The Lost Bear on indiestudio Fabrik Gamesin käsialaa. Peli on PSVR-laseille suunniteltu tasohyppely-puzzlepeli, joka ainakin allekirjoittanutta muistutti heti peleistä, kuten Limbo sekä Another World. Yhdistävänä tekijänä on tasohyppely, sekä nopeasti eteen tulevat kohtaukset, jotka usein vaativat kaksi-kolme yrityskertaa ennen kuin ne viimein taitaa ja muistaa ulkoa.
Pelin alussa pipopäinen poika Walnut huomaa hukanneensa lelunallensa ja päättää isälleen juttelemisen jälkeen lähteä yksin metsän keskelle seikkailemaan ja etsimään nalleaan viisi lukua kestävän tarinan ajaksi. Nallen on vienyt ilkeä leluvaras Snatcher.
Koko pelin ajan poika jahtaa rakasta nalleaan ja leluvarasta kiipeillen, hyppien sekä ratkoen kevyitä puzzleja, jotka estävät tavalla tai toisella enenemistä. Pelin visuaalinen tyyli on mielenkiintoinen: peli on kuin eräänlainen nukketeatteri, jossa paperinohuet käsinpiirretyt hahmot ja pahvisenoloiset maisemat hallitsevat ruuduntäytettä.
The Lost Bear vaatii pelaamiseen PSVR-lasit, mutta miten ne ehostavat pelikokemusta? Tässä kohtaa on pakko melkeinpä sanoa, että The Lost Bear on kenties ensimmäinen peli, jossa en kokenut laseja mitenkään kokemusta rikastuttavana asiana. Peli kun toimisi varsin hyvin ilman virtuaalilasipakkoakin tavallisena 2D-tasohyppelynä ja varmasti tavoittaisi siten myös laajemman yleisönkin.
Vaakakupin toisessa päässä kun on sitten ne innokkaat virtuaalilasien omistajat, jotka etsivät jatkuvasti uudenlaisia hienoja kokemuksia, enkä usko että The Lost Bear on kenenkään mielestä sellainen. En ainakaan itse suosittelisi peliä kellekään PSVR-pelien kirjastoon, vaikka itse peli onkin hyvä ja varsin pelattava kontrolleineen päivineen.
The Lost Bear onkin vähän kuin ne turhimmat 3D-elokuvat, joihin efekti on lyöty puoliväkisin päälle ja kun elokuvaa lasien kanssa katsotaan, ovat efektit ja kokemus varsin mitäänsanomatonta tasoa.
The Lost Bearissa pelaajan tehtävä on istua ikään kuin nukketeatterin edessä, katsomon puolella, nojatuolissa. Kyllähän siinä syvyyttä on tietysti, kun sivuillekin katsellaan – huomaa, että ollaan kuin elokuvateatterissa katsomassa poikaa juoksentelemassa metsässä. Mutta siihen se hienous jääkin.
Olisin itse mieluummin ollut siellä metsässä mukana, katsomassa aivan vierestä, kun poika kiipeilee ja hyppii, samalla imien syksyisen metsän kirjavien puiden täyttämää tunnelmaa virtuaalilasien kautta itseeni. Kuitenkin pelin esittämällä tavalla se efekti on lähinnä se istuminen teatterissa ja vaikka peli onkin uniikki grafiikaltaan, tuntuu lasien pitäminen päässä jokseenkin turhanpäiväiseltä touhulta. Muutaman kerran pelaaja osallistuu pääkopallaan pelin etenemiseen siten, että pitää kääntää päätä teatterin puolella olevien kivipatsaiden suuntaan, jotta eräs ovi aukeaisi, siinä se.
Toinen seikka, joka peliä kenties nakertaa on sen kesto. Voisin melkein valehtelematta sanoa, että kamalasti tuntia pidempään pelin parissa ei aikaa mene viidestä luvusta huolimatta, pitkiä kun eivät ole. Kuoleminen kiperämmissä kohtauksissa ja pelin uudelleen lataaminen totta kai hidastaa hieman läpäisyä, mutta ei pitkällisesti. Kuolemisenjälkeinen latausruutukin olisi kenties voinut olla vähän käyttäjäystävällisempi. Pienen keltaisen ympyrän tuijottaminen, jossa keskellä punainen hahmo kävelee, ei oikein kiva tuijotettava. Joissain kohdissa lisäksi kuolee useamman kerran putkeen ja se latausruutukaan ei ole mikään sekunnin parin juttu.
Kokonaisuutena The Lost Bear on kyllä varsin pelattava 2D-tasohyppely, joka olisi kaivannut hieman hiomista, lisää pituutta sekä kenties virtuaalilasien käytön valinnaiseksi vaihtoehdoksi. Kymmenen euron hintalapullaan peli ei toki missään määrin päätä huimaa, mutta ainakaan minkäänlaiseksi mullistavaksi virtuaalilasikokemukseksi tätä peliä ei kannata hankkia.
