Mitä yhteistä on elokuvilla Olympus Has Fallen ja White House Down sekä pelillä Splinter Cell ? Blacklist? Näissä kaikissa Yhdysvallat ovat jälleen ? sen tuhannennen kerran suuressa, suuressa vaarassa. Elokuvista molemmat näyttävät kuinka Valkoinen Talo pistetään säpäleiksi (jälleen kerran), mutta White House Down pistää vielä paremmaksi ja siinä ammutaan Air Force Onea singolla ja tuhotaan Washington DC:n maamerkki. Blacklist-pelissä ?engineereiksi?, eli mekaanikoiksi tai rakentajiksi itseään kutsuva terroristiryhmittymä sen sijaan käynnistää samaista nimeä käyttävän operaation, jonka tarkoituksena on iskeä useiden ?mustalla listalla? olevien amerikkalaiskohteiden kimppuun.
Hohhoijaa sanoo allekirjoittanut, etenkin kun viimeaikaiset oikean elämän NSA- ja CIA-sekoilut sun muut ovat tahranneet amerikkalaisten mainetta ja agenttitouhujen ?eksoottista? kiehtovuutta. Splinter Cell ? Blacklistin juoni on siis aiempien pelien tapaan pelkkää popkornihömppää, mutta kyllä juoni silti onneksi muutaman yllättävän käänteenkin onnistuu tarjoamaan. Ja sentään tarinassa on mukana komentajaksi noussut entisen Third Echelonin paras hiiviskelijä, Sam Fisher! CIA:n sisälle rakentunut itsenäinen pikkusolu (splinter cell) Third Echelon on nyt menneen talven lumia ja niinpä Sam Fisher yhdessä pitkäaikaisen avustajansa, Anna Grímsdóttirin kanssa lentävät kohti uusia tuulia.
Kirjaimellisesti, sillä vasta perustetulla ?4th Echelonilla? ei ole lainkaan maatukikohtaa, vaan kaikkea pyöritetään isokokoisen lentokoneen, Paladinin uumenista. Poppooseen kuuluu muitakin jäseniä ja esimerkiksi ryhmän tekniikkanörtti Charlie vastaa välianimaatioiden aikana tunnelman keventämisestä vitsailevalla olemuksellaan.
Olen vuodesta 2002 asti ollut erittäin suuri Splinter Cell-sarjan fani, jolloin koin ensikosketukseni Xboxin peleihin Halon ja Splinter Cellin kautta. Siitäkin huolimatta, että sarjan pelien juonet ovatkin aina olleet sitä Amerikka-höpöhöpöä ja tuntuneet vahvasti kuin joltain TV-sarja 24:n juonelta. Kuitenkin äärimmäisen hyvä pelattavuus, vahva ja jännittävä hiippailun tunnelma, sekä visuaalisesti upea ulkoasu ovat aina olleet pelisarjan tavaramerkkejä ? unohtamatta Sam Fisherille elävältä tuntuvan persoonallisuuden antanutta Michael Ironsidea.
Muutoksia ilmassa
Blacklist on sarjan kuudes peli, mutta ikävä kyllä, vaikka peli näin muuten on heti alkuun selkeä parannus edellisen ja pienoiseksi pettymykseksi osoittautuneen Convictionin jälkeen, ei vanha kunnon Ironside ole enää kanssamme. Mikä lie johtanut tähän ?nuorennusleikkaukseen?, mutta nyt Fisherin äänestä vastaa lähinnä TV-sarjoissa näytellyt tuntemattomuus, vuonna 1979 syntynyt Eric Johnson. Tämä valinta tuntuu hassulta, sillä näin muuten Fisher näyttää lähestulkoon samalta kuin aina ennenkin ja miehen lyhyet mutta ytimekkäät dialogit sekä pelinaikaiset kommentit ovat aivan kuin Ironsiden versiolle kirjoitettuja. Onneksi Johnson ei kuitenkaan ole mikään aivan onneton uutena Fisherinä, vaan korvaa esikuvansa ihan taitavalla suorituksella ja onnistuu jopa kuulostamaan auttamattomasti harmaantuvalta tuhannen tilanteen sotilaalta.
Ironside kuitenkin on siis poissa ja tämä on faneille lievä harmin paikka, mutta miten peli pärjää näin muuten ja mitä on tiedossa kaiken kaikkiaan? Blacklist viskelee Fisheriä ja hänen työtovereitaan ympäri maailmaa aina Irakista Libyaan ja Afganistaniin kuin myös itse USA:n maaperällekin. 4th Echelonin tarkoituksena olisi estää mitään mustan listan kohteista koskaan toteutumasta. Vaihtelua riittää ja välissä soluttaudutaan terroristijohtajan kartanon tiluksille Uruguayn maaperälle ja välillä ollaankin sitten pomminpurkuhommissa Dallasin vedenpuhdistuslaitoksella tai esimerkiksi hiiviskelemässä sateisissa yömaisemissa Lontoossa ison hylätyn myllyn sisätiloissa.
Blacklist on aiemmista Splinter Cell-peleistä siinä mielessä huomattavastikin erilainen, että enää ei pelata tehtäviä toinen toisensa perään yhteen putkeen välianimaatioiden siivittämänä, vaan jokaisen tehtävän jälkeen saadaan pisteitä erilaisista tavoista jolla tehtävää pelattiin ja asioista, joita tehtiin (muun muassa kuinka paljon suoritti stealth-tyrmäyksiä, tai suoritti teloituksia). Erilaisia pelityylejä, joista pisteitä kertyy on kolme: hiiviskely, suora räiskyttely sekä siltä väliltä. Lisäksi 4th Echelon tienaa suorittamistaan tehtävistä rahaa, joka on yhtä kuin pelaajan käytössä olevat rahavarat. Paladinin uumenissa voidaan sitten ?päivitellä? lentokoneen eri osia paremmaksi, joka käytännössä oikeasti kuitenkin tarkoittaa sitä, mitä kaikkea Fisher saa avukseen kentällä toimiessaan.
Esimerkiksi jos parannellaan lentokoneen lääkintätiloja, tarkoittaa se sitä, että Fisherin energia palautuu nopeammin entiselleen osuman jälkeen. Tai jos parannellaan Paladinin tiedonkeruutaitoja, paljastetaan tehtävissä jatkossa toissijaiset tehtävät, joiden suorittamisesta saa enemmän kahisevaa. Mukana on muun muassa läppäreiden hakkerointia sekä tärkeiden vihollisyksilöiden vangitsemista ja niputtamista elävänä, jonka jälkeen 4th Echelonin muu porukka korjaa sadon tehtävän päätyttyä. Lentokoneessa vankina olevan asekauppiaan ?olojen parantaminen? sen sijaan tuo saataville uusia mustan pörssin aseita ja niin edelleen.
Kokonaan uutta on myös Fisherin omien varusteiden, kuten saappaiden, housujen, hanskojen tasojen parantelu. Paremmat housut tarjoavat enemmän panssaria sekä hiljaisempaa liikehdintää, kuin myös saappaatkin hiljentävät askellusta. Uudet hanskat parantavat aseen käsittelyä, kun taas parempiin yläruumiin varustuksiin voi kätkeä enemmän vekottimia sekä aseiden lippaita. Nämä päivitykset ovat varsin tervetulleita ja tuovat oman pienen lisäulottuvuutensa pelisarjaan, joka siitä on aiemmin kokonaan puuttunut.
4th Echelonin tukikohta ei ole pelkkä mielikuvituksen varaan jätetty seikka, vaan tehtävien välillä Fisher voi poukkoilla ja tutkailla lentokoneen tiloja vapaasti ? tai vaikkapa soittaa tyttärelleen ja pitää tämän ajan tasalla tapahtumien kulusta. Muiden työkavereiden kanssa voi olla myös rajatussa määrin interaktiivinen.
Vaikka mukana onkin muutamia uusia elementtejä (päivitykset ja varusteiden parantelu) on Splinter Cell ? Blacklist pelattavuudeltaan ja tasosuunnittelultaan paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Convictionin turhan lineaarinen tasosuunnittelu, sekä ajoittainen pakottaminen suoriin tulitaisteluihin sekä Fisherin riisuminen tämän tutuista vempaimistaan on jätetty suosiolla sikseen ja lähdetty takaisin siihen suuntaan mikä Splinter Cell-pelisarjasta aikoinaan teki niin ainutlaatuisen. Jotain kuitenkin on Convictionista jätetty paikalleen. Mahdollisuus syöksyä suojasta suojaan, kyky merkata ja teloittaa useampi vihollinen nopeasti kuin missäkin länkkärielokuvassa sekä tehtävätavoitteiden heijastaminen rakennusten seinille. Teloituskyvyn tarpeellisuutta on kuitenkin roimasti vähennetty, eikä sitä tule käytettyä läheskään niin usein kuin Convictionissa, joka jopa melkein tietyissä tilanteissa vaati sen käyttöä.
Kuudes kerta toden sanoo?
Sarjan neljä ensimmäistä osaa ovat olleet mielestäni erittäin laadukkaita pelejä ja etenkin sarjan kolmannessa, Splinter Cell – Chaos Theory -pelissä tuntui, että kaikki oli viimein hiottu täyteen huippuunsa, aina audiovisuaalisuutta myöten. Splinter Cell ? Chaos Theory onkin yksi ensimmäisen Xbox-pelikonsolin hienoimpia pelejä mitä itse muistan. Double Agent ei ollut huono peli sekään, mutta tasosuunnittelu ja tehtävät eivät olleet aivan samaa A-luokkaa ? ja sitten tuli Conviction.
Blacklist tuntuu vihdoin ja viimein siltä kuin Chaos Theoryn hengenheimolainen olisi tuotu takaisin uuden sukupolven konsoleille, vaikka ensimmäiset Blacklist-pelistä julkaistut pelivideot antoivatkin suurta aihetta huoleen pelin näytettyä muuttuneen pelkäksi räiskimiseksi väkivaltaisten kidutusten kera. Ubisoft Montreal kuitenkin ilmeisesti otti videoita koskevasta palautteesta opikseen ja palasi enemmän sarjan juurille.
Kentällä Fisherillä on tällä kertaa alusta asti mukanaan kaikki vanhat tutut vempaimet ja laitteet ja jopa muutama uusikin sekä veteraanin niksit vältellä turhaa huomiota tehtäviä suorittaessaan. Ylleen Fisher on pukenut tunnusomaiset vihreät kolmivalolasit sekä mustan taisteluasunsa. Lasit tarjoavat muun muassa pimeännäköä sekä kaikuluotaintekniikkaa tarpeen tullen. Uusia vempaimia ovat sähköshokkeja ampuva kätevä pieni lentohärveli sekä kyynel- ja unikaasut.
Vihollisten harhauttamiseksi ja houkuttelemiseksi on tarjolla heitettäviä ja ääniä päästeleviä elektronisia palloja sekä seiniin tarttuvia minikameroita, joissa on niin ikään ääniharhautusominaisuus. Lisäksi Fisher osaa edelleen vislata ja kuiskailla pimeässä. Kinect-tukeakin löytyy, mutta muiden ?parempi Kinectillä? -kategoriaan kuuluvien pelien tapaan Kinectin tuki on rajoitettu pelkkään äänentunnistukseen. Pelaaja voi halutessaan nauhoittaa omia äännähdyksiään peliin, mutta vain Fisherin ääniharhauttimien käyttämiä ääniefektejä korvaamaan. Fisherin huhuilun back-napin painalluksella voi halutessaan korvata kokonaan huhuilemalla itse suullaan Kinectin avulla, tosin tällöin pitää lausua englanniksi sanat ?hey you? tai muuten homma ei toimi.
Kun se toimii, niin se toimii juuri niin hyvin kuin nappulallakin. Ääniharhauttimia varten pelaaja sen sijaan voi nauhoittaa maksimissaan kolmen sekunnin pituisen äännähdyksen ja se kuuluu sitten aina pelissä, kun vihollisia laitteilla houkutellaan. Mitä hassumman äänen peliin luo, sitä enemmän se joka kerta naurattaa, mutta en kuitenkaan sanoisi, että näiden muutaman pikkuominaisuuden vuoksi kenenkään kannattaisi Kinectiä mennä hankkimaan. Pelin Kinect-tuki on hauska, mutta samaan aikaan varsin turhanpäiväiseksi jäävä pikku lisuke.
Huhuu terroristi!
Ääntelystä ja huhuilusta terroristi menee hämilleen ja tulee tutkimaan asiaa lähempää. Tarpeeksi lähelle kun ilmaantuu, voi Fisher pimeyden suojasta iskeä kaveria päin näköä ja tainnuttaa tämän. Raakamaisemmille pelaajille on kuitenkin tarjolla myös tappamisvaihtoehtokin ? sen valinnan yhdessä aseiden vaihdon sekä heitettävien esineiden valinnan (kranaatti, minikamera, kyynelkaasu, savukranaatti, ääniharhauttimet) voi vaihtaa toimintopyörästä, jonka saa ruudulle pitämällä jotain ristiohjaimen suuntaa pohjassa, jolloin oikealla tatilla voi nopeasti valita haluamansa vempaimen pelin kulun hidastuessa taustalla etanan mateluksi.
Mikäli valittuna on tappava lähitaisteluvaihtoehto, iskee Fisher pahaa aavistamatonta vihollista puukolla. Kuolettavaan eliminointiin on tarjolla vakiona totta kai vanhat tutut äänenvaimennettu pistooli sekä rynnäkkökivääri. Tainnutetuilta tai tapetuilta vihollisilta voi myös noukkia aseen tiukan paikan tulleen ? jos vaikka ammukset loppuvat omasta ? mutta näissähän ei sitten mitään äänenvaimennusta ole. Uusia aseita voi myös ostaa tehtävien välissä ja vaihdella niitä Fisherin aloitusvarusteiden joukkoon. Call Of Duty-pelisarjan suosituksi tekemät eri load out-vahtoehdot ovat myös Blacklistissä läsnä ja vakio load outin rinnalle voi aukaista rahalla kaksi muutakin vaihtoehtoa, mikäli haluaa pitää useampaa tarkkaan harkittua varustelua aina valmiustilassa.
Kaikenlainen ääni, äänihoukuttimet, lasin sirujen päällä kävely, pimeässä kuiskuttelu ja viheltely sekä varomaton juoksenteleminen houkuttavat vihollisen paikalle. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka Blacklist on ensimmäinen Splinter Cell-peli, jossa tekoälyä on oikeasti parannettu sitten ensimmäisen osan.
Convictionissa tekoäly oli välillä jopa idioottimaisen tyhmää, eikä Blacklistisskään toki tällaisilta humoristisilta, ?tainnutan kaikki pahikset samaan kasaan? -tyyppisiltä hetkiltä aina vältytä, mutta vihollisten tapa partioida älykkään oloisesti ympärilleen katsoen ja havaintoja tehden oli mielestäni todella hienoa ja loi samalla lukuisia älyttömän jännittäviä pelihetkiä, joissa sai todella miettiä sitä seuraavaa liikettään tulematta paljastetuksi ? jotain sellaista siis joka koko Splinter Cell-sarjan syvin olemus on aina parhaimmillaan ollut.
Blacklistissä viholliset tajuavat pyytää jopa kaverinkin mukaan tutkimaan outoja ääniä ja esimerkiksi jos toinen lähtee pois vartiopaikaltaan, eikä häntä ala kuulua takaisin (pelaajan jäljiltä), lähtee epäilevä vihollinen hetken päästä etsimään kaveriaan. Kävipä muutamaan otteeseen jopa niinkin, että eräs avaamani ovi herätti vihollisessa epäilyksiä. Lausahdus ?oliko tuo ovi aikaisemmin auki?? on jotain mikä saa vipinää äänettömiinkin kinttuihin, vielä jos sattuu olemaan sen avatun oven lähistöllä maleksimassa.
Tavalliseen tapaan tainnutetut tai tapetut viholliset kannattaa kantaa piiloon valoisista paikoista ja jonnekin, missä ne eivät risteä vielä pelissä olevien viholliskätyreiden partiointipoluille kovin helposti. Uutena pikkuominaisuutena Fisher osaa nyt kantamisen lisäksi myös heittää kannettavia vihollisia, joten raskaan lihakasan voi kiireessä nakata vaikkapa kaiteen yli rotkoon tai rappusia alas, tai vaikkapa ihan piilottaa erikseen laatikoihin tai roskiksiin, jolloin vihollinen ei osaa niitä pimeässä etsiä.
Vihollisen parantunut meininki ei jää pelkkään älykkäämpään tekoälyyn, vaan nyt terroristeilla on jopa koiria sekä raskaasti panssaroituja yksiköitäkin joukossaan! Tilanteet, joissa koiria esiintyy on pelattava hieman eri tavalla, sillä koira kuulee herkemmin ja haistaa Fisherin pidemmän matkan päähän. Niin ja tietysti listityt viholliset, jotka vuotavat verta.
Äkätessään jotain koira alkaa haukkua ja siinä vaiheessa tulee yleensä kiire. Koira löytää yleensä hyvin nopeasti syynsä haukkumiselle ja jos se löydetty on Fisher, tarttuu koira kädestä kiinni ellei sitä ehdi ampua. Pelaajan rimpuillessa koirasta irti ennen ampumista pistoolilla tai tainnuttimella, kerkeää vihollinen yleensä asemoitua ja aloittaa tulittamisen. Monissa tilanteissa koirahyökkäyksestä ei kovin helpolla selviäkään.
Raskaasti panssaroituja yksiköt vastavuoroisesti ovat immuuneja lähes kaikille Fisherin vempaimille, kuten tainnutuskaasuille, sähköshokeille ja jopa luoditkin kimpoavat panssarin pinnasta. Ainoa keino hoitaa tällainen luodin kestävä möhkäle pois päiviltä, on pudottautua ilmasta käsin päälle tai kuristaa vihollinen tainnuksiin takaapäin. Hetket, jolloin näitä yksiköitä saa vastaansa ovat erittäin mielenkiintoisia, sillä pelaajan on tosissaan mietittävä missä järjestyksessä kenetkin ottaa pois pelistä.
Varjo ja pimeys ovat Fisherin parhaat ystävät ja etenkään tavalliset perusterroristit eivät mustiin pukeutuvaa hiippailijaa pimeästä erota, kunhan älyää olla paikallaan. Jos pimeyttä ei ole, sitä voidaan luoda keinotekoisesti tavalliseen tapaan. Ammutaan valot tai helpommin, painetaan valokatkaisijasta valot pois, jos sellainen sattuu löytymään. Turha valojen läpsyttely sen sijaan herättää vihollisen huomion. Tuttuun tapaan Fisherin puvun selässä oleva vihreä valo ilmaisee kätevästi sen onko mies riittävästi pimeyden syleilyssä vaiko ei.
Splinter Cell ? Conviction pois lukien Splinter Cell-peleissä on aina ollut kyse pelityylin ja etenemisen vapaudesta. Blacklist on nostanut pelattavuuden tältä osin astetta korkeammalle ja tasosuunnittelu tuntuu olevan aiempaa vapaampaa. Reittejä ja keinoja vihollisen pään menoksi on monia. Jos esimerkiksi edessä on rakennus voi pelaaja mennä suoraan etuovesta (varmistettuaan toki ensin optisella käärmekameralla oven alta, että reitti on selvä), rynnätä sen läpi, tai avata ikkunan ja kiivetä sitä kautta sisään. Kolmas vaihtoehto on kiivetä talon katolle jos se rakennus on matala ja pudottautua sieltä vihollisen niskaan. Tiukan hetken koittaessa voi esimerkiksi portaikossa hypätä kaiteen yli ja jäädä sinne roikkumaan ja houkutella vihollisen paikalle ja lyödä tämän pään kaiteeseen hänen kävellessään paikalle.
Vaikka yksinpelin juoni onkin ? kuten sanottua ? melkoista perustason hömppää, jota saattaisi odottaa monelta Hollywoodinkin toimintaelokuvalta, on peli erittäin koukuttava kokemus yksinpelinä sen hienon, huippuunsa viilatun pelattavuutensa ansiosta. Tehtävissä on runsaasti vaihtelua ja maisematkin vaihtuvat mukavaan tahtiin. Kaikki paikat eivät myöskään ole pimeitä rakennuksia, ilmastointikanavia tai luolia, vaan muutama tehtävistä tapahtuu myös ihan kirkkaassa päivänvalossa, jossa saakin vähän kauemmin hakea niitä pimeitä paikkoja ja joutuu enemmän improvisoimaan ja pysyttäytymään objektien takana näkösuojassa.
Yksi pelin muistettavimpia tasoja, on Philadelphiaan sijoittuva junavarikko, jossa Fisher joutuu poukkoilemaan junien sivuja kiipeillen, paikan kuhistessa panssaroituja vihollisia sekä maahan piilotettuja miinoja. Toinen oli Iranin salaiseen tukikohtaan sijoittuva tehtävä, jossa ei aluksi lainkaan saanut tappaa tai vahingoittaa ketään ja ei tarvinnut muuta kuin hiippailla ja väistellä vihollisen valvovaa silmää. Kun tehtävän luonne äkisti muuttui, olikin täysi työ selvitä haluttuun paikkaan hengissä. Loppuhuipennuksena piti löytää reitti tiukasti vartioituun serverihuoneeseen ja kopioida sieltä dataa muistitikulle. Datan kopioituessa lasikoppimaisen serverihuoneen ulkopuolen valtasivat vihollisjoukot, joista piti niin ikään selvitä tavalla tai toisella, jotta pakeneminen onnistuisi.
HD:llä vai ilman?
Visuaalisuus on aina ollut Splinter Cell-pelisarjan valttikortteja. Unreal-enginessä on pysytty nytkin, joka tuntuu olevan varma valinta pelisarjalle. Grafiikka on hienoa ja etenkin yöllisissä tehtävissä valaistusefektit paikoin todella näyttäviä ja hahmojen liikeanimointi realistisen oloista. Yksi pelin pieniä nipottamisen aiheita on kuvaruudun ?repeily?, joka aiheutuu v-sync -ominaisuuden puuttumisesta. Pelatessa tätä repeilemistä ei niinkään esiinny, mutta välianimaatioissa sitäkin enemmän ja välillä se pistää ikävästi silmään.
Splinter Cell ? Blacklist on yksi niistä muutamista Xbox 360-peleistä yhdessä Battlefield 3:n sekä Ragen kanssa, jotka tarjoavat erikseen HD-tektuureiden käyttömahdollisuutta. Jos et asenna kakkoslevyltä löytyvää, kolmen gigatavun tekstuuripakettia on grafiikka paljon heikompaa ja liekö edes HD:tä lainkaan. Itse en lähtenyt edes kokeilemaan ilman kyseistä pakettia, joten eroista on vaikea sanoa mitään. Tuskin kukaan muukaan toisaalta ilman sitä haluaa pelata. Ratkaisu kuitenkin on edellä mainittujen muutaman muun pelin tapaan jokseenkin hölmö ja verottaa pelaajalta kallista kovalevytilaa, etenkin jos käytössä on vielä niitä pienimpiä Xbox-kovalevyjä. Kyllä kai kaikkien nykysukupolven konsolipelien tulisi ilman tekosyitä olla HD:ta ilman erillisiä asennuksia? Noin puolessavälissä peliä kakkoslevyä tarvitaan lisäksi myös pelaamiseenkin, sillä loput yksinpelistä on tällä toisella levyllä.
Palataksemme vielä itse sisällön pariin, tarjoaa peli varsinaisen juonellisen yksinpelin lisäksi myös runsaasti co-op tehtäviä sekä Live-moninpelin. Jossain määrin oudosti nämä kaikki on sotkettu yhteen ja samaan kasaan; erillistä yksinpeli- ja moninpelivalikkoa ei pelissä ole, vaan kaikki tehtävät ja pelimuodot näkee Paladinin jättimäiseltä taktiselta kartalta, josta voi sitten suunnistaa joko jatkamaan yksinpeliä, suorittamaan co-opia tai pompata suoraan Liveen.
Co-op tehtäviä voi yksinpelikampanjan tehtävien välissä pelailla myös yksinäänkin ja niistä saa varsinaisten tehtävien tapaan rahaa. Niitä voi kuitenkin nimensä mukaisesti pelata myös toisen ihmispelaajan kanssa, joko jaetulla ruudulla tai Liven välityksellä, ystävälistalta ihmisiä noukkien tai satunnaispelaajan kanssa tahkoten. Vaikka juonitehtäviä yksinkertaisemmaksi suunniteltujen co-op tehtävien pelaaminen yksinäänkin on ihan kivaa ja haasteellistakin, ovat tehtävät ehdottomasti parhaimmillaan kahden pelaajan kesken ja jaetun ruudun tuki on ehdottoman suuri plussa ja hauskaa puuhaa!
Live-moninpelistä vastaa vanha tutut spies Vs. Mercs muutamine eri pelivariaatioineen. Tarjolla on Svm classic, Svm blacklist, team deathmatch, extraction, uplink control sekä training grounds. Aluksi auki on vain vanha tuttu klassikkopelimuoto sekä training grounds, joista jälkimmäisessä kierrätetään eri pelimuotoja, jotta pelaaja pääsisi tutustumaan peliin ilman paineita siitä menestyykö vai ei. Kunhan ylenee taitotasoissa, avautuvat loputkin pelimuodot.
Siinä missä pelisarjan klassikkomoninpelimuoto SvM classic tarjoaa 2vs2 matseja, on SvM blacklist-vaihtoehto 4vs4 pelaajamäärällä. Näissä molemmissa idea on sama ja edelleen tänä päivänäkin erittäin toimiva: on vakoojia ja on sotilaita. Vakoojat yrittävät hakkeroitua tietokoneisiin ja sotilaat yrittävät estää tätä tapahtumasta. Kun vakoojatiimin pelaaja on hakkeroitunut onnistuneesti tietokantaan, yrittävät sotilasjoukkueen pelaajat kuumeisesti löytää vastuussa olevan hakkerin, joka on todennäköisesti luikkinut jo piiloon ennen kuin sotilaat paikalle ennättävät ja toivoo, että laskuri ehtisi sataan prosenttiin. Hän joutuu kuitenkin odottelemaan lähistöllä, että hakkerointi ei keskeydy. Kun hakkeroinnin suorittanut vakooja tapetaan, hakkerointi kumoutuu hiljalleen ja prosentit valuvat takaisin nolliin. Hakkeroitavia terminaaleja on kolme, mutta kunhan ehtii hakkeroida itselleen kaksi kolmesta peliajan kuluessa, ovat vakoojat voittajia. Jos taas näin ei käy, ovat sotilaat voittajia.
Hienon pelimuodosta tekee sen mekaniikka ? jonka pitkäaikaiset fanit tietävätkin. Kartat on suunniteltu siten, että ne on täynnä kaikenlaisia kiipeiltäviä paikkoja sekä ilmastointikanavia, joiden turvin vakoojat voivat harjoittaa hiippailuaan kohti terminaalia. Vakoojilla pelatessa kuvakulma on yksinpelipuoleltakin tuttu 3rd person ja liikkeet sekä vempaintarjonta kutakuinkin samaa kuin Fisherilläkin.
Kun taas pelataan sotilailla, muuttuu kuvakulma räiskintäpeleistä tutuksi first personiksi, joka on paljon rajoittuneempi näkökentänkin puolesta ja heijastaa hienosti sotilaiden rajoittuneisuutta ketteriin vakoojiin nähden. Sotilaat ovat myös hitaita ja kömpelöitä. Esteiden ylitse ei loikatakaan noin vaan, vaan tasapainoa saa hakea jokaisen loikan jälkeen. Vastapainoksi sotilailla on käytössään liiketunnistintutka, joka helpottaa havaitsemaan lähistöllä hiippailevaa vakoojaa. Lisäksi sotilaat kestävät enemmän tulitusta ja omaavat tehokkaat aseet, joilla vakoojan nirri lähtee helposti pois ? ellei sitten satu tulemaan yllätetyksi ja puukotetuksi selän takaa.
Pelatuista matseista kertyy rahaa yhteiselle tilille, jossa myös yksinpelistä saatavat rahatkin lojuvat. Moninpeliä varten voi molemmille sotiville osapuolille ostaa erilaisia hahmotyyppejä, joiden ase- ja vempainvarustelu vaihtelee, mutta myös panssarissa, hiiviskelytaidoissa sekä nopeudessa on eroja. SvM:n ohella pelissä on muutama muukin pelimuoto, jotka eroavat hieman pelattavuudeltaan hiippailusta ja team deathmatchin jokainen tietääkin ? sen katsoisin kuitenkin turhan tavalliseksi tällaista peliä ajatellen. Kyllä Splinter Cellin moninpelin vahvuus ja kiehtovuus piilee edelleen siinä painostavatunnelmaisessa SvM:ssä.
Mikäli tuntuu siltä, että yksinpeli ja moninpelailu eivät tuota riittävän nopeasti rahaa tilille, voi yrittää suorittaa pelin tarjoamia haasteita. Päivittäiset sekä viikoittaiset haasteet ovat muuttuvia, mutta lisäksi mukana on pysyviä haasteita, joita voi yrittää yksinpelin kuluessa saavuttaa, kuten vaikkapa 75 onnistunutta osumaa tainnutusaseella, 150 tappoa millä tahansa pelin käsiaseista tai 100 vaimennetulla aseella rikottua valoa ilman, että kukaan kuulee sitä.
Kaiken kaikkiaan Splinter Cell ? Blacklist on pelisarjan fanin unelmien täyttymys. Convictionin aiheuttama yli kolmen vuoden takainen lievä pettymys ja epäusko sarjan tulevaisuuteen pyyhkiytyy tyystin pois tällä tuoreimmalla osalla, joka tarjoaa tiukan paketin pelattavaa niin yksinpelinsä- kuin moninpelinsäkin osalta. Yksinpelin uudistukset ? etunenässä hahmonkehitys sekä epälineaarisemman tasosuunnittelun suoma vapaampi tapa ratkaista tilanteita sen sijaan tuovat peliin tuoretta näkökulmaa ja uudenlaista porkkanaa, joka toimii kertakaikkisen mainiosti ja split screen tuki co-op tehtäviä varten on aivan loistava juttu!
