S.T.A.L.K.E.R.: Shadow of Chernobyl arvostelussa

Melkein kaikki tätä lukevat varmasti tietävät tapauksen nimeltä Chernobyl. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että Chernobyl on tätä nykyä autiokaupunki Ukrainassa, joka hylättiin vuonna 1986 sattuneen vakavan Chernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuoksi, aikaan jolloin Neuvostoliittokin oli vielä olemassa. Onnettomuuden jälkeen alueesta tuli niin radioaktiivinen, että se muuttui asumiskelvottomaksi. Tätä kirjoittaessani Chernobylin onnettomuuden 21. vuosipäivää vietettiin juuri 26. päivä viime kuuta. Kyseinen erittäin paha onnettomuus, sekä urheat, onnettomuuden vaikutuksia lieventämässä olleet ihmiset tullaan varmasti muistamaan vielä historiankirjoissakin.

Vaikka mitä kuinka kamalaa sattuisikin ja sitä kuinka surtaisiin/muisteltaisiin, on ihmismielellä aina ollut tapana luoda joskus tapahtuneet asiat uudelleen tavalla tai toisella. Jo suhteellisen kaukana menneisyydessä häämöttävät maailmansodat ovat varmasti se kaikkein yleinen aihe tarinoille ja tapahtumien uudelleen rakentamiselle. Ilmeisesti nykyään ihmiskunta on kai kuitenkin alkanut ottamaan katastrofeja, sotia ynnä muita kuvaavat elokuvat ja muut teokset suopeammin ja paljon nopeammin vastaan, sillä näinä päivinä esimerkiksi Hollywood-tuontaoa väännetään jo niinkin tuoreista aiheista kuin WTC-iskut, Irakin sota ja maailmaa järkyttänyt Tsunami-katastrofi.
Kaikki yllä oleva höpönlöpö toimii pohjustuksena tämän kertaisessa arvostelussamme nähtävälle pelille, joka kantaa nimeä S.T.A.L.K.E.R: Shadow of Chernobyl. Aivan oikein arvasit, pelissä liikutaan nimensäkin mukaisesti Chernobylin kaupungin maisemissa, mutta tapahtumat sijoittuvat onnettomuuden jälkeiseen aikaan, vuoteen 2012 jolloin tapahtuneesta on kulunut siis jo hyvän aikaa. Pelin taustatarinan mukaan tällä aikavälillä kauan sitten hylätyn ydinvoimalan toinenkin reaktori ehti räjähtää vuonna 2006 aiheuttaen entistä enemmän haittaa alueelle.

Pelissä pelaajan ohjastaman hahmon taustatarina on varsin kliseinen; mies löydetään ruumiita kuljettavan auton kyydistä useiden muiden ruumiiden keskeltä, ainoana poikkeuksena se, ettei pelaajan hahmo olekaan kuollut vaan pelkästään tajuton. Herättyään kaveri ei muista kuka on, miksi oli autossa ruumiiden seassa ja miksi hänen kämmentietokoneessaan on muistutus Strelok -nimisen henkilön tappamisesta. Käteenkin on tatuoitu sana S.T.A.L.K.E.R. Näistä asetelmista alkaakin sitten itse peli.

S.T.A.L.K.E.R: Shadow of Chernobyl heittää pelaajan siis Chernobylin maisemiin ottamaan selvää itsestään, sekä Strelokista, mutta näiden välillä ehditään tehdä myös paljon muutakin. Strelokin löytääkseen pelaajan on nimittäin kaivettava tietoa muun muassa Strelokin viimeisistä liikkeistä muilta pelissä tavattavilta lukuisilta hahmoilta. Hahmoihin törmääminen taasen tapahtuu tutkimalla pelin varsin laajaa peli-aluetta, sekä ottamalla selvää kuka tietää mitäkin. Perusmekaniikaltaan S.T.A.L.K.E.R muistuttaa todella paljon monen vuoden takaista Deus Ex -peliä, sekä hieman tuoreempaa, Atarin julkaisemaa ja peli-innon tappaneisiin bugeihinsa lässähtänyttä Boiling Pointia.

Pelaajan käteen tatuoitu sana “stalker” tarkoittaa suomeksi vaanijaa, mutta pelissä sanan käsitys viittaa enemmänkin palkkionmetsästäjään, jollainen pelaaja itsekin siis on. Pelaaminen on erittäin vapaamuotoista; pelaaja voi tutkia maita ja mantuja aivan omassa rauhassaan. Tutkittavaa sitten riittääkin todella paljon, sillä tekijöiden hehkuttama “läpimitaltaan 30 kilometrin kokoinen pelialue” ei tunnu miltään pelkältä myyntipuheelta peliä pelattaessa, vaan pelialue todella on erittäin laaja. Aikaa pelin parissa siis kuluu väistämättäkin, kun ottaa huomioon, ettei pelissä ole mitään ajoneuvoja.

Maita tutkittaessa pelaaja tapaa erittäin paljon erilaisia hahmoja, joista monella on pelaajalle jos jonkinlaista tekemistä tarjolla, palkkiota vastaan tietysti. Hieman ärsyttävänä tekijän joistain tehtävistä löytyy aikaraja tyyliin “yksi päivä aikaa suorittaa tehtävä ja noutaa palkkio”. Aikarajasysteemi on hölmö sinänsä, koska sillä ei mitään käytännön merkitystä peliin ole, koska pieleen mennyttä tehtävää voi yrittää aina uudelleen. Toiseksi aikaraja on typerä siksi, koska se on epärealistinen. Mikään ei ota päähän enempää kuin tehtäväajan loppuminen kesken siinä vaiheessa kun ollaan ravaamassa kiireen vilkkaa takaisinpäin palkkiota hakemaan erittäin ikävästä ja vaikeasta tehtävästä suoriutumisen jälkeen.

Pyydettyjen tehtävien suorittaminen Chernobylin maisemissa aikarajan puitteissa ei aina välttämättä ole mikään läpihuutojuttu useammastakin syystä. Sen lisäksi, että maisemat tuppaavat olemaan sieltä täältä tappavan radioaktiivisia ja ympäristöt sen vuoksi täynnä erilaisia poikkeamia ympäristössä, joka pakottaa pelaajan etenemään joissain paikoissa varoen ja harkiten, liikuskelee Chernobylin maisemissa muutakin kuin pelkkiä palkkionmetsästäjiä.

Kaikki pelimaailman hahmot jakautuvat käytännössä muutamaan eri kastiin. Poppoon sekaan mahtuu palkkionmetsästäjien lisäksi alueella liikkuvien ryövääjien laaja joukko, jotka ovat kaikkien vihollisia, sekä erittäin vaaralliset armeijan sotilaat, jotka haluavat päästä tyystin eroon stalkereista, sekä lopuksi kaikenkarvaiset mutatoituneet eläimet ja muut vielä pahemmat? Niin ja tietysti eivät kaikki stalkeritkaan ole hyvää pataa keskenään. Osa on muodostanut omia ryhmittymiä, eivätkä kaikki ryhmät aja samoja asioita. Pelaaja itsekin saa pelin kuluessa mahdollisuuksia liittyä ryhmiin, tosin aina se ei kuitenkaan välttämättä kannata.

Tämänkaltaiseen maailmaan astuessaan on hyvä olla hampaisiin asti aseistautunut ja niinhän pelaaja vääjäämättä pelin kuluessa tulee olemaankin. Alussa asearsenaalista ei juurikaan löydy tehotonta pikkupistoolia kummempaa, mutta kun pelissä etenee(lue: lahtaa vihollisia)alkaa uusia asetuttavuuksia ilmaantua. Kuolleiden selkäreput voi tutkia ja mukaan voi ottaa vaikka kaiken mitä repusta löytyy. Lähestulkoon kaikkien hahmojen kanssa voi myös käydä tavaroista kauppaa ja omia voi myös myydä pois. Aivan mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa ei pelaajankaan hahmo voi kuitenkaan mukanansa kanniskella ja kuten esimerkiksi juuri Deus Ex -pelissä, myös S.T.A.L.K.E.R.issa tavaroiden hallinta näyttelee suurta roolia.

Pelaaja voi kantaa mukanaan ainoastaan tietyn määrän tavaraa, kuten esimerkiksi muutaman aseen, panoksia, terveyspaketteja, ruokaa ja niin edelleen. Liika paino selkärepussa tuottaa pelaajan hahmolle hengästymistä nopeammin juostaessa sekä hypittäessä. Kaikkea eteen tulevaa ei siis voi eikä kannatakaan ottaa mukaan. Tavaroita voi säilöä matkan varrelta sieltä täältä uskottavista paikoista löydettäviin lippaisiin tai sitten yksinkertaisesti pudottamalla liiat tavarat maahan, tai vaikkapa säilöä tavaraa kuolleiden reppuihin. Jälkimmäinen konstikaan ei ole aivan hölmö, sillä esineet eivät katoa minnekään vaikka pelaaja hieman pidemmällä kävisikin. Matkan varrelta löydettävistä aseista ei myöskään kannata loputtomiin pitää kiinni, sillä käytettäessä aseet kuluvat ja mitä heikommassa kunnossa ne ovat, sitä helpommin ne jumiutuvat tiukkojen tulitaisteluiden tiimellyksessä.

Aseiden kuntoa kannattaakin siksi pitää aina silloin tällöin silmällä, koska kesken taistelun jumiutuva ase ei ole hyväksi melko kovan vastuksen antavan tekoälyn vuoksi. Tekoäly, oli kyseessä sitten ihmisvastus tai jokin pelin lukuisista mutanteista, taistelee pääosan ajasta pelaajaa vastaan hyvin ja etenkin pelaajan kohtaamat ihmisvastustajat pyrkivät hakeutumaan suojaisaan ampumapaikkaan heti taisteluiden alkaessa. Jos pelaaja ei ole tarkkana saattaa vihollinen jopa kiertää pelaajan selustaan ja viedä tällä tavoin pelaajalta luulot pois. Välillä tekoäly tosin saa kuitenkin myös uskomattomia tyhmyyskohtauksia ja saattaapa joskus juoksennella päin seinää, tököttää paikallaan, vaikka tätä ampuisikin tai vaikkapa juosta huvikseen ympyrää. Näitä ei kuitenkaan onneksi niin kovin usein pelin testauksen aikana tapahtunut. Tekoälyn kummallisuudet eivät valitettavasti kuitenkaan ole ainut bugi pelissä. Pelille julkaistun päivityksen myötä ilmeisesti suurin osa pahimmista bugeista on kaiketi saatu korjattua, mutta silti niitä vielä näkee. Esimerkiksi allekirjoittaneella peli silloin tällöin kaatui pelin tai tallentamisen aikana ja joskus itse muokatut pelikontrollit saattoivat palata takaisin oletusasetuksiin.

Tekoälyä vastaan taistellessa pientä etulyöntiasemaa voi saavuttaa tehokkaiden aseiden ohella hyvin suojaavilla panssareilla, mutta myös ympäristöstä sieltä täältä löytyvillä radioaktiivisilla esineillä, kuten vaikkapa kivellä tai lihanpalalla. Kaikki tällaiset esineet tarjoavat erilaista lisäsuojaa, joskin useat esineet myös vastapainoksi heikentävät jotain toista osa-aluetta.

Vaikka S.T.A.L.K.E.R: Shadow of Chernobyl onkin erittäin nautinnollinen pelikokemus, niistä edelleen päivittämisenkin jälkeen olemassa olevista muutamista bugeistaan huolimatta, ei S.T.A.L.K.E.R visuaaliselta kantiltaan enää ole sitä räiskintäpelien kärkipäätä oltuaan niin kauan kehityksen alla. Ei peli aivan täysin susirumakaan ole, kyllähän visuaalisuuden keskinkertainen taso välillä syö sitä muuten niin vahvaa immersiota. Tähän päälle kun ottaa vielä huomioon sen, että saadakseen kaiken sen mahdollisen graafisen herkun irti mitä pelistä nyt irti on saatavissa, on oltava tehokas kone alla.

Testikoneella kaikki muut yksityiskohtaisuudet saattoi laittaa täysille, lukuunottamatta pelin käyttämää DirectX 9 -valaistustekniikkaa(full dynamic lighting)joka käytössä ollessaan kyykytti koko koneen ja pelaamisen pelikelvottomaksi. Ikävä kyllä ilman full dynamic lighting -efektiä pelin ulkoasun hienous sekä valaistuksen realistisempi ote putoaa todella paljon. Kun peligrafiikan vaisuuden ja mahdollisesti full dynamic lighting -efektin pakollisen poiskytkemisen jälkeisestä masennuksesta pääsee irti, alkaa S.T.A.L.K.E.Rin maailma nostaa kummasti päätään.

Erikoismainintana S.T.A.L.K.E.Rin graafisesta puolesta voisi ottaa esille sen hienon radioaktiivisuutta kuvastavan efektin, joka muuttaa kuvaa enemmän ja enemmän rakeisemmaksi, mitä lähemmäs radioaktiivista kohtaa pelaaja kävelee. Yhdessä tämän ja radioaktiivista “naksutusta” pitävän ääniefektin avustuksella on paljon helpompi havaita, mihin ei kannata kävellä.. Ainakaan ilman täydellistä suojapukua. Toinen mistä peli eritoten ansaitsee erikoismaininnan on sen maailma ja miten se on kuvattu. En osaa mennä sanomaan kuinka tarkasti pelintekijät ovat Chernobylin maisemia mallintaneet, mutta ainakin ovat pelin aavemaiset ja hylätyt maisemat todella upeasti luotuja muodostaen peliä pelatessa erittäin vahvan pelitunnelman heti alkumetreillä, tunnelman jollaista allekirjoittanut ei vähään aikaan ole missään pelissä kokenut. Ympäristöstä löytyy sieltä täältä hylättyjä ja puhkiruostuneita autonromuja ja sotilaskalustoa, hylättyjä ja rapistuneita taloja, kiskoilta suistuneita junia ja niin edelleen. Loppusilauksen S.T.A.L.K.E.Rin pelimaailmaan tuovat vaihtelevat vuorokaudenajat ja sääolot, sekä erittäin toimiva, aavemainen äänimaailma. Ja eniten kaikista aitoa “Chernobyltunnelmaa” luomassa ovat muiden hahmojen ääninäyttelijät, joista lähes kaikki puhuu suurimman osan ajasta venäjää.

Kyllä on tunnelmaa kerrakseen siinä vaiheessa, kun pelaaja kököttää vaikkapa pusikossa metsän laidalla vaanimassa lähellä sijaitsevaa, sotilaiden vartioimaa laitosta miettimässä taktiikkaa kuinka päästä parhaiten sisälle laitokseen.
“On keskiyö, sade piiskaa pelaajan vaatteita ja ukkonen salamoi taivaalla. Jostain lähistöltä kuuluu mutanttien, ehkä jopa hieman surulliselta kuulostavaa ulvontaa sekä murinaa. Niillä on nälkä. Koska on pilkkopimeää, on vaikea havaita selkeästi mitään hahmoja lähellä. Lippaassakin on vain kymmenen kutia enää jäljellä. Ehkä odotan tässä aamun valkenemista?”