The Last Remnant arvostelussa
The Last Remnant ei ole roolipelinä sieltä parhaimmasta päästä vaan putoaa keskikastiin. Vaikea uskoa, että Square-Enix antaa oman lapsensa vajota tähän, vaikka pelissä hyviä ominaisuuksia onkin. Pientä ihmisten kosiskeluakin on näkyvissä, sillä peliä on koitettu suunnata sekä länsimaalaisille, että japanilaisille, sillä roolipelipiirteitä löytyy molempiin päin. Outo sinänsä sekin, että pelin ääninäyttely tehtiin ensin englanniksi ja myöhemmin japaniksi. Juoni on perushuttua, jota on nähty miljoona kertaa aikaisemminkin; viaton teinipoika sekaantuu konflikteihin ja maailmanpelastukseen. Grafiikka sen sijaan on hienoa - kunhan peli on ladannut sen kokonaan näkyviin - sekä taistelusysteemi oli osittain positiivinen yllätys. Pelattavaakin pelissä riittää kahden DVD-levyn verran, että hupi ei lopu heti kesken. Mikäli japsiropenälkä on kova, saattaa Last Remnantista irrota hupia. Mikäli täydellisyyttä haluaa, niin odottelee seuraavaa Final Fantasya.
Square-Enix ei ole pitkään aikaan tuonut markkinoille mitään erikoisen loistokasta peliä. Aikanaan Squaresoftina ja Enixinä tunnetut peliyhtiöt löivät itsensä läpi Final Fantasy- sekä Dragon Quest- pelisarjoillaan ja ratsastivat niiden siivin näihin päiviin asti. Ajoittain Square-Enix kuitenkin tuo markkinoille uusia pelaajien houkuttimia, joista Last Remnants on yksi.
Pelin tarina ei lupaa mitään erikoista. Tavallisen teinipojan, Rush Sykesin, sisko on kaapattu. Sekaan heitetään valtioiden välinen konflikti ja muinaiset reliikit. Perinteinen japanilainen roolipelikeitto on valmis! Etsintämatkallaan poika saa tietää reliikkien olemassaolosta, joita on jokaisessa pelin kahdeksassa eri kaupungissa yksi. Nämä reliikit ovat sidoksissa hallitsijoihin, jotka voivat kutsua niistä apuun taikavoimia avustamaan taisteluissa. Kyseiset reliikit voivat olla melkein mitä vain maan ja taivaan väliltä, kuten esimerkiksi lohikäärme tai jätttiläismäinen miekka kaupungin keskustassa. Nämä reliikit ovatkin keskeinen osa tarinan juonta, joka raottaa aina pikkuhiljaa oveaan.
Last remnant on hieman hupaisa rotujensa suhteen; ihmisten lisäksi löytyy sammakkoihmisiä, kalaotuksia kuin myös nelikätisiä kettuihmisiä, jotka ovat kyllä hauskan näköisiä. Jokaiselle rodulle on myös annettu omalaatuinen ääni, joka ainakin sammakon puhuessa painaa korville. Ääninäyttelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa – jos ei ota huomioon ruhtinas Davidia – mutta käsikirjoitus on ehkä hieman hupaisa. Hahmojen puheesta myös tuntuu usein olevan tunne poissa.
Muutakin tuntuu olevan poissa, nimittäin ihmiset pelin kaupunkien kaduilta. Kaduilla näkyy vain muutama hassu hahmo joille voi jutella, eikä heilläkään ole mitään ihmeellistä sanottavaa. Usein tämäntyylisissä peleissä on paljon juttuseuraa tarjoavia henkilöitä kaupungeissa, mutta toisin on Last Remnantissa. Sekin tuntuu vain ärsyttävän, kun tuhlaa aikaa paikalliselle asukkaalle, sillä jos juoruajia on vähän, niin sitä olettaisi saavansa vaikka jonkin pienen vihjeen jostain salaisuudesta. Sen sijaan Athlumin ja muiden kaupunkien katujentallaajat lässyttävät turhuuksiaan. Kaupungeissa on myös ihmeellisiä läpinäkyviä seiniä, jotka laittavat eston uteliaisuudelle. Liikkuminen paikasta toiseen sen sijaan on helppoa, sillä jokaista kaupungin osiota ei tarvitse koluta aina läpi, vaan haluttuun paikkaan pääsee myös kartasta hyppäämällä.
Sama liikkumisen helppous pätee maailmankartallakin. Tuleekin helposti mieleen Fable 2, kun tutkailee Last Remnantin maailmankarttaa, joskin Remnantin maailma näyttää paljon laajemmalta. Luolastoissa liikkumista helpottaa pienoiskartta, jota toki ei aina heti ole saatavilla. Näissä luolissa samoaminen taas onkin aivan eri asia. Tuntuu siltä, että jotkin luolien paikat on tehty silkaksi pilaksi, sillä niistä löytyy huoneita mitkä ovat täysin tyhjiä. Hetki jos toinenkin on mennyt tutkiessa paikkoja, kun on luullut, että siellä piilee jokin salaisuus. Tyhjyyttä ammottavalle huoneelle saattaa löytyä vastaus pelin myöhemmästä vaiheesta, sillä pelissä on erittäin kattava määrä tehtäviä, joita voi suorittaa juonen ohessa. Tylsää se kuitenkin on palata samoihin luolastoihin uudestaan ja uudestaan, mutta mikäli peliltä kaiken haluaa irti niin se kannattaa.
Last Remnantin maailmaa tutkiessa tulee kohdattua jos jonkinmoista otusta, jotka haluavat laittaa seikkailulle lopun. Nämä otukset täytyy tietysti poistaa tieltä miekkojen ja taikojen avulla. Taisteluihin liitytään ottamalla vihollinen tähtäimeen, kun Rush tutkii ympäristöään, ja huitaistaan paineaalto, joka ilmeisesti ärsyttää vihulaista. Taistelut eivät siis tule aivan yllättäen, vaan viholliset ovat selvästi näkyvillä tutkittavalla alueella. Useammankin vihollisen voi ottaa samaan taisteluun kerralla, jolloin heistä saatu palkkio on suurempi. Nyrkkisääntö onkin se, että mitä enemmän, sitä parempaa. Silläkin on väliä, että miten liittyy taisteluun; mikäli vihollisen saa yllätettyä, etuasema on varma, mikäli vihollinen huomaa Rushin ja lähtee täyttä häkää tulemaan kohti, on todennäköisesti vihollisilla paremmat asetelmat taistelun alussa.
Last Remnant poikkeaa taistelusysteeminsä kannalta paljoltikin perinteisistä japsiropeista. Hallussa ei ole perinteistä kolmea neljää hahmoa, joilla on omia erikoiskykyjä, vaan komennettava on pieni joukko hahmoja (liitto), jotka ovat ryhmissä. Valittavia hyökkäyksiä on muutama, taiat sekä perusasehyökkäys. Näihin ei ole valittavana mitään erikoista, eli tarkempi hahmonkehitys uupuu kokonaan, joka on erittäin harmillista. Ikinä ei ole varma, että minkälainen hyökkäys sieltä lähtee liikkeelle. Hahmojen hiilaaminenkin tuntuu olevan hieman hankala prosessi, sillä välillä tulee suhattua parannakset muille ryhmille. Taisteluissa voi kuitenkin taktikoida vapaammin kuin yleensä tällaisissa peleissä; vihollisen voi laittaa pussiin, kun hyökkää kahdella ryhmällä molemmista suunnista. Taktikointi on avainasemassa jokaisessa taistelussa, vaikka alkutaipaleen taistelut tuntuvatkin pelkältä yhden napin rämpyttämiseltä. Moraali on myös otettu taisteluihin mukaan. Huono moraali on jo merkki siitä, että taistelu on hävitty. Hyvällä taktikoinnilla sen voi kyllä nostaa.
Pelin taistelut tuntuvat välillä hyvinkin pitkiltä, joten oli hyvä veto laittaa mukaan hieman aktiivista osallistumista vuoropohjaiseen taisteluun. Kun on hyväksynyt oman vuoronsa siirrot, siirrytään seuraamaan taistelun tulosta. Iskut lentelevät, vihollinen joko torjuu tai ei. Siinä sivussa on mahdollisuus lyödä parempi isku ja tämä onnistuu sillä, jos saa painettua oikea-aikaisesti ruudulle ilmestyvää näppäintä. Välillä painettava nappula tulee ruutuun yllättävän nopeasti, joten nukuksissa ei kannata olla ollenkaan. Nappuloissa tulee muutenkin sekoiltua, kun ei ehkä ensiksi huomaakaan, että myös BR tai LT saattavat olla vaadittuja nappuloita. Taisteluiden päätyttyä jaetaan perinteiseen roolipelitapaan saalis ja kokemukset. Hahmot saavat uusia kykyjä sitä mukaan miten saavat tietyn tason noustua. Näihin ei siis kuitenkaan voi mitenkään ihmeemmin vaikuttaa. Saaliksi voi välillä jäädä kokonaisia vihollisia, jotka voi sitten myydä kylillä hyvään hintaan, tai sitten ne voi laittaa pienempään osaan.
Pelin suola taitaakin olla Taistelusysteemi, sillä kaikki muu on mausteita, jotka jättäisi hyllyyn pidemmäksikin aikaa. Grafiikka tosin on hienoa, mikäli se vain latautuu näkyviin. Peli on Square-Enixin ensimmäinen, joka käyttää Unreal Engine 3 pelimoottoria, ja se kyllä näkyy, sekä hyvässä, että pahassa. Tuntuu nimittäin siltä, että grafiikan osalta olisi tultu Xbox 360:n ääripäähän, sillä pelin tekstuurit pomppivat kummallisesti, kun lataus on suoriutunut. Muutenkin peli nykii ja tökkii taisteluissa ja niiden ulkopuolella. Harmillista sinänsä, sillä kaikki on kaunista, kunhan se vain tulee näkyviin. Toinen ärsyttävä seikka on suuret latausajat. Pahimmillaan joutuu odottamaan latausta taisteluun liityttäessä useita sekunteja, lähemmäs kymmenen, ellei jopa yli. Nämä lataukset kun tulevat jatkuvasti, niin hermot ovat kireällä.