Red Faction: Armagedddon arvostelussa

Siinä missä Rockstar Gamesin Grand Theft Auto -pelisarja osoitti muuntautumiskykynsä aikanaan ensimmäisen osansa jälkeen siirtyessään ylhäältäpäin kuvatusta toiminnasta (lintuperspektiivi) täysin kolmiulotteiseen 3rd person toimintaan, voisi samaa sanoa myös THQ:n Red Faction pelisarjastakin. Aikanaan taipaleensa FPS-pelinä aloittanut Volitionin Red Faction muuntui hienosti “GTA-muottiin” eli toisin sanoen 3rd person hiekkalaatikkotoimintapeliksi pelisarjan kolmannen osan Red Faction: Guerrillan ilmestyttyä vuonna 2009.

Guerrillassa meno jatkui entisellään, vaikka ensimmäisen pelin tapahtumista olikin kulunut jo viisikymmentä vuotta: Marsin kamaralla sotivat yhä kapinoivat kaivostyöntekijät planeetalle asemoituneita Maan puolustusjoukkoja, EDF:ää vastaan mainari Alec Masonin (pelaajan hahmon) johdolla. Omasta mielestäni Guerrilla oli varsin toimiva GTA-klooni futuristisen toimintapelin kuoriin ja Marsin väreihin istutettuna. Pelaamisesta tuoreen tuntuista ja hieman muista GTA-tyyppisistä peleistä poikkeavan teki pelin miljöön ohella upea Geo-Mod 2.0, jonka ansiosta lähes kaikki pelissä oli tuhottavissa ja räjäytettävissä aina rakennuksista autoihin. Mikään ei tuntunut niin hienolta, kuin iskeä lekalla seinään ammottava reikä sisällä odotelleen vihollisen yllätykseksi tai esimerkiksi kaataa korkeitakin torneja ajamalla tavarankuljetusrekan perustuksia päin tai suoraan seinästä sisään.
Mitä ilmeisemmin THQ oli tyytyväinen pitkäikäisen pelisarjansa tuoreimpaan osaan tuolloin, sillä nyt arvostelussamme on pelisarjan tuorein eepos, Red Faction: Armageddon. Armageddon heittää pelaajan jälleen kerran viisikymmentä vuotta ajassa eteenpäin ? aikaan jolloin Marsin kamaralla on jälleen puhjennut uusi sota. Red Faction: Guerrillassa seikkailleen Alecin pojanpoika, Darius Mason sekä Red Faction kapinaryhmä ovatkin nyt ainoat, jotka voivat pelastaa jälleen kerran maailman (tässä tapauksessa Marsin). Viholliset ? tarkemmin sanottuna fanaatikkoryhmittymä, haluaa tuhota Marsissa elämää kannattelevan ilmakehälaitteen, ja onnistuukin lopulta siinä. Marsin pintakerros ja rakennukset ovat sodan melskeessä täysin tuhoutuneet, joten senkin vuoksi ? kuin myös ilmakehälaitteen tuhoutumisen takia Dariuksen ja kumppaneiden on paettava maan alle Marsin ytimeen sekä kaivoksiin selvitäkseen hengissä. Marsin alla vapauttamistaan sen sijaan odottaakin jo aivan uudentyyppinen uhka…

Kuten edellä olevasta ehkä voi kuvitella, ei Red Faction: Armageddonissa pelata edellisen pelin tapaan Marsin pinnalla EDF:ää piinaten ja näiden otetta ja valtaa mainareihin murentaen. Sen sijaan kaikki toiminta tapahtuu Marsin uumenissa ? jos jonkinnäköisissä ahtaissa ja rasittavan pimeissä sisätilakomplekseissa sekä erilaisissa luolissa. Vain muutamaan otteeseen koko pelin aikana taistellaan tuhoutuneella Marsin pinnalla. Samalla kun Armageddon vie toiminnan maan alle, vie uusin peli Red Faction -pelisarjan toiminnallisuuden kokonaan pois GTA-tyylisestä 3rd person toiminnasta.

Enää ei suoritella erityyppisiä tehtäviä valitsemassaan järjestyksessä, tai tuhota EDF:n taloja, tai ajeta autolla suoraan ikkunasta sisään. Red Faction: Guerrillassa omasta mielestäni yksi nautinnollisimmista asioista oli yksinkertaisesti viilettää leka kädessä pitkin maisemia ja käydä hieman ärstyttämässä ilkeää EDF:ää, romahtuttamalla jonkin niiden rakennuksen päreiksi iskemällä kulmarakenteet paloiksi. Guerrilla oli hieman kuin olisi pelannut jonkinlaista Total Recall -elokuvan epävirallista lisenssipeliä, mutta joka ei tapahtunut “Mars-kuvun” sisällä vaan vapaasti Marsin luonnossa.

Nyt kaikki tämä hienous on kuitenkin viety pois ja Armageddonin osalta keskitytty pelkkään 3rd person ammuskeluun, jossa mikään tavoitteet eivät jää epäselväksi: ammu kaikki mikä liikkuu. Leka kyllä edelleen pelaajan asearsenaalista löytyy vakiona, mutta alun jälkeen koin sen erittäin turhaksi ja heikoksi aseeksi. Armageddonissa kun lähes kaikki viholliset ovat järjestäin jonkinlaisia pimeässä luolissa asustavia ötököitä, jotka ampuvat etäältä happoa pelaajan päälle ja keikkuvat luolien kiviseinillä kuin apinat ikään. Siinä ei paljon leka enää auta. Muutoin asearsenaali onkin sitten varsin mukava. On haulikkoa, rynnäkkökivääriä, sinkoa ja kranaatinheitintä. Hienoimpia aseita ovat mustan aukon luova pyssy, sekä nanoteknologiaan perustuva tuliluikku, joka hajottaa tielleen jäävät viholliset atomeiksi (ollaanhan sentään vielä vähän enemmän tulevaisuudessa).

Pelissä nanoteknologia on muutoinkin melko isossa roolissa. Dariuksella on ranteessaan laite, jonka avulla hän voi nanoteknologiaa käyttäen luoda tuhoutuneet rakennelmat (kuten sillat ja rakennukset) uudelleen täysin tyhjästä takaisin omalle paikalleen, sekä lisäksi myöhemmässä vaiheessa peliä, kun pelaajan hahmo on tarpeeksi kehittynyt, Darius voi luoda suojakseen pyöreän nanokuvun sekä ampua kädestään paineaallon, joka heittää isommatkin viholliset seinään jauhelihaksi. Etenkin aiemmissa Red Faction peleissä ikäänkuin symbolina toiminut kaivostyöntekijän leka jäi itselläni lopulta varsin minimaaliseen rooliin, koska nanoaseella vihollisten kuin rakennustenkin kadottaminen ilmaan hoitui niin paljon helpommin (joskin tylsemmin).

Koko viholliskatras koostuu ? kuten sanottua ? lähes yksinomaan jos jonkinlaisista ötököistä. Suurimman osan saa tapettua jo perusaseillakin, mutta sitten on hieman älykkäämpääkin versiota, kuten esimerkiksi Predator-elokuvien Predatoria muistuttava, näkymättömäksi muuntuva ja punaisella kolmiolasertähtäimellä varustautunut monsteri. Monsteripoppooseeen kuuluu lisäksi myös muutama isohko, härkää muistuttava tallusteleva monsteri, jotka ovat hieman sitkeämpiä voittaa ja antavat pelaajalle köniin, jollei ole varovainen. Vihollislaumasta löytyy myös muun muassa erilaisia luolien seinien uumenista syntyviä lonkeromaisia vihollisia, jotka heittelevät tavaroita pelaajan päälle. Viimeisenä, lähes joka paikassa missä vihollisia on, on läsnä myös niiden syntymiskennojakin, joten jos ötököiden kennoja ei tuhoa heti alkuunsa, ilmestyy vihollisia loputtomasti.

Onneksi nämä ahtaat luolat ja tylsät (ja pimeät!) kompleksit ovat niin täynnä ammuksia, että kudit harvoin loppuvat kesken, vaikkei kennoja muistaisikaan heti tuhota. Nurkat ovat myös väärällään Guerrillasta tuttua “varaosaa” eli sitä joka toimii pelissä valuuttana. Guerrillassa sitä sai rakennuksia tuhoamalla ja se oli jokseenkin loogistakin, mutta Red Faction: Armageddonissa homma on viety jo niin pitkälle, että valuuttaa saa jo tapetuista vihollisistakin tietyn hahmopäivityksen jälkeen.

“Varaosilla” sitten voidaan ostella automaateista Dariukselle uusia taitoja sekä parempaa kestävyyttä. Elinenergia kasvaa, aseisiin saa isommat lippaat ja aseiden latailu nopeutuu. Lisäksi tarjolla on myös useita parannuksia Dariuksen nanovekottimeen ja kärirysytaitoihinkin. Jokainen taitopäivitys maksaa tuhat rahayksikköä, joten varaosia saa keräillä ihan riittämiin. Onneksi välillä varaosia löytyy ämpärikaupalla ? kirjaimellisesti, sillä välillä pimeissä nurkissa on lojumassa sankoja, joista saa heti kerralla kolmekymmentä rahayksikköä tililleen.

Pelattavuudeltaan Red Faction: Armageddon ei ole pelkästään suoraviivainen, mutta se on myös erittäin lineaarinen. Jokainen voi kuvitella, kuinka paljon liikkumisvaraa ahtaissa luolastoissa voikaan olla. Kompleksien ? eli ihmisrakennelmien osalta ravaaminen on yleensä melkein sama kuin luolissakin, mutta komplekseissa ravataan useimmin rappuja ja siltoja pitkin. Kohti määränpäätä, jonka saa helposti selville ? jos meinaa tehdä mahdottomasta totta ja eksyä ? painamalla ohjaimen back-nappulaa, joka kertoo oikean suunnan. 3rd person räiskyttelyyn Dariuksena löytyy myös hieman vaihteluakin. Tarjolla on 3rd person räiskyttelyä Dariuksen ohjaamalla robotilla, 3rd person räiskyttelyä Dariuksen ohjaamalla hämähäkkimäisellä robotilla, sekä kohtaus, jossa lennetään FPS-kuvakulmasta käsin pitkin ahtaita luolastoja pienellä lentoaluksella. Tämä viimeksi mainittu kohta tuo elävästi mieleen vanhat kunnon Descent-luolalentelyt ? jopa aluksen keskellä ruutua killuva tähtäin on kopioitu suoraan Descentistä. Liekö toisaalta mikään ihmekään, pelin kehittäneen Volitionin pojat kun ovat alunperin lähtöisin Descent-pelit luoneelta Parallax Softwarelta.

Kestoltaan Red Faction: Armageddonin yksinpeli on melko lyhyttä sorttia: omaan pelikellooni kertyi pelin päätyttyä vain noin vajaat kahdeksan tuntia peliaikaa. Sen sijaan Guerrillan parissa pakersin paljon pidempään ja samalla myös nautin siitä paljon enemmän, isolla P:llä. Armageddonin läpäisyn jälkeen peli kyllä avaa pelattavaksi uuden “new game plus” moodin, joka antaa pelaajan pelata pelin uudelleen lävitse samoilla aseilla sekä valmiiksi päivitetyllä hahmolla. Lisäksi pelin läpäisy antaa käyttöön erikoisaseen nimeltä Mr Toots. Tämä ase muistuttaa My Little Pony figuureja ja on jättimäinen ja vinkuva sinkomainen ase, joka ampuu ammuksensa ? yllätys, yllätys ? takapuolestaan. Itseäni ei kuitenkaan näillä pienillä almuilla huvittanut lähteä uudelleen peliä kahlaamaan lävitse ja ne ovatkin melko köykäinen porkkana siihen tarkoitukseen.

Yksinpelin suurin ongelma on se, että se ei edes tunnu yrittävän olla mitenkään edukseen erottuva tapaus. Toki Geo Mod 2.0:n fysiikkamoottoria käyttävä Armageddon, Guerrillan tapaan näyttää varsin upeita hajoamisia ja sortumisia, mutta nämä isojen rakennelmien sortumiset Guerrillan tyyliin ovat todella harvassa, kun kerran juoksennellaan ahtaissa ja matalissa luolissa ja muissa sisätiloissa. Mitä pidemmälle pelissä mennään sitä harvemmaksi ne käyvät ja loppuvat lopulta kokonaan. Peli ei myöskään onnistu rakentamaan oikein minkäänlaista tunnelmaa: pitäisikö pelaajan oikeasti välittää mitä tapahtuu Marsin maan alle paenneille viimeisille ihmisille, joita pelissä ei edes näe? Guerrilla sentään onnistui rakentamaan pohjalleen jonkinlaista Totall Recall -elokuvan tuntua (jonka jo mainitsinkin).

Viimeisenä seikkana, peli on paikoitellen aivan liian pimeä. Siinä missä Guerrilla tarjosi avaria ulkoilmatiloja ja marsilaista oranssinvihvahteista maastoa tutkailtavaksi, on Armageddon pullollaan niin pimeitä paikkoja, että välillä ei meinaa eteensä nähdä. Pelin pimeimmissä paikoissa peli tarjoaa kyllä valonheitintä, mutta jossain vaiheessa pelin oletuskirkkautta oli pakko säätää korkeammalle liiallisen pimeyden takia. Toisaalta enempi valo ei juuri mitään olisi peliin tuonut, sillä kauttaaltaan graafisesti peli on vaisu esitys. Äänipuolelta juuri mikään ei jää erityisemmin mieleen. Aseiden äänet toimivat, ääninäyttely välianimaatioiden aikana on hyvää, mutta musiikki usein jää taustalle pelin ääniefektien alle.

Yksinpelin rinnalle ja pelin elinikää pitkittämään on luotu kaksi moninpelimuotoa, joista toinen on maksimissaan neljän pelaajan infestation-pelimuoto, jossa ideana on selviytyä mahdollisimman pitkään hengissä vihollisten vyöryessä päälle aalto toisensa jälkeen. Aallot kestävät aina kolmeenkymmeneen saakka, joten aivan ensi yrittämällä ei tätä pelimuotoa läpäistäkään. Pelimuotoa voi pelata yksinään tai kavereiden kanssa offline-tilassa, tai sitten etsiä rinnalle pelitovereita Livestä. Peliseuraa löytyi kyllä ja parhaimmillaan kolmen tai neljän pelaajan selviytymissessiot loputtomia alati kovenevia vihollisaaltoja vastaan oli hauskaa, adrenaliinintäyteistä pelattavaa. Jotta vihollisaaltojen päihittäminen ei olisi aivan mahdotonta, on tiimikaverit mahdolllista elvyttää näiden kaaduttua taistelussa. Mikäli kaikki pelaajat kuitenkin menettävät henkensä, pääsee taistelemista kokeilemaan automaattisesti siitä viimeisimmästä vihollisaallosta, joka on varsin hyvä ratkaisu ja pitää ärstyyntymiskäyrän mahdollisimman alhaalla.

Pelin toinen, muun muassa THQ:n hiljattain ideoiman, varsin typeränn online pass koodin vaativa ruin mode -pelitila sen sijaan on nimensä mukaisesti pelimuoto, jossa aiheutetaan tuhoa. Tätä pelimuotoa ei kuitenkaan voi pelata muutoin kuin yksinään. Ideana on aiheuttaa niin paljon tuhoa kuin vain lyhyen ajan puitteissa ehtii. Mitä enemmän tuhoa, sitä enemmän pisteitä kertyy tilille. Tuhoamisten ketjuttamisesta sen sijaan saa kertoimia. Mikäli hankkii Red Faction: Armageddonin käytettynä, ei online pass koodia välttämättä enää tule pelin mukana. Tällöin joutuu joko ostamaan sen Liven markkinapaikan kautta kalliilla hinnalla, tai sitten tyytyä ruin moden demoversioon, jossa on vain ensimmäinen pelikartta kaikista viidestä.
Ruin moden “kokoversiossa” (koko termi kuulostaa aivan aivottomalta ostoversiopelin kohdalla) tarjolla on viisi erilaista, pienikokoista karttaa, mutta jokainen aukeaa sitä mukaa kun edellisessä päihittää oletusennätyksen. Toisin sanoen, ensimmäisen kartan voittaminen avaa numero kakkosen, kakkosen voittaminen kolmosen ja niin edelleen. Karttojen lukitseminen nyt näin ylipäätänsäkin on ollut melko hölmö ratkaisu, ottaen humioon vielä sen, että jotkut pelaajat joutuvat maksamaan näistä neljästä muusta kartasta mikäli eivät omista online pass koodia pelille valmiiksi. Kovin montaa minuuttia ruin moden parissa ei viihdy, vaikka Liven ennätyslistat vertailtaviksi ja päihitettäviksi ovatkin tarjolla.

Loppujen lopuksi Red Faction: Armageddon tarjoaa hyvin vähän mielekästä pelattavaa. Sen yksinpeli on tylsän lyhyt, putkimainen ja paikoitellen ärsyttävän pimeäkin 3rd person ötökkäräiskyttely, jonka sankarista, Darius Masonista kuoriutuu pelin kuluessa vieläpä jonkinlainen naistenmies ja vitsienviljelijä ? loppupuolella peliä miehen olemus on muuttunut viittaan sonnustautuneesta tulevaisuuden vakavasti otettavasta kapinallisesta tatuoiduksi machomieheksi, jolla läppä lentää kiperissäkin paikoissa. Vitsit ovat kuitenkin itse pelaajalla vähissä, kun Armageddonia pelaa.