Viikingeillä on imago-ongelma: tämä rohkeina seikkailijoina, taitavina kauppiaina ja kyvykkäinä laivanrakentajina ansioitunut pohjoinen kansa mielletään usein sivistymättömäksi laumaksi verenhimoisia juoppoja, joiden elämää ohjaa halu sotia ja päästä viinanhuuruisille jatkoille tuonpuoleiseen. Kyseenalaisen maineen juuret löytyvät menneisyydestä; jos historiankirjat kertovat liki kaksisataavuotisesta, verisestä Englannin miehityksestä, josta isoa osaa on johtanut kuningas nimeltään Erik Verikirves, ei tietyiltä mielikuvilta voi välttyä. Kun historia jo itsessään on näin jännittävää, ei voi kuin ihmetellä, miksi jokainen näitä pohjoisen kansoja käsittelevä peli vetää hihastaan b-elokuvakortin, vaihtaen suorastaan hilpeältä kuulostavan brittiaristokraattien raa’an murhaamisen mielikuvituksettomaan jumaltaruun. Oli aika järkyttävää huomata, ettei edes historialle uskollisen Total War -sarjan tuottaneella Creative Assemblylla ole pokkaa tarttua kiinni aidoista viikinkisarvista, vaan Viking – Battle for Asgard löytää paikkansa siitä viihdyttävien, mutta teemaltaan hölmöjen fantasiamäiskeiden loputtomasta suosta.
Viking – Battle for Asgardin tapainen hack’n’slash ei liioin juonta kaipaisi, mutta tämä ei ole estänyt Creative Assemblya yrittämästä. Tarinaa jaksaa seurata tasan niin kauan, kunnes tietää olevansa Skarin, sodan ja rakkauden jumalatar Freyan valikoima soturi, jonka pyhänä tehtävänä on häätää kuoleman jumalattaren, Hel:n joukkiot pois viikinkien mailta. Jos pääsee edes näin pitkälle, ei voi olla havahtumatta aivokuolioon, jonka pelin luonnoton käsikirjoitus ja vielä luonnottomampi ääninäyttely vääjäämättä aiheuttavat. Käytännössä minkäänlaisen tunnesiteen rakentaminen leffakliseitä brittiaksentilla vääntäviin hahmoihin osoittautuu siis heti kättelyssä mahdottomaksi, mutta onneksi tätä ei missään vaiheessa edellytetäkään: kunhan oppii, että tehtävät ilmestyvät selostuksineen karttaruutuun, voi pelin korvia raastavat keskustelut ohittaa A:ta rämpyttämällä.
Juoni jättää siis kylmäksi, mutta onneksi pelattavuus toimii. Tai siis ainakin siltä osin, kun kyse on puhtaasta mättämisestä. Naurettavuuksiin saakka punaroiskeilla splätteröity tappelu sujuu juuri niin sulavasti, kuin modernilta hack’n’slashilta odottaisikin. Aluksi vain kahden tyyppisiin iskuihin taipuva Skarin oppii matkan varrella koko kirjon eri komboja sekä erikoislyöntejä, joiden tehokas käyttö iskostuu selkärankaan noin viidessä minuutissa. Vihulaiset ovat keskimäärin heikkoja ja jo peruslyönnitkin ovat riittävän voimallisia, paiskoakseen miekkapirut jonkkaan, mutta jatkuva vihollisylivoima pitää menon sopivan tasapainoisena. Näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta, torjuntojen ja väistöliikkeiden opettelu on pakollista, mikäli ei mieli tehdä tuttavuutta kuoleman kanssa.
Hieman yllättäen,Viking – Battle for Asgard lähestyy mättöpeligenreä epätyypillisellä, avoimella rakenteella. Kuvankaunista viikinkilandiaa vapautetaan Hel:n ikeestä siivoamalla pelin kolmea avoimeksi rakennettua saarta kylä kerrallaan. Ideana on edetä vihollisen miehittämille alueille ja pistää kahden nappulan lyöntikombot laulamaan, kunnes viimeinenkin vihulainen on paloina ja sadepilvet vaihtuvat auringonpaisteeseen. Pienimmät kylät hoituvat ihan sooloilunakin, mutta suurimpien kaupunkien vapauttamiseen tarvitaan ihan oikea armeija. Armeijaa kerrytetään siinä sotimisen sivussa, vapauttamalla häkkeihin ja tolppiin vangittuja viikinkejä, sekä suorittamalla juoksupojan tehtäviä näille epäkiitollisille pirulaisille. Yleensä riittää, kun juoksee kohteeseen X, jauhaa viholliset kilon klönteiksi ja palaa takaisin, mutta pääseepä sitä pari unohdettavaa, joskin vaikeustasoltaan melko sopivan tuntuista hiiviskelytehtävääkin suorittamaan.
Pelin varsinainen suola piilee isompien kaupunkien massiivisissa vapautustaisteluissa. Meno on kaoottista, kuin Total Wareissa konsanaan, kun mittaa toisistaan on ottamassa parisataapäinen lauma viikinkejä ja Hel:n kätyreitä. Vaikka perus-rivimiesten pilkkomiselta on käytännössä mahdoton välttyä, on Skarinin pääasiallisena tehtävänä eliminoida vihollisen kenraalit, shamaanit sekä muut kummajaiset. Shamaanit talttuvat laakista, kunhan saa vain purettua ympärille levittyvän suojakentän, mutta viholliskenraalit, jättiläiset sun muu friikkisirkuksen vakiokalusto hoituu sinnikkäällä pieksennällä ja God of War -tyylisillä, refleksipeli-lopetuksilla. Jos taskun pohjalta sattuu löytymään riittävä määrä lohikäärmeriimuja, voi osan likaisesta työstään hoitaa myös näppärästi ilmaiskuilla.
Vaikka massiiviset kaupunkitaistelut ovat tunnelmallisia ja komeita, mitään silmäkarkkia strategisempaa ei pinnan alle kätkeydy. Itse en ainakaan onnistunut häviämään ensimmäistäkään taistelua, vaikka otin henkilökohtaisella tasolla kasettiin oikein urakalla. Sama pelaamisen helppous ja suoraviivaisuus koskee muutakin peliä. Kunhan jaksaa juoksennella kirves ojossa kohti uusia haasteita, ei jumiin voi käytännössä jäädä; kuolema johtaa uudelleensyntyyn ja pelin ainoa puzzle on se, kuinka teurastaa mahdollisimman monta vihollista, saamatta kramppia etu- tai keskisormeensa. Vaikka yksinkertaisuus on kaunista, on sillä myös kääntöpuolensa: jättitaistelut ovat harvassa ja perusmättökin alkaa maistua hieman puisevalta parin saaren jälkeen. Muutakin tekemistä kaipaisi ja kipeästi. Rukouksiin ei kannata haaskata aikaansa, sillä vaikka tasosuunnittelijat ja graafikot ovat tehneet lähes Oblivioniin rinnastettavaa työtä itse pelimaailman parissa, on varsinainen pelisuunnittelu unohtunut paitsioon ja lopputuloksena on kaunis maailma, joka tuntuu autiolta sekä kulissimaiselta. Jonkinmoisena sen tutkimiseen houkuttavana porkkanana voisi kai pitää sieltä täältä löytyviä rahasäkkejä, joita voi tuhlata uusiin liikkeisiin ja kömpelösti käytettäviin, puolihyödyllisiin varusteisiin, mutta käytännössä tämäkin lohtu jää laihaksi, kun budjetti tuppaa jo yrittämättäkin paisumaan ylijäämäiseksi.
Ontoksi jäävän pelimaailman ohella, Vikingiltä puuttuu tyystin kyky tempaista pelaaja sisäänsä. Puitteet ovat hienot, mutta maailmaan uppoutuminen on käytännössä mahdotonta: interaktiivisuutta ei ole nimeksikään, avainhenkilöiden luonnottomat monologit herättävät myötähäpeää ja kauppiaat vetävät romuistaan kiskurihintoja, vaikka pelaaja on itse jumalten soturi, tehtävänään pitää maailmanloppu aisoissa. Kyse on pelattavuutta tukevista ratkaisuista, tiedän, mutta tuntuu se silti aivan käsittämättömältä, että jokaisesta viholliskylästä löytyy kymmenpäinen lauma aseistettuja viikinkejä, jotka odottavat lautaseinällä suljetussa häkissään, kunnes superviikinki Skarin sallii repiä laudat silpuksi paljailla käsillään. Olisi kohteliasta jos peli edes yrittäisi hämätä pelaajaa illuusiolla elävästä ja hengittävästä maailmasta, mutta se tuntuu olevan Vikingille liian kova pala purtavaksi.
Vaikka helppoja kohteita kritiikille löytyy vähän sieltä sun täältä, ei liika nillityskään anna oikein rehellistä kuvaa Viking – Battle for Asgardista. Pelillä on kuitenkin hetkensä, kunhan pitäydytään itse asiassa, eli vihollisten brutaalissa lahtauksessa ja massiivisissa joukkotaisteluissa. Avoimen maailman potentiaalia olisi voinut hyödyntää paremminkin, mutta toisaalta, jos Vikingiä aletaan verrata muihin saman genren ilmestyksiin, on tasosuunnittelun avoimuus jo itsessään aploodien arvoinen suoritus. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, Viking – Battle for Asgard nousee juuri ja juuri keskinkertaisuuden paremmalle puolen. Harmi vaan, että näin Grand Theft Auton aikakaudella, se ei enää tahdo oikein riittää.
