Tomb Raider - Anniversary arvostelussa

Kunniakkaan kymmenen vuoden iän saavuttaneen Tomb Raiderin matka autuaaseen nykytilaansa ei ole ollut helpoin mahdollinen. Ensimmäisen pelin kiistaton viehätysvoima riitti kantamaan vain juuri ja juuri toisen seikkailun verran, mutta tämä ei estänyt tunnetun tuotemerkin lypsämistä toinen toistaan heikommin menestyviksi jatko-osiksi, kahdeksi elokuvaksi ja jopa Lara Croftin nimeä kantavaksi pokeripeliksi. Brändin perustaminen pelkkään päähenkilön muodokkaaseen viehätysvoimaan kolahtikin nopeasti omaan nilkkaan, eikä aikaakaan kun kuka tahansa itseään kunnioittava pelaaja kehtasi vain hädin ja tuskin myöntää pitäneensä koskaan edes sarjan ensimmäisistä peleistä. Tämä kaikki kuitenkin muuttui alkuvuodesta 2006, kun uuden tekijäporukan mestaroiman Tomb Raider – Legendin onnistui palauttaa alkuperäinen seikkailuhenki ja pelattavuus takaisin Tomb Raiderin tavaramerkiksi. Sarjan viimeisin inkarnaatio, Tomb Raider – Anniversary jatkaa tämän kertaalleen lähes ojan pohjalla käyneen sarjan voittokulkua varmoin askelin.

Siinä missä TR – Legend joutui vakuuttelemaan suurelle yleisölle sarjassa olevan vielä eloa, on Tomb Raider – Anniversarylla jo varaa hieman hengähtää ja pelata varmemman päälle. Turhia riskejä on selvästi vältetty, sillä kyseessä on ihka ensimmäisen Tomb Raiderin modernisoitu painos, hyväksi havaitulla Legendin koneistolla. Kuten jo kymmenen vuotta sitten, tarina viskaa sairaalloisen jättiryntäisen sankarittaremme etsimään johtolankoja Atlantiksen olemassaolosta, aina Perun vuoristoista Egyptin pyramiideihin, väistellen samalla petollisen työnantajansa palkkaamaa murhaavaa kilpailua. Välianimaatioin sekä ajoittain esiin ponnahtavan kummallisen refleksipelin (jossa pelaajan pitää näpäyttää oikeaa nappia pelastaakseen sankarittaremme kiperästä tilanteesta) avulla kerrottu tarina toistaa uskollisesti jo kymmenen vuotta sitten kliseiksi havaitut käänteensä, mutta nostalgia-arvo poisluettuna, juonesta on tarjoamaan vähän köyhänlaisesti hengenravintoa kenellekään kekseliäitä tarinoita arvostavalle.
Juonen heikkouksia ei kuitenkaan onneksi ehdi juuri murehtimaan, sillä se mikä tarinankerronnassa hävitään, otetaan takaisin pelattavuutena ja tunnelmana. Koska kyseessä on tosiaankin uusintapainos ensimmäisestä Tomb Raiderista, on luonnollisesti myös tasosuunnittelu perua kymmenen vuoden takaa. Tämä tarkoittaa paitsi nostalgiatrippiä kaikille nuoruuttaan ensimmäisen Tomb Raiderin parissa haaskanneille, mutta myös sitä että miljööt sijoittuvat yksinomaan satoja vuosia unohduksissa maanneiden raunioiden uumeniin. Vaikka tältä pohjalta onkin mahdoton antaa tyydyttävää selitystä sille, miksi joka toisen hankalasti tavoitettavan kielekkeen päältä löytyy joko ammuksia tai lääkintätarpeita, on jylhissä raunioissa seikkailu omiaan pönkittämään pelille ominaista eristäytyneisyyden sekä joka askeleella vaanivan vaaran tunnetta. Ihan yksi yhteen ei tasosuunnittelukaan vuoden ’96 Tomb Raiderin kanssa istu, vaan arvatenkin tutut miljööt ovat taipuneet muutamaa kertaluokkaa yksityiskohtaisemmiksi ja puzzlejakin on hieman viritelty vastaamaan Laran kymmenessä vuodessa laajentunutta taitorepertuaaria. Olipa sitä kuinka muutosvastarintainen tahansa, ei tästä kehityksestä voi olla kuin mielissään, sillä ongelmanratkonnan rytmitys on edelleen kohdallaan, eikä se visuaalinen kasvojenkohotuskaan ole hallaa tehnyt.

Toinen osa-alue, jolla TR – Anniversary pääsee loistamaan on pelattavuus. Anniversaryn pelaaminen on kuin salvaa The Angel of Darknessin repimille haavoille, joskin Legendin hyvällä pelattavuudella hemmotelluille tarjolla on vain pari hassua uudistusta. Eipä sinänsä, ettäkö muutoksia olisi erityisemmin kaivatukaan, sillä muodokkaan sankarittaren hyppyyttäminen pitkin muinaisia raunioita on toteutettu vastaanottavaisesti ja juuri sellaisella tarkkuudella, että kuolonsyöksyihin lipsahtamisesta ymmärtää hakata itseään eikä Pleikkaria. Paria hassua temppua lukuunottamatta, Laran liikerepertuaari on revitty suoraan Legendista, joten erinäisten puzzle-esineiden ja itsensä hilaaminen heittokoukulla tulee tutuksi myös tässä seikkailussa. Uutuutena, sankarittaremme osaa tasapainoilla kapeiden tolppien latvoissa sekä tehdä maxpaynemaisen hidastetun väistöliikkeen vihollisten rynnätessä niskaan. Hyvällä ajoituksella väistöliikkeestä voi vieläpä napsauttaa vihulaisen pääkoppaan lopetuslaukauksen, joka pitää huolen siitä ettei päällekarkaaja nouse uuteen rynnäkköön. Enää koskaan.
Täytyy kyllä sanoa että odotin Laran paluun juurilleen kirvoittavan enemmänkin pisteliästä kritiikkiä kuin kiitosta viimeistellystä toteutuksestaan, mutta toisinaan on ilahduttavaa olla väärässä. Voisihan sitä toki rähjätä lauseen jos toisenkin pelin hieman suoraviivaisesta taistelujärjestelmästä, jossa periaatteessa pärjää voltteja tekemällä, tähtäys- sekä ampumisnappulat pohjaan puristettuna, mutta pelaamisen painopisteen ollessa kevyissä puzzleissa ja kuolemaa uhmaavassa tasohyppelyakrobatiassa, täytyisi sitä olla melkoinen änkyrä antaakseen tuon häiritä pelikokemustaan. Sen sijaan Tomb Raiderin loistava pelattavuus ja alkuperäisteokselle uskollinen tunnelma on omiaan kiinnittämään huomiota niihin lukuisiin pieniin yksityiskohtiin, joilla alkuperäistä konseptia on somisteltu. Sellaiset pelillisesti yhdentekevät yksityiskohdat kuten esimerkiksi veden valuminen Laran vaatteista uintireissun päätteeksi, tai fysiikan käyttö työnneltävissä kivenlohkareissa sun muissa puzzle-esineissä, kertovat yksinkertaisesti melko paljon siitä kuinka paljon Crystal Dynamicsilla on nähty vaivaa a-luokkaisen toteutuksen eteen. Vaiva on selvästi kannattanut, sillä kyseessä on paitsi loistava peli, myös paras Tomb Raider sitten vuoden 1996.