WET arvostelussa
Wet on Prince of Persiaa ja Max Paynea sekoitteleva akrobatiaräiskintä, joka lainaa tyylinsä 70-luvun räkäisiltä grindhouse-leffoilta ja näitä onnistuneesti tributoineelta Tarantinolta. Peli näyttää välianimaatioiden ohjausta ja grafiikkafiltereitä myöten kuluneelta filmiltä, mutta käsikirjoitus on ikävystyttävää kirosanojen ja muka-nokkeluuksien letkautusten virtaa. Loppujen lopuksihan grindhouse-leffojen viehätys perustuu tyylisuunnan tahattomaan komiikkaan, ja koska tahattomuutta on mahdoton toistaa tahallisesti, pitäisi se korvata aimo annoksella itseironiaa. En ole aivan varma, ovatko Wetin käsikirjoittajat ymmärtäneet tätä. Kaupanpäällisiksi itse peli on turhautumista, itsensä toistosta ja heppoisista kontrolleista koottu katastrofi, joka saa pääkopan verisuonet pullistumaan nopeammin, kuin markkinointikoordinaattori osaa sanoa ?Quentin T?. Wetistä löytyy myös joitakin kivoja juttuja, kuten oivallinen punk-soundtrack ja muutama hauskasti keksitty kiskoräiskintätaso, mutta muuta maininnan arvoista tästä tekeleestä saakin etsiä kissojen ja koirien kanssa. Jos on ihan pakko kiduttaa itseään 70-luvun toiminnalla, suosittelen puhaltamaan pölyt VHS-nauhurista ja iskemään tulille Charles Bronsonin Death Wishin.
Tunnustan heti kättelyssä ettei Bethesdan grindhouse-henkinen toimintapläjäys, Wet, herättänyt kummoisia ennakko-odotuksia. Syitä on kaksi. En ole ensinnäkään mikään vanhojen roskaleffojen ylin ystävä. Pidin kyllä Death Proofista ja Kill Billeistä, mutta enimmäkseen dialogin ja sopivan itseironisen huumorin ansiosta. Jos näiden elokuvien taustalla olisi häärännyt joku Tarantinoa vähäisempi visionääri, on enemmän kuin todennäköistä että lopputulos olisi muistuttanut niitä vaivaannuttavan tekonuorekkaita “Coca-Cola presents” -mainoksia, joilla on tarkoin mietitty muoto muttei lainkaan sisältöä. Toinen, painavampi syy on se, että erehdyin pelaamaan Wetin demoa. Se näytti rumalta, tuntui kankealta ja aiheutti monotonisuudellaan niin suurta verisuonipainetta, ettei sitä lopulta kestänyt pelata edes läpi. Jos kymmenen minuutin katselmus tuntui tervan juonnilta, voi vain kuvitella sitä jälkimakua, jonka saa parinkymmenen tunnin altistuksesta. Valitettavasti itsesuojeluvaistoni oli tällä kertaa oikeassa.
Wet on lineaarinen tasohyppely-räiskintä, joka lainaa tyylinsä vanhoista väkivaltaa ja seksiä pursuavista grindhouse-leffoista. Verta ja irtoraajoja levitellään K-18 leiman verran, mutta kuten peleissä yleensä, paljas pinta pidetään visusti piilossa. Wet tyytyykin seksin sijasta seksismiin, iskemällä pelaajan ohjasteltavaksi stereotyyppisen muodokkaan naistappajan, Rubi Malonen. Samuraimiekalla ja tuplapistooleilla varustautunut Rubi on kuin köyhän miehen versio Kill Billin, ?The Bridesta? – sellainen, jolta puuttuvat kaikki inhimilliset piirteet, poislukien vihaisuus, kostonhimo ja ahneus. Tyypillinen pelisankari siis.
Tarinan voi tiivistää yhteen virkkeeseen: nappiin mennyt ansaintakeikka päättyy selkäänpuukotukseen, jonka jälkeen tapetaan miljoona ja yksi pahista kostoa uhkuen. Välianimaatioiden ohjaus on hyvin 70-lukulaista, mutta käsikirjoitus jättää toivomisen varaa. Dialogi luottaa pitkälti kirosanojen voimaan, eikä seasta löydy mitään pikkunokkeluuksia ja “Fucking bitch” -retoriikkaa syvällisempää. Sama kritiikki pätee varmasti myös aika moneen alkuperäiseen grindhouse-pätkään, mutta kun Wetin kieli näyttää monin paikoin jumiutuneen nimenomaisesti Tarantinon hanuriin, luulisi että settiin olisi eksynyt myös parahultainen klöntti itseironista huumoria. Hupiosasto kuitataan tehtävien välissä esitettävillä vanhoilla leffateatterimainoksilla, jotka kieltämättä hymyilyttävät, joskaan eivät suoranaisesti naurata. Vitsejä olisi kannattanut viljellä enemmänkin, sillä tällaisena Wetin näkemys grindhousesta on lähempänä niitä noloja Coca-Cola -mainoksia kuin Tarantinoa. Onneksi sentään itselleni tuntemattomien punk-suuruuksien kappaleista koostuva soundtrack pitää mukana häivähdyksen tyyliä.
Yhdentekevä käsikirjoitus ja latteat päähenkilöt ovat videopelien kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä Wet ole tässä mielessä suinkaan pahimmasta päästä. Lohtu on laiha, sillä sen suvereenisti heikoimmat lenkit ovat pelillisiä. Wet mainostaa itseään akrobaattisena ammuskelupelinä, mikä tarkoittaa käytännössä putkijuoksuista kolmannen persoonan räiskintää, joka lainaa liikkeensä persian prinssiltä ja hidastuksensa Max Paynelta. Rubi taitaa modernien tasohyppelyjen perustemput aina tankojumpasta seinillä juoksenteluun ja luonnistuupa sankarittarelta myös polvilla liukuminen, sekä läjä kirjavia miekanheilutuskomboja. Hyppyjä ja liukuja voi taittaa myös tuplapyssyt laulaen, jolloin peli muuttuu hidastetuksi, mahdollistaen vihulaislaumojen niittämistä aitoon leffatyyliin. Akrobatian käyttö osana taistelua on suorastaan pakollista, sillä realiaikainen Rubi on parista osumasta kukistuva lasileuka, jonka hernepyssyllä ei kaadeta edes kolmen promillen humalassa riehuvaa punkkaria. Puolella vauhdilla homma hoituu huomattavasti helpommin.
On ihan hieno ajatus tuoda taisteluihin annos leffamaisuutta stunttien ja hidastusten avulla, mutta efektiin luotetaan liikaa: paikoillaan seisova Rubi on hyvin haavoittuvainen, mikä tarkoittaa käytännössä että pelaajan ainoa toimiva selviytymistaktiikka on hyppiä ja pomppia ympäriinsä kuin idiootti. Lähietäisyydellä vihollisia voi kurittaa myös miekalla, mutta isompien laumojen ? ja joskus jopa yksittäisten vihujen neutralointi edellyttää suorastaan jälkeenjäänyttä hötkyilyä ja kirmaamista. Stunttien liikakäyttö on enemmän yksitoikkoista kuin ärsyttävää, mutta taisteluista löytyy myös aidosti turhauttavia elementtejä: pelin vaikeustaso heilahtelee jo alkumetreiltä erittäin helposta sadistisen vaikeaan ja epätarkat kontrollit iskevät nivusille yleensä juuri silloin kun sitä vähiten kaipaisi. Mikään ei ole rasittavampaa, kuin yrittää samaa kohtaa ziljoonatta kertaa, ja mokata se kaikkein potentiaalisin yritys, koska tuittupäinen sankaritar päättikin loikata tällä kertaa suoraan kielekkeeltä alas.
Wetin pelattavuus koostuu noin 90-prosenttisesti taisteluista, mikä voisi olla hyväkin juttu ellei kontrollien ja vaikeustason aiheuttamia turhaumia pahennettaisi yksitoikkoisella pelisuunnittelulla. Tasot ovat enimmäkseen umpitylsiä putkia, joissa pahikset hyökivät päälle ennalta skriptattuina aaltoina. Pelaaja ei voi kuin iskeä hidastusvaihdetta silmään, kunnes jäljelle jää pelkkää kasa ruumiita ja litratolkulla veriroisketta. Ideaa on duplikoitu myös suljetuille areenoille, joilla vihulaisia sikiää niin kauan, kunnes Rubi saa viimeisenkin sisäänkäynnin tilkittyä. Ei tarvitse olla meedio arvatakseen areenataistelujen olevan pahimmillaan yhtä helvettiä ja helpoimmillaankin yksitoikkoista vihollislaumojen kyntämistä. Loput kymmenen prosenttia Wetin sisällöstä on täytetty kevyellä tasohyppelyllä, Quick Time Event -refleksinaksutteluilla, sekä parilla miljöön puolesta onnistuneella, mutta pelillisesti yhdentekevällä kiskoräiskintäkohtauksella. Tasohyppelyosioita vaivaavat luonnollisesti kaikki modernien akrobatiapelien perusviat, kuten temppuilevat kamerakulmat ja vääriin suuntiin loikkiva päähenkilö, mutta onneksi näitä kohtauksia on vain vähän.
Audiovisuaalisesti Wet jättää hieman ristiriitaisen maun. Välianimaatioiden ohjaus ja grafiikkafiltterein toteutetut kuluneen filmin efektit ovat silkkaa grindhousea sanan positiivisessa merkityksessä, mutta tyylikkään kuoren alta pilkottavat kömpelö kenttäarkkitehtuuri ja kulmikkaat hahmomallit. Ylimääräiset filtterit saa kytkettyä myös pois, jonka jälkeen grafiikan primitiivisyys ei jää piiloon edes naapurin puusilmäiseltä mummolta. Myös hahmojen huulisynkronoinnin puute tuppaa ärsyttämään. Äänipuolella Wet kerää kiitosta: ääninäyttelijöinä on vaihteeksi ihan oikeita tekijöitä, kuten esimerkiksi entinen Kellopeliappelsiini-tähti, Malcolm McDowell, ja oivallisen roolin Rubina tekevä Eliza Dushku. Lahjakkaan kaartin potentiaalia hukataan latteaan käsikirjoitukseen, mutta syy tähän piilee kirjoituskoneen, ? ei mikkistandin äärellä.
