Tales of Arise arvostelussa

Japanilaiset roolipelit ovat olleet minulle aina suuri ristiriitojen lähde. Tykkään siitä, kuinka ne käyttävät valtavasti aika ja vaivaa maailman luontiin, hahmoihin sekä kekseliäisiin taistelumekaniikkoihin. Tykkään vähän vähemmän epäkoherentista poukkoilusta, jolla kerronnan sävy hyppii vakavasta leikkisään ja melodramaattisesta korniin, tai siitä, kuinka jokainen tarina kulminoituu lopulta ystävyyteen ja johonkin juoniaukkoja paikkaavaan taikahimmeliin. Tuoreimman haasteen makuhermoilleni tarjoaa jo kolmatta vuosikymmentä porskuttava Tales-sarja. Japanilaisroolipelien syvästä päästä ponnahtava Tales of Arise on monin paikoin mainio ja nykyaikainen JRPG, joka pisti kuitenkin miettimään, josko mahdan olla turhankin kalkkeutunut arvostaakseni söpöjä pöllöjä ja pupunkorvatyttöjä keskellä vakavaa tarinaa orjuudesta.

Tales of Arisen juoni alkaa kliseistä klassisimmalla, nimittäin muistin menetyksellä. Pelaaja on Alphen – mies vailla menneisyyttä ja mystiseen rautamaskiin vangittu orja, joka ei pysty syystä tai toisesta tuntemaan kipua. Uusi aamu kaivoksilla saa yllättävän käänteen, kun Alphen tulee auttaneeksi vihollissotilaita pakenevan tytön turvaan orjuuttajiltaan. Oja vie allikkoon, eli suoraan vastarintaliikkeen käsiin. Sähköiskuja kaappaajilleen jakeleva tyttö ei olekaan ihan kuka tahansa, vaan orjuuttajien päänahkoja jahtaava Shionne, jonka tuhoisa taikavoima istuu Alphenin käteen kuin hehkuva miekka tuntoaistittomalle sankarille. Eipä aikaakaan kun vastentahtoinen taistelupari löytää itsensä vapauttamasta Dahanin maailmaa kolmesataavuotisesta orjuudesta.

Poikkeuksellisesta teemasta voisi erehtyä luulemaan Tales of Arisen tarinaa normaalia japaniroolipelin fantasiaa kypsemmäksi, mutta totuus on harmillisen tavanomainen. Dahanin monisatavuotista tragediaa käytetään lähinnä ponnahduslautana, jonka avulla sukelletaan Alphenin, Shionnen ynnä muiden seurueeseen lyöttäytyvien hahmojen henkilökohtaisiin tarinoihin. Tuttuakin tutumpien JRPG-stereotyyppien edesottamuksia seuraa ihan mielellään, mutta jos odotti mitään tavanomaisimpia genrekliseitä erikoisempaa, joutuu valitettavasti pettymään. Itseäni häiritsi hieman juonen verkkaisuus ja se, että kirjoittajilta irtoaa selvästikin enemmän tekstiä kuin sanottavaa. Homma tuntui rehellisesti sanoen hieman väsähtäneeltä epäjohdonmukaisen mutta värikkään Scarlet Nexusin jälkilöylyissä. Orjuuteen, rodullisiin etuoikeuksiin, valvontayhteiskuntaan ynnä muihin kypsempiin teemoihin kyllä palataan aika-ajoin, mutta käsittely jää kerta toisensa jälkeen aivan liian pintapuoliseksi ollakseen aidosti kiinnostavaa.

Tales of Arisen on myös pelimekaanisesti spektrinsä tavanomaisimmasta päästä, muttei välttämättä aina huonolla tavalla. Kuvankaunis Dahan on pilkottu toisistaan erillisiin karttalohkoihin, joita kolutaan juonen, aarteiden ja sivutehtävien houkuttelemana. Kartat ovat rahtusen sokkeloisia ja täynnä vihollisia, mutta maisemat ovat kauniita ja tutkimusmatkailusta palkitaan riittävästi, ettei pientä kulmien taakse kurkkimista pistä useinkaan pahakseen. Peli eliminoi edestakaista juoksentelua kätevillä pikamatkustuspisteillä, eikä turhaa ravaamista muutenkaan harrasteta, ellei halua välttämättä juosta tympeähköjen sivutehtävien perässä. Karttapisteestä toiseen navigointi on sen sijaan ärsyttävän työlästä, sillä oikeaa suuntaa ei näe pikavilkaisulla mistään, ellei määränpää satu sijaitsemaan samalla alueella. Reitin voi toki tarkistaa etukäteen karttaruutuja selaamalla, mutta turha vaiva on aina turhaa vaivaa.

Tärkeimmän, eli taistelun, Tales of Arise hoitaa kunnialla. Reaaliaikaiset mittelöt ratkotaan suljetuilla taisteluareenoilla, jossa pelaaja juoksee, lyö, väistelee ja pamauttelee erilaisia erikoisliikkeitä tekoälykamujen tukemana. Tavallisten iskujen väliin nakellaan ns. “Arteja – erilaisia elementtaaliliikkeitä, jotka syövät itsekseen palautuvaa Artes-mittaria. Jos katselee vähän tekoälykavereiden tekemisiä ja rytmittää kombonsa oikein, pystyy vihollisia kurmottamaan liki tauottomilla sarjoilla, jotka päättyvät visuaalisesti näyttävään lopetusliikkeeseen. Mikromekaniikat eivät toki lopu tähän, vaan listalle mahtuu väistöjä, vastaiskuja ja ainakin kolmen tyyppisiä superliikkeitä. Taistelu tuntuu etenkin alkuun kaoottiselta, mutta pidemmälle pelattaessa liikkeisiin ja iskujen valintaan alkaa sisältyä hienovaraista taktisuutta. Loppuvihollisten kanssa saa olla erityisen tarkkana, sillä yksikin väkevä pyyhkäisy saattaa kumota Alphenin kanveesiin. Meno on visuaalisesti niin yltäkylläistä ja säkenöivää, ettei esimerkiksi väistöliikkeitä osaa ihan aina ajoittaa, mutta varsinaisiin ongelmiin taikka epäreiluihin äkkikuolemiin törmäsin vain harvoin. Myös tekoälykaverit hoitavat hommansa hyvin ja huolehtivat muun muassa pelaajan terveydestä ilman erillisiä käskyjä. Jos käytös ei joistain syystä miellytä, voi taktiikoita ja käyttäviä taitoja viilata mielensä mukaan. Fiksu silaus sekin, että parannusloitsut käyttävät taistelutaidoista erillistä Cure Points -mittaria, eikä hyökkäyksiään tarvitse hillitä parantelun vuoksi tai toisin päin.

Muista Tales of Arisen mekaniikoista ei ole paljoakaan sanottavaa. Hahmonkehitys muistuttaa klassista taitopisteshoppailua, joskin peli pitää tiukkaa jöötä siitä, missä kohden mikäkin taito tuleen kaupan. Aseita ja panssareita etsitään arkuista tai ostellaan kauppiailta, itse askarreltavilla taika-amuleteilla parannetaan hyökkäys- sekä puolustusbonuksia, ja leiritulella kokattavat sapuskat parantavat muun muassa rakennustarvikkeiden löytymisprosentteja. Naurahdin hieman nähdessäni reseptilistalla perisuomalaisen “lohikeiton”. Kompletionisteja kiusataan maastoon piilotetuilla pöllöillä (joiden ihmisääniset huhuilut muodostuivat niin ikään loputtomaksi spontaanien naurahtelujeni lähteeksi) ja melkoisen koukuttavalla kalastusminipelillä. Runsaan sisällön ja rahtusen pitkäpiimäisen juonen perusteella sanoisi, että Tales of Arisesta nauttii eniten pienissä erissä, rennolla tahdilla.

Visuaalisena teoksena Tales of Arise on viimeistä piirtoa myöten kaunis. Maisemat ovat poikkeuksetta maalauksellisia ja mangaruuduiksi tiivistetyt dialoginpätkät niin sarjakuvamaisia, etten edes tajunnut niitä reaaliaikaiseksi renderöinniksi ennen kuin vaihdoin päähenkilöiden vaatteet. Peli tarjoaa nykykäytännön mukaisesti epätasaisesti pyörivän 4K-tilan sekä 60 kuvan sekuntivauhtiin lukitun “performance moden”. Yleensä valitsen suoralta kädeltä pehmeyden, mutta Tales of Arisen piirrosmaiset linjat hyötyivät enemmän terävyydestä kuin sulavuudesta. Myös musiikit ovat upeat, jos sietää loputtoman paatoksellista mahtipontisuutta. Nieleskelin aikani animehenkisen voimarockin puolelle menevää tunnusmusiikkia, mutten enää vaihtaisi sitä poiskaan.

Tales of Arise on tyyppiesimerkki pelistä, joka iskee sisäisen JRPG-ristiriitani ytimeen. Tarina on pitkä ja tavanomainen, hahmot kliseisiä ja kerronnan sävy poukkoilee. Olen pelannut riittävästi japanilaisia pelejä tietääkseni, ettei tarinan heikkouksia voi verhota kulttuurirelativismiin. Toisaalta, tarinan kuitenkin haluaa viedä päätökseensä, hyvät taistelumekaniikat tuntuvat palkitsevilta ja pelistä tuulahtelee muutenkin sellainen mukava lohturuoan tuoksu. Tales of Arise ei edusta ehkä mitään suurenmoista japanilaisroolipelien edistysaskelta, mutta genren ystävä tuntee olonsa sen parissa takuuvarmasti kotoisaksi.