The Chant arvostelussa

The Chant on kanadalaisen indietiimi Brass Tokenin ensimmäinen peli. Tiedossa on 3rd person survival horroria henkisellä lisämausteella.

Pelin päähenkilö, Jess, päättää matkustaa eristyksissä olevalle saarella tapahtuvalle, Prismic Science -nimiselle retriitille jo aiemmin leirille matkustaneen ystävänsä Kimin suosituksesta. Jess kaipaa vapautusta kivuliaasta menneisyydestään, olisiko retriitistä apua?

Meditaatiota, paljasjalkailua, valkoisia pussihousuja, chakroja ja sen sellaista. Pelin tarina potkaistaan kuitenkin ihan ensimmäiseksi käyntiin 1970-luvulle sijoittuvalla takautumalla, joka antaa jo heti kättelyssä pelaajalle sen idean, että leiri ja saari eivät välttämättä olekaan mikään turvallinen eheytymispaikka. Mielestäni tämän alkutakautuman olisi voinut melkein jättää poiskin, koska se olisi lisännyt yllätyksen elementtiä tarinan osalta.

Jessin liittyessä porukkaan, menevät asiat heti jo ensimmäisen iltarituaalin aikana vinksin vonksin, kun yhteinen hengellinen hetki avaakin portin aina 70-luvulta asti uutta vuoroaan odottaneelle kosmiselle kauhulle, joka on psykedeelinen Gloom-ulottuvuus. Sieltä jos jonkinlaiset möttiäiset tulevat mielellään saarelle kyläilemään ja aiheuttamaan kaaosta. Retriitti muuttuu kirjaimellisesti retreat-tyyppiseksi tapahtumaksi.

Gloomin paluusta alkaa B-luokan kauhuelokuville tyypillinen eloonjäämiskamppailu, jossa Jessin saarelle kuljettanut venekin tulee vasta joskus myöhemmin takaisin. Videopeleille ominaiseen tapaan kaiken joutuu ratkomaan yksin pelaaja, sen aikaa kun muut retriittiläiset, mukaan lukien nykyinen johtaja ja charlesmanson-wannabe, toimivat joko porkkanana Jessin kuljeksimiselle ja tekemiselle (Jess pelastaa pulasta!) tai tyytyvät seisomaan tumput suorina leirialueella odottelemassa, sillä välin kun Jess hortoilee saaren pimeillä, Gloom-monstereiden kansoittamilla metsäalueilla tuntikausia.

Edes yltä päältä veren ja pikkunaarmujen peitossa oleva, ajoittain leiriin takaisin palaileva Jess ei tunnu liiemmin hätkäyttävän muita retriittiläisiä, jotka odottavat, että Jess hoitaa homman kotiin ja korjaa sen mikä korjaamista vaatii. Kyytiä pelissä saavat kukkamonsterit, koiramaiset kirkujat kuin Yabba the Huttia muistuttavat jättisammakotkin.

Yleinen tunnelma pelissä on kivasti onnistunutta H.P. Lovecraftia – Nicolas Cagen kummatunnelmallinen Color Out of Space -elokuvakin tuli hetkittäin mieleen. Jessin tarina murtuneesta naisesta vahvaksi taistelijaksi taasen palautteli mieleen pätevän indiekauhuelokuvan, The Descent.

The Chant on rakenteeltaan hyvin lineaarinen ja tarinassa pitäisi edetä yleensä niin kuin peli tahtoo. Seuraa henkilöä X, etsi henkilö X, korjaa tuulimylly, etsi sulakkeet sähkökaappia varten ja niin edelleen. Jessin eli pelaajan juoksennellessa näiden esineiden perässä tulee sitten vastaan sekä avaimilla että metallikehikoillakin lukittuja ovia, joihin pitäisi siis löytää avaimet kuin yhdisteltävät metallin palasetkin, joista viimeksi mainituista muodostuu kehikkokokonaisuus, joka asetetaan lukitun oven syvennykseen.

Monstereita tulee vastaan tasaiseen tahtiin ja koko saaren pelialue on jaettu kahtia alueisiin, jotka ovat Gloomin peitossa ja alueita, jotka eivät ole. Gloom ja ei-Gloom vaikuttavat lähinnä siihen, minne viholliset pelaajaa seuraavat (gloomilaiset eivät tule ulos alueeltaan) mutta myös erilaisten lyömäaseiden voimakkuus riippuu siitä, missä niitä käyttää.

Tulirisuilla on hyvä liekittää pässinpäädemoneita Gloomin ulkopuolella, kun taas eräänlaiset valotikut antavat ekstrapotkua Gloomin sisällä, vaikkapa hevosen tavoin hirnuvia ihmisdemoneita tai iljettäviä seinäkukkasia hakatessa.

Tunnelmaa The Chantissa on mielestäni varsin kohdallaan (sitä H.P. Lovecraftia) ja parhaimmillaan saari tuntuu ahdistavalta, pahaenteiseltä. Audiovisuaalisesti grafiikka on riittävän toimivaa XSX-konsolilla ja taustalla äänien puolesta kuullaan 80-lukulaisen kaltaista ambienssiraitaa, joka tuo parhaimmillaan mieleen ne Halloweenit ja The Thing -elokuvan, siinä missä ääninäyttely on kauttaaltaan melko toimivaa, vaikka dialogi onkin aika roskaa. Pelissä ainakin alkupuolella viljellään vähän tarpeettoman paljon V-sanaa. Pelin aikana pelaaja pääsee muutamaan otteeseen valitsemaan dialogivaihtoehdon, jotka tuottavat XP:tä mittariin. Hauska visuaalinen yksityiskohta on verestä ja naarmuista hiljalleen peittyvä Jess, mitä pidemmälle pelissä edetään – sekin muistutti allekirjoittanutta The Descent -elokuvasta.

Usein pelin tunnelma kuitenkin latistuu taistelukohtauksissa, vaikka poikkeuksena mainittakoon eräs paikasta toiseen Resident Evil -pelien kuolemattomien isojättien tavoin seuraava vihollinen, joka osaa kuumottaa. Pelasin aluksi hard-vaikeustasolla, mutta peli laittaa pelaajan kimppuun aina turhan ylivoiman kerrallaan, joka johtaa siihen, että pelaaja panikoidessaan ja samalla väistellessään tuhlaa tärkeitä resursseja ja ottaa köniinsä samalla, vaikka hahmon väistöliike sinänsä onkin ihan pätevästi toteutettu. Jessin kyvyt taistella monstereita vastaan paranevat pelin edetessä, kun pelaaja löytää henkikristalleja, joita käytetään taitopisteinä pelin taitopuussa, mutta silti kokonaisvaikutelma taistelemisesta on aina kankea ja vähän epäreilu.

Kaikkien kerättyjen tavaroiden menettäminen ja pelin jatkaminen mahdollisesti onnistuneen taistelun jälkeen tyhjillä taskuilla on turhauttavaa. Medium-taso on sekin melko pitkälti sama, eikä easy-tasokaan vähennä vihollisten määrää, vaan alemmat tasot ainoastaan helpottavat vihollisten kukistamista.

Jess ei myöskään selviä taisteluista aina ilman henkisiä vammoja. Viholliset kun sinkauttavat mielen päälle traumaa ja aiheuttavat paniikkikohtauksia. Tämä ilmenee sillä, että ruutu muuttuu mustavalkoiseksi, eikä Jess pysty enää käyttämään lyöntiaseitaan. On turhauttavaa yrittää väistellä laumaa vihollisia ilman, että vihollisia saa lainkaan läiskiä takaisin. Olisikin siis saatava mieltä paremmaksi poistumalla hetkeksi kokonaan paikalta, jotta aivomittarin punoitus laskisi.

Jessillä on kolme kuntomittaria, joista mieltä palautellaan meditoimalla ja kroppaa tankataan inkiväärillä. Erillisiä erikoiskykyjä, kuten hengellistä kirkumista ja maasta nousevia teräpuikkoja tankataan niitäkin yrtillä, laventelilla.

Meditointia kokeilleena ihmisenä tuntuu hyvinkin hassulta, että Brass Tokenin pelissä (ennakkoon hehkutettu ominaisuus) paniikkikohtauksen, shokkitilan ja mahdollisen trauman jälkeen voidaan vetää pöytä puhtaaksi sormet yhteen laittamalla ja silmät sulkemalla. Taustalla alkaa tällöin soida meditatiivinen ambienssi. Ihan totta.

Aina pelaaja ei kuitenkaan saa lupaa meditoida, vaikka kuinka meditointinappulaa paukuttaisi ja peli tämän myös kertoo. Erikoiskykyjen mittarissa pitäisi olla virtaa, eli laventelia. Meditoimisen aloittaminen kuluttaa erikoiskykyjen energiaa, koska omaa mittaria sillä ei ole. Kunhan energiaa on, meditoida voi missä vain ja milloin vain. Seinän takana odottaa pässidemoni, mutta pikainen meditointi mielen palauttamiseksi ja ei kun pässiä kuonoon paremmalla hengellä.

Kaikkia yrttejä, kuin myös lyömäaseiden vaatimia raaka-aineita, kuten köynnöstä saadaan sieltä täältä leirialueen maisemista keräämällä ja saaren rakennusten kaapit koluamalla. Ristiohjaimella sitten napsitaan yrttejä suuhun, siinä missä RB-nappulalla voidaan viskellä suolaa demoneiden päälle ja piirrellä blokkaavia viivoja maahan.

LT-nappulalla avataan asevalikko ja RT:llä hutkitaan turpiin. LB:llä valitaan valikosta erikoiskyky, joka sitten aktivoidaan RB-nappulalla. Kontrollit eivät ole kaikkein intuitiivisimmat, mitä survival horror -peleissä on nähty ja monesti tulikin, etenkin pelin alussa, vahingossa heiteltyä hätäpäissä kaikki suolat hukkaan, kun oli tarkoitus avata asevalikkoa. LT ei vain tuntunut mielestäni luonnolliselta valinnalta asevalikolle. A-nappula hoitaa meditoimisen. Kaiken kaikkiaan kontrollit tuntuvat vähän ”sekametelisopalta.”

Pituudeltaan The Chant on noin viiden tunnin luokkaa ja ohukainen tarina etenee vääjäämättömästi kohti loppuaan. Fiilistä yritetään nostattaa sieltä täältä löydettävillä filmikeloilla ja lippulappusilla, joita katsomalla pelaaja saa selville enemmän mitä saarella on aiemmin tapahtunut. Jess löytää myös hylättyjä osia vanhasta leiristä, jotka sinänsä tuovat fiilistä.

Kirjoitetut laput sen sijaan olisivat toimineet paremmin vaikkapa äänilokeina, mutta nauhoitetut äänitteet olisivat varmaan syöneet kivan paljon budjettia. Köykäinen tarina olisi ohi nopeamminkin, mutta kun pelissä on sitä ah niin tuttua hidastettua etenemistä. Lukitut ovet ovat se yksi juttu, eikä sinänsä kummempi asia lainkaan, mutta pahinta pelissä kenties on se, että Jess liikkuu saarella joko kävellen, tai kun tattia klikataan, muuttuu tahti kevyeksi hölkäksi. ”Pitäisi jahdata henkilöä x, mutta kun en halua juosta kovempaa”, sanoisi Jess.

Kyllä jos minä isoja monsterisammakoita pakenisin, juoksisin niin lujaa kuin jaloista lähtee – juoksee pelin sankaritarkin, mutta vain silloin, kun on paniikkikohtaus päällä ja ruutu on väriltään mustavalkoinen.

Kovempi juoksutaito siis löytyy, mutta hölmösti Jess ei saa juoksennella aina sillä vauhdilla – tällä tavoin varmistetaan se, että pelin läpäisemiseen menee kauemmin aikaa Jessin pelastaessa porukkaa ja etsiessään avaimia – hölkkäillen melko lineaariseksi suunitellun saaren sokkeloissa. Ehkä tekosyyksi hölkälle voidaan sanoa, ”mutta kun me oltiin paljain jaloin.”

Loppupuolen puuduttava valopuzzle, jossa piti käännellä lukuisia kristallispotteja ja saada kristallien kautta kimpoamaan vihreä valonsäde majakan tornista takaisin majakan juureen oli jo vähän liikaa, sokkeloisen ja lukituilla ovilla varustetun saarimaaston vuoksi. Pelin budjettihintaisempi neljänkymmenen euron hintalappu tulee kestossa vähän vastaan, mutta kokonaisuutena silti jäädään vähän keskivertotason paikkeille.

Loppusanat

The Chant on ihan mielenkiintoisella idealla ja toimivalla tunnelmalla varustettu survival horror -indie. Peli näyttää ja kuulostaa sopivan hyvältä, mutta sen heikoimpia lenkkejä ovat kuitenkin sen ohukainen B-luokan tarina onttoine hahmoineen sekä tylsänpuoleiset taistelut ja lyhyt, mutta venytetty kesto. Voisin helposti nähdä jatkoa The Chantin sinänsä mielenkiintoiselle asetelmalle, jossa kaikki olisi pelillisesti toteutettu vähän paremmin.