Tomb Raider IV-VI Remastered on hopeasijan kolmiloikkaa

Suosiota ja arvostelumenestystä saavuttanut Aspyrin remasteroima Tomb Raider -trilogia (osat 1-3) sai seurakseen pelisarjan vähemmän suositut osat, kun Core Designin vanhasta sarjasta päätettiin remasteroida ja paketoida toinenkin puolikas, eli osat 4-6: tarkemmin Last Revelation, Chronicles ja Angel of Darkness. Kärsimystrio-nimelläkin näitä kai voisi kutsua.

Last Revelationin oli tarkoitus käsikirjoittajan ja Core Designin uupuneiden kehittäjien osalta olla viimeinen Tomb Raider, jossa Lara kuolee – siihen nimikin viittaa. Tämä se ei käynyt päinsä yhtiön johdolle eikä pelejä julkaisseelle Eidokselle – pelin loppua muutettiin ja lypsäminen sai jatkua. Coren porukka jaettiin kahtia – toinen tiimi puuhasteli suoraa jatkoa neloselle Chronicles-pelin muodossa ja toinen osa tehtaili uudistuneempaa Laraa pelissä Angel of Darkness, joka olisi jatkoa Chroniclesin jälkeiselle ajalle.

Tarinansa puolesta Last Revelation ajaa asiansa tekemisen taustalla siinä missä sitä edeltäneetkin osat – maailmaan turvallisuutta uhkaavan artifaktin kimpussa ollaan jälleen, kun Lara arkeologinkiilto silmissään nappaa mukaansa kriittisen esineen Egyptissä löydettyään egyptiläisjumala Setin haudan.

Chronicles taasen aloittaa tarinansa Laran muistotilaisuudesta, koska kaikki tutut luulevat akrobaattisen naisen kuolleen. Tuttavat muistelevat Laraa ja koko peli on neliosainen, neljä lyhyttä episodimaista seikkailua sisältävä takautuma Laran menneistä seikkailuista muiden muistelemana. Aika harvinainen tapa videopelille kertoa tarinaa, mutta toimiihan se noinkin! Pelin viimeisessä muistelussa Lara nähdään lateksiasussa konttaamassa muun muassa laitoskompleksin ilmakanavissa hälytyksiä välttelemässä Iris-artifaktia varastaessaan – melkein kuin Tom Cruise ensi-Ethanina. Laran tuttavat hörppivät brittiläisittäin teetä ja yksi tokaisee, ”muistan kun Laralla oli yllään sellainen musta asu…”

Angel of Darkness sai osakseen synkempää, ovia auki potkivaa ja tapaamiaan ihmisiä kovistelevaa tummaan pukeutuvaa Laraa, joka oli selvinnyt varman kuoleman kynnykseltä ihmeen kaupalla. Kyllähän sellaisessa vintti pimenee. Angel of Darkness sijoittuu pariisilaisiin maisemiin, jossa aarteenmetsästäjänainen joutuu yhtäkkiä pakoilemaan virkavaltaa sateisen kaupungin kaduilla tultuaan lavastetuksi mentorinsa Von Croyn murhasta.

Projektina Angel of Darkness oli hieman kunnianhimoisempi kuin osat 4 ja 5. Elettiin 2000-luvun alkua, jolloin hiiviskelypelit alkoivat olla kovassa suosiossa, etenkin Ubisoftin Splinter Cell -pelien myötä. ”AoD” yritti samaan aikaan olla Tomb Raider -pelin lisäksi vähän Megal Gear sekä Shenmuen kaltainen isomman mittakaavan epälineaarinen peli. Samana vuonna ilmestynyt Beyond Good & Evil tulee myös pelatessa mieleen.

Angel of Darknessissa etsitään Obscura-maalauksia ja samalla pitäisi pysytellä varjoissa, hiiviskellä kuin ryömiäkin. Peleissä 4 ja 5 Lara osaa kontata, mutta maastokuviohousuissaan viihtyvä pimeyden enkeli osaa sitten jo tetsatakin ja ahtaita koloja tuleekin sopivasti silloin tällöin vastaan. Kehittäjätiimille ei kuitenkaan lopulta annettu tarpeeksi aikaa viimeistelyyn ja bugien hiomiseen ja niinpä peli tuli lytätyksi arvosteluissa. Samalla myös oli ikään kuin viimeinen niitti Core Designin arkkuun.

En ole aiempaa trilogiapakettia pelannut, mutta kokemukseni alkuperäisen pelin parissa (silloin kun se oli uusi) kertoo kaiken tarvittavan jatkotrilogian peleistä. Hinnaltaan ihan passelilla kolmenkymmenen euron hintaisella Tomb Raider IV–VI Remastered -kokoelmalla on aika vahvat oman aikakautensa juuret.

Tomb Raider IV–VI Remastered -trilogian pelit ovat vuosilta 1999, 2000 ja 2003. Kaikkia niitä yhdistävät hitaat alkututoriaalit ylenpalttisine kamera-ajoineen, jotka modernisoituun pelaamiseen tottunut mielellään suorittaisi vähän nopeammin tai skippaisi kokonaan. Melkein kaikki pelimoottorin kamera-ajot onneksi saakin nyt skipata.

Pelit eivät muutoinkaan ole mitään bingetys-kokemuksia, jotka kahlataan lävitse checkpoint-tallennusten huristessa taustalla yhdessä illassa, vaikka eivät pelit kestoltaan ole edes kymmentä tuntia. Kokoelman pelit vaativat kuitenkin tarkkaa ja usein kankeaakin hyppelyä sekä ohjausta osakseen, kaiken sen portteja ja mekanismeja avaavien vipujen vääntelyn ja avainmetsästyksen ohella – samalla kun yritetään taluttaa Laraa ulos sokkelomaisista tasoista, joiden tutkimisessa kuluua aikaa. Tallennetaan peli, nukutaan yön yli ja jatketaan taas arkeologisten pulmien ratkontaa – näin ainakin ennen vanhaan.

Toisinaan sokkelomaisuus nimittäin osaa turhauttaa ja navigointi menee arvailuksi, eikä siinä aina auta edes parempi grafiikkakaan. Kärsivällisyyttä tarvitaan. Chronicles-pelissä päätä osaa laittaa hieman pyörälle jo ensimmäinen ”Rooman kadut” -taso, joka saa pelaajan juoksentelemaan edes takaisin sokkelomaisessa korttelissa vipuja ja mekanismien osia etsien – hauskuus on siitä kaukana. Last Revelation on jonkin aikaa selkeämpi pelata ja samalla kokoelman peleistä ehdottomasti paras – poislukien kömpelöt jeeppikohtaukset, jotka muistuttavat epäilyttävän paljon Sonyn Uncharted-pelien pitkiksi venyneitä, joskin ihan laadukkaita jeepittelykohtauksia – kenties inspiraatiota on napsittu Last Revelationista.

Vanhan ajan malliin eteneminen tallennellaan itsenäisesti ja jos sitä ei muista sitä tehdä, joutuu useimmiten aloittamaan kaukaa tai jopa ihan koko pelin alusta asti, koska mitään automaattitallennusta ei ole. Manuaaliset tallennukset löytyvät jokaisesta pelistä, mutta myös pikatallennus ja lataus onnistuu remasterissa kätevästi: oikeaa tattia ja ohjaimen kosketuslautaa painamalla peli tallentuu ja vasen tatti+lauta lataa pikatallennuksen.

Aspyrin remastereille olennaiseen tapaan tarjolla on 60fps-vauhdilla pyörivän pelin ohella grafiikkatilaa originaalista remasteroituun käden käänteessä vaihtava nappula. Toisinaan huomasin grafiikan vaihtamisen kanssa etenkin pelien 4 ja 5 kanssa sellaisen seikan, että vaikka pääasiassa remasteroitu grafiikka näyttää paremmalta, on valaistus ja siten kuvan kirkkaus toisinaan liian pimeä originaalilla ja toisinaan taas remasteroidulla. Ongelmaa voi korjata valikosta kirkkautta säätämällä, mutta tämä ei estä eri grafiikkatilojen erilaista kirkkaustasoa esiintymästä.

Angel of Darkness hyötyy remasteroidusta grafiikasta kaikkein vähiten: paikoin tuntuu, että tekstuurit eivät muutu juuri lainkaan tai terävöityvät vain vähänlaisesti. Pimeyden Laran vanha 3D-malli on sekin melko yksityiskohtainen jo valmiiksi, mutta remasteroituna se näyttää samalta kuin kokoelman muissakin peleissä. Last Revelation ja Chrocnicles hyötyvät remasteroinnista eniten – parhaimmillaan tekstuurit terävöityvät pääosin hienosti ja Laran palikkamainen 3D-malli muuttuu upeasti muistuttamaan vanhojen pelilehtien keskiaukeamilta tuttujen renderöityjen kuvien, FMV-välipätkien kuin kansiboksienkin aarteenmetsästäjää.

Grafiikan parannus tuntuisi toimivan jonkinlaisella tekoälyvirityksellä, sillä toisinaan tekstuurien ehostus on kyseenalaista, paikoittain ne eivät parane juuri lainkaan ja joskus taas ne muuttavat kokonaan alkuperäistä ilmettä toisenlaiseksi. Hauskana yksityiskohtana valikossa on oletuksena asetettu ”retro fps” eli vanha grafiikka pyörii siinä 30fps -vauhdin hujakoilla, simuloidakseen autenttista fiilistä. Vauhdin saa kuitenkin halutessaan nostaa 60fps-tasolle.

Pariin kertaan löytyi yksittäisiä tekstuureita sieltä täältä, esimerkiksi Angel of Darkness -pelistä löytyneestä viemärinputkesta, jotka näyttivät täysin samalta molemmissa grafiikkatiloissa ja samassa pelissä oli ainakin yksi sivuhahmo, joka ei muuntunut lainkaan vanhasta olemuksestaan, vaikka paineli nappulaa remasteroituun. Kaiken kaikkiaan paranneltu grafiikka kuitenkin tekee pelaamisesta silmille mukavamman kokemuksen, mutta oma viehätyksensä pelin Playstation-tason kiihdyttämättömässä pikselimössössäkin on ja paikoitellen originaali valaistus ja tekstuuritkin osasivat mielestäni olla värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia kuin uudistettu.

Grafiikan ihasteluun tarjotaan tuttuun tapaan valokuvatilaa, jolla Laraa voi ihastella läheltä ja kaukaa. Se kuitenkin bugaa siten, että mikäli ammuskellaan samalla kun valokuvatilan aktivoivia tatteja klikataan, ei irvistävän Laran kädessä näy aseita, ainoastaan suuliekit. Yhden pätsin kokoelma on osakseen saanut, mutta tätä bugia ei ole syystä tai toisesta huomattu.

Toisen bugin havaitsin Chronicles-peliä pelatessa. Kussakin pelissä on mahdollista valita originaalien Flashback ja Prince of Persia -ajoilta kantautuneiden ”tankkikontrollien” ohella ihan mukavasti modernisoitu vaihtoehto, joka mahdollistaa Laran juoksuttamisen vasemmalla tatilla ja kameran ohjaamisen oikealla – aivan kuin nykypäivän 3rd person toimintapelissä! Tämä on todella mahtava lisäys, joka tuo pelit nykypäivän tasolle – ainakin melkein.

Hyppely nimittäin on silti edelleen haastavaa ja putoamisia ja kuolemia tulee runsaasti, eikä aina ihan pelaajan itsensä takia, vaan kontrollit esimerkiksi loikatessa kielekkeeltä toiselle vaativat tarkkaa kohdistamista ja yhteispainallusta hypyn ja suunnan kanssa. Toisinaan kaikki tuntuu viiveiseltäkin – painallusten ajoitusten pitää olla täysin kohdallaan. Osan elävänä pysymisen haasteesta tarjoavat tuttuun tapaan villieläimset sekä ajoittaiset ihmisviholliset, joiden aiheuttamia haavoja paikkaillaan kerättävillä lääkintälaukuilla.

Yllä mainitsemani toinen bugi liittyy kokoelman moderneihin kontrolleihin. Laran pitäisi eräässä Chroniclesin kohtauksessa ampua revolveriin pultattua tähtäintä käyttämällä rakennuksessa roikkuvaan soittokelloon. Tähtäinzoomia ei moderneilla kontrolleilla saanut aktivoitua sitten millään, vaikka kuinka tattia klikkailin. Ongelma ratkesi laittamalla tankkikontrollit päälle ja käyttämällä niiden vastaavaa nappulaa tähtäimelle.

Tällaisia pieniä juttuja ainakin siis löytyy ja vieläkin muistan Aspyrin remasteroimasta Star Wars: Bounty Hunterista kuinka ilmastointikanavassa kontatessani putosin koko pelimaailman lävitse – onko se originaalin pelin bugeja, vaiko remasteroinnin luomaa, kukapa tietää. Samankaltaisia bugeja saattaa aivan hyvin olla Tomb Raider IV–VI Remastered -kokoelmassakin. Valehtelisin jos väittäisin, että pelasin kokoelman pelit alusta loppuun lävitse arvostelua varten. Pelejä on kiva kokeilla ja fiilistellä ja kun originaalit huijauskooditkin kivasti toimivat kussakin pelissä, voi leveleitä kokeilla sieltä täältä halutessaan.

Ensimmäisen Tomb Raiderin klassikkostatuksesta huolimatta aikoinaan jo TR-kakkonen alkoi tuntua liikaa saman toistolta, vain eri maisemiin viskattuna – ainakin kun sitä uutena silloin 90-luvulla tulin kokeilleeksi, eivätkä osat 4 ja 5 välty tältä tunteelta.

Angel of Darkness on kokoelmassa itse asiassa konseptitasolla jopa ihan mielenkiintoinen – tästä pelistä kun saisi kunnollisen loppuunsa hiotun remaken, tai vaikkapa Angel of Darkness 2:n. Pelimekaanisesti Angel of Darkness on kuitenkin valitettavasti hieman tylsä: aikaa kuluu muun muassa Pariisin tyhjillä kaduilla kuin viemäreissäkin edes takaisin lampsittaessa, pahvisten hahmojen kanssa jutustellessa.

Kokonaisuutena Tomb Raider IV–VI Remastered -kokoelmaa voi suositella vain pelisarjan hartaimmille faneille. Mikäli tykkäsit näistä myöhemmistäkin osista aikoinaan, on visuaalisesti herkullisempi remasterointipaketti varmasti ainakin harkitsemisen arvoinen. Muille, modernimpaan ja sulavampaan kiipeilyyn ja hyppelyyn tottuneille trilogian kulmikkuus pelimekaniikan suhteen sekä sokkelomaiset tasot voivat tulla yllätyksenä, vaikka modernisoitu grafiikka sekä sulavampi kontrollivaihtoehto silotteleekin pahimpia karkeuksia tieltä pois.