The Godfather arvostelussa
The Godfather on teemalleen varsin uskollinen GTA-klooni, jota vaivaavat itseään toistavat miljööt, sekä pidemmän päälle pakkopullalta maistuvat ajo-osuudet. Pelissä on kuitenkin tehty paljon vähemmän latistavia kompromisseja, kun olisin täysin kaupallisista lähtökohdista rakennetulta lisenssipläjäykseltä osannut odottaa. Viimekädessä vaakakupin oikeaan suuntaan painavat miellyttävästi tehdyt taistelut, julmalla tavalla hauskat suojelusrahankiristysosiot, sekä anteeksipyytelemätön, mafiateemalleen sopiva raakuus.
Kun reipas vuosi sitten kuulin ensimmäistä kertaa Electronic Artsin työstävän Francis Ford Coppolan klassikkoelokuvasta, Kummisedästä peliversiota, olin melkoisen epäuskoinen lopputuloksen suhteen. Lisenssipelit kun tuppaavat usein lahjakkaasti kadottamaan alkuperäisteoksen hengen, eikä Electronic Arts tarkalleen ottaen ole sieltä pelituottajien sielukkaimmasta päästä. Helpotuksekseni sain kuitenkin huomata että muutama tunti mafioson elämää virtuaalisessa 40-luvun New Yorkissa upotti pahimmat pyhäinhäväistysskenaariot sementtisaappaineen Hudson-joen pohjaan: tämähän on ihan oikeasti jopa toimiva Kummisetä-henkinen peli!
Elokuvalisensseihin pohjautuvien pelien kohdalla tupataan usein unohtamaan se tosiasia, ettei lineaarinen tarina, olipa se kuinka hyvä tahansa, takaa hyvää peliä, vaan hyvän pelikokemuksen ainekset piilevät pelaajan ja pelimaailman välisessä interaktiossa sekä pelaajan näennäisessä kyvyssä vaikuttaa tarinan etenemiseen. The Godfatherin tekijätiimi on selkeästi ymmärtänyt tämän tosiasian melko ajattelematonta pelikritiikkiä ladellutta herra Coppolaa paremmin, eikä vaikutteita ole täten tyydytty ottamaan pelkästään valkokankaalta, vaan velkaa ollaan myös rutkasti peliklassikko Grand Theft Auton suuntaan. Tarjolla on siis tehtävä kerrallaan etenevää tarinankerrontaa, sekä korttelikaupalla jalan tai 40-luvun muodokkain peltilehmin tutkittavaa New Yorkia.
Vastoin odotuksia, pelin päähenkilönä ei heilu Michael Corleone, vaan pelaaja pääsee luomaan heti kättelyssä oman alter ego-gangsterinsa aina kasvonpiirteistä ja vaatetuksesta lähtien. Pelin kuudentoista tehtävän mittainen juoni, ei sekään ole tarkka elokuvajuonen kopio, vaan enemmänkin pelaajahahmon näkökulmasta väännetty mukaelma ensimmäisen Kummisetä-elokuvan tapahtumista. Kytkökset elokuvaan pidetään kuitenkin erittäin selkeinä: mikäli olet koskaan ihmetellyt, kuka piilotti Michael Corleonen käyttämän pistoolin ravintolan vessaan, tai kuka sahasi irti ja asetteli hevosen pään niskuroivan elokuvaohjaajan tyynylle, tarjoaa The Godfather siihen vastauksia pelattavien tehtävien muodossa.
Mafioson arki on kuitenkin paljon muutakin, kuin pelkkää klassikkokohtauksin kerrottua sukulaisdraamaa. Mikäli ei halua viettää koko ikäänsä Corleone-suvun alimpaan kastiin kuuluvana rivisotilaana, täytyy pelaajan ansaita leipänsä sekä kunnioituksensa keräämällä suojelusrahaa niin New Yorkin kadunvarsia komistavien putiikkien, kuin samaisten kiinteistöjen takahuoneissa operoivien uhkapeliluolien, porttoloiden, sekä salakuljetusbisnesten omistajilta. Homma hoituu tiettyyn pisteeseen asti niinkin käsittämättömällä tavalla kuin puhumalla, mutta ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee yksilöitä, jotka ymmärtävät suojelusrahan tarpeellisuuden vasta kun joku on ehtinyt jo särkeä kaiken näyteikkunoiden ja polvilumpioiden välille mahtuvan. Vastaavanlaiseen taivutteluun, peli antaa poikkeuksellisen monipuoliset mahdollisuudet: pelaaja voi kurittaa pihimmän puoleisia kauppiaita nyrkein, kuristamalla, ikkunan läpi, tai seinää vasten paiskoen.
Myös kaupan itsensä rikkominen, sivullisten teloittaminen tai muuten vaan holtiton aseen käsittely ovat kohtuullisissa määrin sallittuja tehokeinoja kauppiasportaan jakamattoman kunnioituksen saavuttamiseksi. Liian innokasta voimankäyttöä tulee kuitenkin välttää, koska liian pitkälle viety kuritus saattaa johtaa neuvottelukumppanin kuolemaan, tai saattamiseen epätoivon partaalle, jonka jälkeen ainoiksi diplomatian keinoiksi jäävän karkuun juokseminen, tai nappi otsalohkoon (tai molemmat).
Todelliset gangsterit tietävät, ettei kaikki maine ja mammona tule pelkän inhimillisen kärsimyksen seurauksena, vaan lompakon saa pullottamaan myös kassakaappimurroilla ja mainettaan voi kasvattaa myös esimerkiksi flirttailemalla bordellien vakiohenkilökunnan kanssa. Kunnianhimoisimmat liituraitamiehet voivat haukata isompia palasia kakusta pankkiryöstöjen sekä usein varsin verisiksi äityvien, muiden mafiaperheiden kustannuksella tehtävien kiinteistövaltausten kautta. Myös sivubisneksenä hoidettavat tappokeikat ovat omiaan helpottamaan akuuttia rahapulaa, sekä kasvattamaan kunnioitusta New Yorkin kaduilla.
Luonnollisesti, sosiopaatin lailla itseään pitkin New Yorkin mafiaperheiden ruokaketjua syövä pelaaja herättää uransa aikana runsaasti pahaa verta niin virkavallan, kuin kilpailevien mafiaperheidenkin silmissä. Lättähatut saa pysymään mukavasti aisoissa lahjuksilla, mutta kilpailevien kriminaalien varpaita talloessa on syytä varautua ajoittain käsiin räjähtävään mafiasotaan, jotka käytännössä ratkotaan joko lahjomalla liittovaltion poliisi naapuriperheen kimppuun, tai räjäyttämällä jokin rakkaan kilpakumppanin suojelusta nauttiva liiketila tuhannen päreiksi.
Kaikesta mafiasota- ja kiinteistönvaltaushämäyksestään huolimatta, The Godfatherin pelillinen anti on koko olemassaolonsa velkaa Grand Theft Autoille, mikä ei suinkaan ole välttämättä paha asia. Käytännössä se vaan tarkoittaa sitä, että New Yorkin katuja kolutaan enimmäkseen suoraan liikennevaloista varastetuilla autoilla, virkavallan ärsyttäminen nostaa etsintäkuulutusmittaria ja kuolemasta rankaistaan ainoastaan taloudellisesti sekä siirtämällä pelaaja lähimpään sairaalaan reinkarnaatiota varten. Vaikutteita olisi myös voinut ottaa kaupunkisuunnittelusta, koska siinä missä GTA-sarjalaisten pelialueiden jokainen neliö oli uniikkia tavaraa, nakkaa Kummisetä pelaajaa tuon tuosta kovasti toisiaan muistuttavien hotellien/parturiliikkeiden/lihakauppojen/yms. liiketilojen sisuksia tutkimaan.
Alemman kastin hiekkalaatikkopelien lainalaisuudet toimivat siis The Godfatherinkin New Yorkissa, mutta muutoin pelin ote on selkeästi astetta GTA:n karikatyyrimaailmaa realistisempi. Tämä näkyy paitsi uskottavasti animoitujen pelihahmojen ja poikkeuksellisen vähän anteeksipyytelevän väkivallan muodossa, mutta vielä kenties tärkeämmin se ilmenee pelin ajoittain jopa uskottavan näköisissä taisteluissa, joissa varovainen suojien takana kyyristely ja tähdätyt laukaukset tuottavat huomattavasti aivotonta ryntäilyä toivotumpia tuloksia. Myös kohtuullisen hyvin itseään suojien taakse piilotteleva tekoäly, sekä varsin pelaajahahmon varsin rajallinen kyky kantaa ammuksia ovat omiaan suosimaan strategisempaa lähestymistä laukaustenvaihtoon. Tällä saralla Rockstarkin voisi ottaa hieman oppia seuraavaa Grand Theft Autoa silmällä pitäen.
Kun pelaaja pakkaa tuliluikkunsa takaisin povitaskuun ja valjastaa lähimmän ohi kulkevan bensahevosen käyttöönsä, palataan takaisin sille alueelle, jonka Grand Theft Auto -pelit ovat tehneet niin paljon paremmin. Melko autenttisen näköinen 40-luvun New York on aivan liian autio ja monotoninen, ollakseen kovinkaan mielenkiintoinen tutkittava, joka puolestaan johtaa äkkiä siihen, että ajamisesta tulee vain vallattavien liikehuoneistojen, pankkien ja suojakodin välille uppoavaa pakkopullaa. Asiaa ei helpota se, että Kummisedän automallit ovat tylsiä ja niitä on liian vähän, taikka se että pelin fysiikka ei salli esimerkiksi menopelin katolleen kaatumista.
Tylsähköistä ajo-osuuksista, sekä hieman geneerisestä maailmastaan huolimatta, The Godfatherin teemalleen uskollinen raadollisuus yhdistettynä hyvin toimiviin taisteluosuuksiin jaksavat nostaa tämän lisenssipläjäyksen niiden onnistuneiksi laskettavien elokuvapelien kategoriaan. Vaikka mainitut pelilliset pikkuviat ehkä pitävätkin tämän pelin poissa niiden kaikkein ikimuistoisimpien klassikkopelien seasta, esittää The Godfather tarjouksen, jota ainakin teemalle lämpenevien kannattaa edes harkita.
