyseessä on idealtaan edelleen varsin kelpo Predator-elokuvan teemaa mukaileva peli, mutta nyt julkaistut konsoliversiot ovat aika lailla rahastuksenmakuisia. Kehittäjä Illfonicin itsensä epävakaa tilanne voi hyvinkin nopeasti viedä Hunting Groundsilta serverit alta, joten mikäli viidakkoon sijoittuvaa PvP:tä mielii kokeilla, on rahojen menetykseen varauduttava ainakin jollain tasolla.