The Chronicles Of Riddick - Assault On Dark Athena arvostelussa
The Chronicles Of Riddick - Assault On Dark Athena on eräänlainen uusintapainos Xboxille vuonna 2004 julkaistusta klassikosta nimeltä The Chronicles Of Riddick - Escape From Butcher Bay. Dark Athena sisältää remasteroidulla grafiikalla varustetun "EFBB" -kampanjan lisäksi myös kokonaan uuden kampanjan nimeltä Dark Athena. The Chronicles Of Riddick - Assault On Dark Athena on suositeltava ostos kaikille toimintapelien ystäville jo pelkästään EFBB:n vuoksi, vaikka ei uusi Dark Athena -seikkailukaan hullumpaa jatkoa alkuperäiselle ole.

Näyttelijä Vin Dieselin tähti on viime aikoina vaikuttanut siltä, että se valmistautuisi tähdenlentoon, sillä miestä ei ole vähään aikaan nähty missään kunnon elokuvassa. Moni saattaa tässä vaiheessa väittää, että herra Dieseliä ei ole nähty hyvässä leffassa koskaan, piste ja että “Diesel ei osaa näytellä.”
En ole Dieselin hartaimpia faneja, mutta sanonpahan silti, että kylmäverisen tappajan, Richard B. Riddickin rooli on jotain mikä on kuin luotu häntä varten. Riddickin ensi kertaa valkokankaalle tuonut elokuva Pitch Black oli varsin onnistunut sci-fi -elokuva.
Harmillisesti sen jatko-osa, The Chronicles Of Riddick pitkälti lytättiin median keskuudessa ja moni epäili, josko Riddickin kroniikat jäivät siihen. Itse kuitenkin henkilökohtaisesti odotan Dieselin paluuta Riddickin rooliin, joka sopii hänelle paljon paremmin kuin esimerkiksi elokuvat Tuttisoturi tai täysin yhdentekevä elokuva Fast And Furious. Ilmeisesti tämän on tajunnut Diesel itsekin, sillä tätä kirjoittaessa miehen tulevat elokuvaroolit ovat uudessa xXx-elokuvassa, sekä mielenkiintoisemmin tekeillä olevassa uudessa The Chronicles Of Riddick elokuvan vielä nimeämättömässä jatko-osassa. Mutta se Vin Dieselin urasta, olemmehan täällä kuitenkin puhumassa peleistä.
Riddickin uusia valkokankaan seikkailuita odotellessa on mahdollista nauttia Riddickin seurasta The Chronicles Of Riddick – Assault On Dark Athena -pelin parissa. Kun The Chronicles Of Riddick -elokuva julkaistiin vuonna 2004, sen yhteydessä julkaistiin myös peli nimeltä The Chronicles Of Riddick – Escape From Butcher Bay, joka oli puolittainen lisenssipeli. Puolittainen siinä mielessä, että tämä ruotsalaisen Starbreezen kehittämä toimintapeli ei tyytynyt mukailemaan elokuvan tarinaa, vaan sen sijaan kertoi kokonaan oman tarinansa, tarinan siitä miten Riddick pakenee pahamaineisesta ja huippuvartioidusta vankilasta nimeltä Butcher Bay.
“EFBB” oli ja on edelleenkin yksi parhaimmista lisenssipeleistä mitä koskaan on julkaistu ja samalla peli, joka on ehkäpä paras taidonnäyte siitä, miten jonkin elokuvasankarin (tai antisankarin) sisin olemus on osattu vangita peliin juuri oikealla tavalla. Alkuperäinen Riddick-peli ilmestyi aikoinaan vanhalle Xbox-konsolille ja vuoden päästä tästä pelin Director’s Cut versio saapui PC:lle, joka toi mukanaan muun muassa yhden kokonaan uuden kohtauksen, sekä sinne tänne piilotettujen tupakka-askien keräilyn, joiden kautta sai avattua pelinaikaisia kommenttiraitoja kuultavaksi.
Kun Xbox 360 konsoli julkaistiin, oli The Chronicles Of Riddick – Escape From Butcher Bay yksi niistä vanhan Xboxin peleistä, jota ei koskaan päivitetty uudella konsolilla toimivaksi. Julkaisija halusi sen sijaan julkaista kokonaan uuden, niin sanotun remake-version pelistä 360:lle. Aluksi tämä harmitti ja tuntui rahastukselta, mutta kun lopullinen tuote vihdoin saapui pöydälleni pelin koettua ensin mutkan, että Activision ja Vivendi yhdistyivät ja The Chronicles Of Riddick -pelin uusioversion oikeudet monen muun peliprojektin myötä myytiin muille pois – EFBB:n päätyessä Atarin julkaisulistalle.
The Chronicles Of Riddick – Assault On Dark Athena on siis remasteroitu versio PC:lle aikoinaan julkaistusta Director’s Cutista, joka lisäksi sisältää yhden kokonaan uuden kampanjan alkuperäisen Escape From Butcher Bay tarinan rinnalle. Siinä missä EFBB kampanja on siis se remasteroitu osio, on Assault On Dark Athena kokonaan uusi kampanja, joka jatkaa Escape From Butcher Bayn tarinaa siitä mihin alkuperäinen kampanja päättyy.
Niille, jotka eivät ole alkuperäistäkään peliä koskaan pelanneet, kerrottakoon siis sen juoni lyhyesti: Riddick viedään vangittavaksi pahamaineiseen vankilaan, josta olisi sitten tarkoitus karata pois. Riddickin seikkailut vievät häntä ympäri vankiloiden tiloja, aina vankilan alla sijaitseviin, vankien operoimiin kaivoksiin, sekä sieltä takaisin ylös aina vankilan johtoportaan tiloihin saakka.
Dark Athena -kampanjan tarina on melko lailla samankaltainen; Riddickin on paettava palkkionmetsästäjien aluksesta (Dark Athena) välttyäkseen joutumasta takaisin Butcher Bayn seinien sisäpuolelle. Kampanja kuljettaa pelaajaa Dark Athenasta planeetalle nimeltä Aguerra ja sieltä takaisin Athenaan. Jos tarkemmin ajatellaan, niin Dark Athenan tarina muistuttaa myös osittain The Chronicles Of Riddick -elokuvan tarinaa, sillä elokuvassa Riddick pakenee ensin Necromongereiden aluksesta, päätyy planeetan pinnalle ja niin edelleen.
Olen arvostellut alkuperäisen The Chronicles Of Riddick -pelin vuosien varrella jo kahdesti, ensin Xboxilla ja sen jälkeen vielä PC:llä. Molemmilla kerroilla annoin pelille 4½ tähteä. Kummallakin alustalla peli oli loistavaa viihdettä ja varsin nautinnollinen pelitapaus. Xbox 360 -konsolille saattamisen myötä mikään ei juurikaan ole muuttunut; peli on edelleen loistavaa viihdettä. Pelattavuudeltaan The Chronicles Of Riddick – Assault On Dark Athenan molemmat kampanjat ovat pelimekaniikaltaan samat, joskin uusi Dark Athena kampanja on alkuperäiseen verrattuna jonkin verran toiminnallisempi ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, että aseita pelaajalla on lähestulkoon koko kampanjan keston ajan vähintään yksi ase käytössään.
The Chronicles Of Riddick -pelissä yritetään mahdollisimman hyvin tuoda Riddickin sisin olemus peliruudulle ja siinä on myös onnistuttukin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka peli onkin kuvattu FPS-kuvakulmasta, ei kyseessä ole suoraviivainen räiskyttely, vaan enemmänkin Thief tai Splinter Cell -tyylinen hiippailupelikokemus. Tarkoitus olisi yrittää edetä vihollisen ohitse huomaamatta varjojen kautta tai sitten suorittaa yllätyshyökkäyksiä esimerkiksi vaikkapa kääntämällä pahaa aavistamattomalta viholliselta niskat nurin, puukottamalla tämä hengiltä, tai pakottamalla käsirysyssä vihollisen aseen piippu tämän itsensä suuntaan Riddickin painaessa loppusilauksena vielä liipaisimesta. Tapetut viholliset voi raahata piiloon, jolloin muut, vielä elossa olevat partioivat viholliset eivät koskaan ehdi saada vihiä tunkeilijasta, ennen kuin on jo liian myöhäistä. Toisaalta taas ruumiin jättäminen lojumaan tuo uteliaan vihollisen tutkimaan mystisesti kuollutta kollegaansa, jolloin pelaajalla on lyhyt hetki aikaa iskeä varjoista tämänkin niskaan. Aseisiin turvautumisen tulisi pelissä olla se viimeinen keino, sillä suorassa tulitaistelussa Riddick pärjää melko heikosti ja menettääkin nopeasti energiansa, vaikka erilaisia tuliluikkuja pelin aikana onkin niin ikään tarjolla.
Hiiviskelyyn suunnattua pelimekaniikkaa varten pelin tasot on suunniteltu siten, että tarjolla on paljon pimeitä paikkoja, joissa pelaaja voi suojaisasti lymytä vihollisen huomaamatta tätä. Lisäksi aika ajoin on mahdollista kiertää vihollinen vaikkapa ilmastointihormin kautta tai heilutella Riddick vaikkapa kattoputkistojen avulla alla partioivan vihollisen ohitse tämän huomaamatta, silloin kun näitä sattuu tarjolla olemaan.
Pelaaja voi myös useissa paikoissa itse luoda lisää keinopimeyttä ampumalla kattovaloja rikki. Riddickin etulyöntiasema viholliseen nähden on hänen pimeässänäkö-ominaisuus, joka elokuvien tapaan tarjoaa erittäin hyvän näkyvyyden sysimustissakin tiloissa, kun taas kirkkaissa paikoissa erikoiskyvyn käyttäminen lähinnä sokaisee koko näkökentän. Parhaimmat hetket pelissä ehdottomasti ovat silloin, kun vihollinen partioi “pimennetyssä” huoneessa etsimässä syytä sille miksi valot sammuivat, autuaan tietämättömänä siitä, että pelaaja on koko ajan tämän selän takana odottamassa otollisinta hetkeä niskojen napsauttamiseksi. Aina hiiviskely ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka olisi huoneet pimennettyinä, sillä joillain partioivilla vihollisilla on aseissaan myös valokeilat. Jos Riddick onnistuu jäämään valokeilaan, antavat viholliset aseidensa laulaa täysillä. Useimmiten tilanne kuitenkin korjaantuu ja rauhoittuu yllättävänkin nopeasti, kunhan pelaaja vain etsii uuden pimeän kolkan jossa lymyilee hetken, jolloin viholliset menettävät mielenkiintonsa.
Varsinkaan loppupuolella Dark Athenan kampanjaa tämäkään ei kuitenkaan aina auta. Kuten aiemmin mainitsinkin, on Dark Athena kampanjoista se toiminnallisempi, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että pelaaja saa pelin aikana paljon useammin myös tuliaseita käyttöönsä, mutta myös sitä, että paikoitellen pelaajan ei edes anneta luoda lainkaan lisäpimeyttä, vaan pakotetaan suoraan toimintaan valojen ollessa selittämättömästä syystä yllättäen rikkoutumattomia. Kaiken lisäksi Riddick saa loppupuolella kampanjaa käsiinsä tehokkaan SCAR-aseen, jolla voi ampua eräänlaisia miinoja maksimissaan viisi kerrallaan, jonka jälkeen ne voi räjäyttää otollisella hetkellä ohjaimen toisesta liipaisimesta. Tehokas ase tuo myös mukanaan voimakkaita vihollisiakin. Siinä missä aseistetut vartijat, palkkionmetsästäjät ja zombietyyliset, kauko-ohjatut kyborgisotilaat sopivat mielestäni Riddickin maailmaan, eivät Dark Athenan esittelemät, seiniin kiinnittyvät robottihämähäkit tai supertehokkaat sinkomutantit oikein ole niitä kaikkein istuvimpia vihollistyyppejä. Robohämikset, mutantit ja suoraan toimintaan pakottaminen ovat seikkoja, jotka ikävästi pilaavat Dark Athenan tunnelmaa loppua kohden ja tekevät pelistä samalla rasittavan vaikean, koska tiedossa on useita yritys-erehdys-kokeile uudelleen -kohtia, joissa ainoastaan tuurionnistuminen ja vihollisten sijaintien ulkoa muistaminen palkitaan. Näitä loppupuolen rasittavuuksia lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin varsin uskollista jatkoa alkuperäiselle EFBB-kampanjalle.
The Chronicles Of Riddickin molempien kampanjoiden ehkäpä ainoita silmiinpistäviä ongelmia on tekoäly, joka kokonaisuutena on varsin keskinkertaista ja välillä vielä heikompaakin, eikä taso ole juuri muuttunut sitten vuoden 2004. Vaikka vihollinen tarjoaakin paikoitellen kimurantin vastuksen ja on osaltaan rakentamassa vahvaa tunnelmaa varsinkin silloin kun viholliset ovat saaneet vihiä pelaajan olemassaolosta, on tekoälyn taso silti varsin poukkoilevaa sorttia. Ensinnäkin viholliset menettävät mielenkiinnon pelaajan aivan liian nopeasti havaittuaan tämän. Tämä ilmenee sillä, että kiivaan tulitaistelun jälkeen hyvään, uuteen piiloon ryömineen Riddickin annetaankin yht’äkkiä olla kaikessa rauhassa ja nopeastikos viholliset suhtautuvatkin asiaan kuin pelaajaa ei olisi edes maisemissa ollutkaan.
Vihollisen lyhyen mielenkiinnon lisäksi tekoälysotilaat välillä juoksentelevat turhankin päättömästi tyystin vailla itsesuojeluvaistoa, vaikka olisivatkin juuri hetkeä aiemmin nähneet muutaman kaverinsa kaatuvan. Tekoälykään ei kuitenkaan onnistu pilaamaan pelikokemusta, joka pääasiassa on varsin tunnelmallinen ja vangitsee pääosan ajasta loistavasti Riddickinä olemisen tunteen. Pelin vahva hiippailutunnelma ja etenkin lähitaisteleminen ja näyttävät erikoisliikkeet, sekä yllätyshyökkäyksien toteuttaminen ovat aina yhtä jännittäviä ja hauskoja.
Remasteroitu The Chronicles Of Riddick ei ole uudistettu pelkästään grafiikkansa osalta ja vaikka pelin tekoälyn tasoon ei olekaan koskettu, on esimerkiksi myös pelin käyttöliittymä uusittu ja sen käyttäminen saatu sulavammaksi. Alkuperäisessä versiossa tuli- ja lähitaisteluaseiden valitseminen jouduttiin hoitamaan ristiohjaimella, joka ei ollut se kaikkein nopein tapa ja melkeinpä pakotti pelaajan irrottamaan otteensa hetkeksi ohjaimen vasemmalta tatilta, mikä etenkin tiukoissa tilanteissa oli rasittavaa. Dark Athena -painoksessa pelin aseet valitaan pitämällä ensin ohjaimen RB-nappulaa pohjassa, jolloin ruudulle ilmestyy oikealla tatilla kontrolloitava, ympyränmuotoinen tavaravalikko, josta voidaan kätevästi valita haluttu ase tai nyrkit.
Grafiikasta puheen ollen, on uusittu Riddick -peli alkuperäistä paljon ehomman näköinen. Alkuperäinen versio oli yksi vanhan Xboxin hienoimpia pelejä koko sen elinaikansa, eikä se PC:lläkään muiden samaan aikaan ilmestyneiden pelien rinnalla joutunut häpeämään. Nyt tasoa on nostettu entisestään ja peli kilpailee mukavasti muiden FPS-pelien kanssa grafiikan herruudesta. Liikeanimointi on sulavaa, erikoisliikkeet hienoja ja pelihahmot näyttäviä. Valaistus- ja varjostusefektejä on parannettu huomattavasti ja pelin yleistä värimaailmaa muutettu aiempaa paljon synkemmäksi ja siniharmaasävytteisemmäksi, joka istuu Riddickin maailmaan erittäin hienosti.
Pelin ehkäpä hienoin graafinen jippo on kuitenkin Riddickin pimeässänäkö-ominaisuus, joka uudistettuna heijastaa valonlähteet upeannäköisesti sen muistuttaessa samalla entistä enemmän Pitch Black -elokuvassa ensimmäistä kertaa esiteltyä hienoa erikoistehostetta. Riddickin hiippailuhetkiä on tässä uusitussa versiossa niin ikään haluttu korostaa entisestään visuaalisin keinoin, tarkoittaen sitä, että pelaaja näkee nyt aiempaa tehokkaammin, milloin on oikeasti viholliselta pimennossa ja milloin ei. Hiippailumoodi kytketään päälle painamalla ohjaimen X-nappulaa, jolloin Riddick asemoituu hiippailemaan kyyryasennossa. Kun pelaaja on vihollisen näkymättömissä, muuttuu kuvaruutu sekä pelaajan energiapalkki värisävyltään tummansiniseksi. Kun pelaaja astuu esimerkiksi varjoisasta paikasta pois takaisin valoon, palautuu kuvaruudun ja energiapalkin värit normaaleiksi. Vaikka ruudun värin muuttuminen oli myös alkuperäispelin efektejä, on efekti silti tässä uusiopainoksessa kuitenkin paljon näyttävämmin toteutettu.
Äänimaailmansa osalta Riddickin seikkailut eivät ole yhtään grafiikkaa hullummat, vaikka äänipuoleen ei olekaan grafiikan tavoin koskettu. Musiikkiraita sisältää vivahteita Riddick -elokuvien ääniraidasta ja toimii siksi todella hyvin. Lisäksi musiikin tempon vaihtuminen rauhallisesta nopeampaan toiminnan lähtiessä käyntiin nostaa jokaisella kerralla mukavasti adrenaliinipykälää ja saa pelaajan olemaan entistä varuillansa.
Pelissä kuultava dialogi on toimivaa ja pelin esikuvalle ominaiseen tapaan osuvaa, muutaman repliikin sävyttämää kommentointia, mutta kuitenkaan mihinkään typerään arskamaiseen one-linereiden heittoon Riddick ei sorru. Vin Dieselin tarjoama Riddickin ääni on juuri oikeanlainen, vähäsanainen bassokurkku, siinä missä muutkin ääninäyttelijät suoriutuvat työstään varsin mallikkaasti. Alkuperäisen pelin tapaan dialogi sekä vihollisten yksittäiset huutelut ovat alkuperäisversion tapaan varsin roiseja, eikä kirosanoja ole säästelty “I’m gonna f*ck you up, Riddick!” ja “You f*cking motherf*cker!” ovat melko tyypillisiä vihollisten one-linereita pelissä. Dark Athena -kampanjassa nostetaan tätä pykälää vielä himpun verran ja mennään jo niinkin pitkälle, että yhdessä vaiheessa otetaan esille jopa raiskaaminen sekä nekrofilia. Ottaen huomioon, että tämän Atarin julkaiseman uusioversion ikärajaakin on alennettu 16 ikävuoteen alkuperäisen pelin K-18 leimasta, en oikein tiedä liikutaanko tässä enää hyvän maun rajoilla, vaikka kuinka “bad ass -asenteella” olevinaan oltaisiinkin liikenteessä.
Alkuperäisestä The Chronicles Of Ridick -pelistä poiketen Dark Athena-painoksessa on nyt Liven sekä system linkin kautta toimiva moninpelikin mukana, joka eittämättä pidentää pelin elinikää. Tarjolla on kuusi erilaista pelimuotoa, joista tyypillisimpiä ovat varsin tutut deathmatch, team deathmatch, sekä capture the flag. Pelin mielenkiintoisimpia pelimuotoja ovat butcher bay riot, arena, sekä ensimmäisestä Riddick -elokuvasta nimensä saanut pelimuoto Pitch Black, joskaan nämäkään eivät ole innovatiivisia tai ennennäkemättömiä pelimuotoja, mutta harvempaa sorttia kyllä.
Pitch Blackissa yksi pelaaja omaksuu Ridddickin roolin muiden yrittäessä tappaa tätä. Kun joku pelaajista onnistuu nitistämään Riddickin, muuttuu tämä itse Riddickiksi. Ainoastaan Riddick voi kerätä tililleen tappopisteitä. Butcher Bay Riot sen sijaan on ikään kuin käänteinen lipunryöstö. Kyseisessä pelimuodossa tarkoitus on anastaa virtakenno ja viedä se sen jälkeen vastapuolen leiriin virtalaitteeseen, toisin kuin oikeassa lipunryöstössä, tässä pelimuodossa on vain yksi objekti jota pelaajat itselleen havittelevat. Arenassa pelataan joko 1 vastaan 1 tai 2 vastaan 2 tyylisesti kompaktikokoisilla kartoilla. Jokaista pelimuotoa varten on suunniteltu kahdesta kolmeen karttaa, mutta moninpelimuotoja voi kuitenkin halutessaan pelata millä tahansa pelin 16:sta kartasta. Moninpeli on kiva lisä Dark Athena -pakettiin, mutta harmillisesti servereiltä ei löydä pelaajia, tai ei ainakaan päiväsaikaan, sillä suurin osa niistä vähistä pelaajista jotka servereillä silloin tällöin roikkuvat ovat amerikkalaisia.
Kokonaisuutena The Chronicles Of Riddick – Assault On Dark Athena on varsin nautinnollinen paketti, joka sisältää remasteroidun klassikkojulkaisun Escape From Butcher Bay, kokonaan uuden Dark Athena kampanjan, sekä alkuperäisversiosta uupuneen moninpelin. Jos pitäisi valita kumpi kampanjoista on se parempi, niin kyllä vaaka edelleen EFBB:n suuntaan kallistuisi, sillä se onnistuu olemaan kokonaisuutena alusta loppuun saakka nautinnollinen kokemus. Moninpeli – jos peliseuraa nyt joskus onnistuu saamaan – sekä kenttiin piilotetut tupakka-askit (Dark Athenan kampanjassa etsintäkuulutukset) tuovat pientä lisäkestoa muutenkin jo varsin laadukkaalle pelijulkaisulle konseptikuvien ja elokuvastillien muodossa.