Legacy of Kain: Defiance on paluu menneisyyden juurille

2000-luvun taitteessa ja sen alussa hampaitaan väläytellyt Legacy of Kain -pelisarja on ollut parrasvaloissa uudelleen jo hetken aikaa, kun ensin julkaistiin remasterointi Soul Reaver 1&2 -peleistä ja hiljattain vuoden 2003 pelijulkaisu, Legacy of Kain: Defiance, näki sekin kiillotetumman päivänvalon.

Vuonna 2024 käynnistyi Kickstarter-kampanja sarjakuvasta Soul Reaver: The Dead Shall Rise, joka toimisi Crystal Dynamicsin hyväksymänä esiosana edellä mainituille vanhoille tarinoille. Kampanjaa pyöritti samana vuonna Kickstarter-kampanjan kanssa perustettu viihteeseen keskittyvä, lisensoitua kuin omaakin sisältöä ulos puskeva Bit Bot -ryhmittymä, joista yksi on Bit Bot Game Studios.

Kyseessä on hieman erikoinen portaali, josta löytyy niin indiepelejä kuin indie-elokuviakin. Sivuilta on myös ennakkotilattavissa Legacy of Kain pehmolelujakin, joten usko Crystal Dynamicsin pelisarjaan on nousuhuumassa ja mikäs siinä – lisää moderneja Kainin ja Razielin seikkailuita kehiin vaan – jo on aikakin!

Sarjakuva näytti (varmasti tekijöidensäkin yllätykseksi) olevan himoittu juttu ja lisää tarinoita ja lorea janoavaa vanhaa fanikuntaa ilmeisesti tuntuu yhä riittävän runsain mitoin, tai sitten pelisarja on noussut jonkinlaiseen kummaan uuden aallon kulttimaineeseen ajan kanssa. Sarjakuva keräsi pyytämänsä 25 000 dollarin rahoituksen vaivattomasti, tienaamalla muhkean puolentoista miljoonan dollarin potin.

Nyt arvostelussa oleva uusi Legacy of Kain -seikkailu, Nosgothin fantasiamaailmaan palaileva Ascendance on Bit Bot Game Studiosin kehittämä ja perustuu mainittuun tuohon Kickstarter-sarjakuvaan. Alkuperäisten hack ’n’ slash -pelien fanien harmiksi uusi peli ei kuitenkaan edusta lainkaan samaa genreä.

3D-toimintapelin sijaan nyt olisikin tarjolla retrohenkistä 2D-pikseligrafiikkaa hieman 16-bittisiä pelejä muistuttavassa, värikkäämmässä ja hieman esimerkiksi valaistukseltaan makoisammassa hengessä. Ensimmäisenä mieleen tulee – ehkä vampyyriteemansakin vuoksi vanhoja Castlevania-pelejä muistuttava beat em up.

Miksi peli on 2D:tä? Hieman samanlainen kummastelun hetki koettiin taannoin, kun Sony julkaisi lisää God of War -pelattavaa – mutta uuden 3D-toiminnan sijaan saimmekin 2D-retroseikkailun nimeltä Sons of Sparta. Pelatessani mietiskelin pariinkin otteeseen: haluavatko GoW-fanit tällaista? Ja nyt mietin Haluavatko Legacy of Kain -fanit tällaista?

Pelisarjan fanit ovat odottaneet paluuta Nosgothiin kuin kuuta nousevaa aina vuodesta 2003 asti. Varmasti himokkaimmat fanit ovat valmiita ottamaan vastaan Kainin ja Razielin seikkailuita missä muodossa vaan – jopa sarjakuvana – mutta entäs keskivertoa edustava semifani sitten?

Koska Legacy of Kain -pelit käyttivät tarinassaan jo aikoinaan pomppimista aikajanoissa, on sitä mukana Ascendance-pelissäkin ja entistä korostuneemmassa roolissa, sillä pelin uusi hahmo, antisankaritar Elaleth pomppii ajassa tiuhaan tahtiin tultuaan aikastriimaaaja Moebiuksen kiroamaksi.

Jo heti tarinan alussa paljastetaan Elalethin ja tämän mentorin, Ky’ Set’ Sykin välisessä dialogissa, että tyttö kantaa kaunaa ihmis-Razielille, joka surmasi tytön hirviöksi muuttuneen poikaystävän. Samalla tyttö menetti oikean kätensä rytäkässä. Poikaystävän palauttamiseksi elävien kirjoihin tarvittaisiin pimeyden sydäntä, joka on Razielin hallussa. Siis etsimään Razielia! Mutta ajassa pomppiminen tekee siitä vaikeaa. Tarina pyrkii laajentamaan Razielin ja Kainin seikkailuita ja tunkemaan väliin uutta lorea, josta vastaa suuremmaksi tämä uusi hahmo Elaleth.

Idea toimia näin on mielenkiintoinen, mutta samalla vesittää periaatteessa koko tarinalinjaa. Käytännössä ajatus on sama, kuin jos näkisimme vaikkapa uuden Star Wars -elokuvan, jossa näytettäisiin kuinka joku täysin uusi ja entuudestaan hahmo olikin vastuussa siitä, että Palpatine korruptoitui ja periaatteessa oli vastuussa tapahtumista episodeissa 1-6. Se, että paikoin kärsimättömän oloisesta Elalethista tehdään käytännössä suurin katalyytti koko pelisarjalle ja isoimmille tapahtumille, on hieman outo ratkaisu.

Osa verhon raottamisesta kuitenkin toimii ihan kivasti. Eräässä kohtaa tarinaa näemme esimerkiksi, kuinka Raziel kohtaa ”sinisen demonin.” Toisessa kohtaa Raziel pakenee Razielia hevosen selässä. Pelaajat tietävät miehen tuijottavan ja pakenevan omaa tulevaisuuttaan, kohtaloaan, paradoksia. Mutta ihmis-Raziel ei tiedä. Haamu-Raziel tietää. Näemme myös miksi ja kenen toimesta Raziel menetti henkensä, ennen kuin hänestä tehtiin vampyyri. Razielin ohella tarinassa on luonnollisesti mukana myös vampyyri Kain, joka ensimmäisen Soul Reaver -pelin alussa katkoi vampyyri-Razielilta tämän siivet ja tuomitsi tämän kadotukseen.

Pelimekaniikaltaan Legacy of Kain: Ascendance on melko simppeliä, vasemmalta oikealle skrollailevaa mättämistä neliönappulalla, jossa pelin lukujen aikana vuorotellaan Kainin, ihmis-Razielin sekä Elalethin välillä. Hetken matkaa pelin lopussa saadaan liihotella ja levitellä Razielin vampyyrinsiipiäkin. Torjuntakykykin kaikilta hahmoilta löytyy, mutta myönnän että en kovin usein tätä tullut käyttäneeksi, koska en yksinkertaisesti muistanut. Ominaisuutta kun ei käytännössä lainkaan tarvinnut pärjätäkseen.

Muutamia elementtejä on napsittu vanhoista Legacy of Kain -peleistä: Kain voi muuttua lepakoksi ja lennähtää ennalta määrättyihin kohtiin, esimerkiksi korkeammalle kielekkeelle, jonne ei hyppäämällä yltäisi. Tuttu taito pujahtaa rautaporttien lävitse energiamuodossa ympyrää painamalla (joka samalla on väistöliike) löytyy sekin, minkä lisäksi Kainin ohella Elalethinkin on tasaiseen tahtiin imettävä verta, tai hitaasti tyhjenevä energiapalkki tekee hengettömäksi.

Ihmis-Razielin kavereita, ritarivihollisia vyörytetään maisemissa (tykin)ruoaksi, kun pelaajan ohjastamat vampyyrit katkovat kavereilta kädet ja purevat niiltä kaulat auki ja Kain voi Defiance-pelin tavoin tehdä jopa etäimemiset minkä lisäksi niitä kahleisiin sidottuja orjiakin löytyy sieltä täältä, nyt pikselimuodossa, odottamassa kuiviin imemistään. Pelaajan pelatessa ihmis-Razielilla saadaan vastaavasti jonkin aikaa piestä vampyyrejä ja zombeja. Hauskana yksityiskohtana vampyyrit on poltettava tai muutoin ne nousevat takaisin ylös. Vampyyrien polttelua pelissä on kuitenkin lopulta aivan liian lyhyen aikaa.

Energiaa mittariin on tankattava jatkuvalla syötöllä, sillä jostain kumman syystä tasosuunnittelijat ovat päättäneet vihollisten ohella tunkea tulta joka paikkaan, pelin jokaiseen leveliin. Tulta on niin paljon, että se kokee pienen inflaation, epäuskottavuuden vallatessa mieltä. Nuotioita siellä täällä, soihtuja seinillä, mutta myös maassa palavaa tulta ja seinillä palavaa tulta tulee vältellä. Tuli sattuu kaikkia hahmoja, eikä veteen saa pudota. Välillä seikkaillaan ahtaissa luolissa, joissa niissäkin on tulta. Matala katto ja katossa tulta. Tai matala katto, varovainen hyppäys kuilun yli ja varo samalla tulta, joka toisella puolella odottaa.

Ei Ascendance mikään älyttömän vaikea silti ole normal-vaikeustasolla tai edes pitkäkään peli: 11 lukua ja epilogi lukua menivät läpi päälle kuudessa tunnissa ja tähän kuului muutamien loppupään turhauttavien leveleiden toistoa sekä erään loppubossin pelaamista useaan kertaan. Lisää keinotekoista kestoa tulee jatkuvasta pelin pysähtymisestä ja hahmojen välisestä dialogista. Tämä on seikka, joka Ascendancea ja Sons of Spartaa yhdistää myös – pelaaminen keskeytetään usein ja ruutu vallataan turhan pitkäveteisellä dialogilla, kun kaikki yksityiskohdat pitää selittää ja jauhaa auki.

Onneksi dialogit saa skippaillakin, mutta sitten on joitain välipätkiäkin joita ei millään saa. Olisi kiva pysyä liikkeessä, kuunnella pelin toimivaa musiikkia ja mättää vihollisia turpiin Castlevanian tavoin varsinkin kun pelissä on ihan kivat ja tunnelmalliset musatkin, vaikka ne eivät vanhoja Legacy of Kain -pelejä muistuttaneetkaan, tippaakaan. Mutta hei! Liike seis! Kuunnellaanpas mitä hahmoilla on taas sanottavana. Tarinan purkamiseen olisi voinut soveltaa Crystal Dynamicsin omaa lähestymistapaa, jossa hahmot selittävät tapahtumia ikään kuin kertojana, pelin kuitenkin edetessä jatkuvasti. Ascendancessakin pelaaminen olisi voinut jatkua dialogin aikana, mutta ei kun Elalethinkin pitää pysähtyä juttelemaan toisessa ulottuvuudessa sijaitsevan mentorinsa kanssa, joka puhuu tytön kaulassa roikkuvan amuletin kautta.

Tasot alkavat loppua kohden tuntua tahallaan vaikeutetulta hömpältä. Loppupään taso, jossa vastaan tuli jatkuvasti ritarilaumoja, kohti hakeutuvia lentäviä lepakoita sekä tykinkuulaa lukuisilta tuhoutumattomilta tykkitorneilta, oli jo jonkin sortin pohjanoteeraus, eikä loputtomalta tuntunut lentely ja staminapallukoiden pakkokeräily Razielin uusilla siivilläkään loputtomiin innostanut. Nämä kaikki loppuvyörytykset koetaan ennen kuin päästään lopulta siihen hetkeen, josta Legacy of Kain: Soul Reaver -pelin tarina aikoinaan sitten alkoi vuonna 1999.

Köykäinen esiosatarinointi, jossa loputon pölinä ottaa vallan, alkaa sekin tuntua loppuluvuissa turhan venytetyltä. Ollaanko tässä pelaamassa peliä vai katsomassa Bit Botin pikseligrafiikkaista fanifiktiota? Pelin on käsikirjoittanut tuntemattomuus, Joshua Viola, joka ei ole kirjoittanut pahemmin mitään muuta koskaan aiemmin. Alkuperäiset kirjoittajat, kuten muun muassa Uncharted-pelejäkin kynäillyt Amy Hennig eivät ole olleet mukana tekemässä Ascendancea.

Tämä on sääli, sillä mukaan on kuitenkin jollain ihmeen kaupalla saatu alkuperäistä ääniporukkaa: Michael Bell (Raziel), Simon Templeman (Kain) sekä Breaking Bad -sarjastakin tuttu Anna Gunn (Ariel) ovat kukin antaneet äänensä uudelle pelille.

Hieman epäedukseen erottuu tätä nykyä kasikymppinen Michael Bell, jonka Raziel kuulostaa paikoin todella väsyneeltä tai muuten vain todella käheältä. Ehkä tässä kohtaa olisi voinut käyttää AI:n apua ja hioa Bellin ääntelyt nuorempaan kuosiin. Kainin näyttelijä onnistuu hommassaan enemmän alkuperäispelien tavoin.

Dialogikaan ei oikeastaan lopulta ole samantason laadukasta teatraalista kerrontaa kuin vanhoissa peleissä ja osa siitä on täysin turhaa löpinääkin. Uusista hahmoista Eleleth hoitaa työnsä hyvin, mutta samaan aikaan kuulostaa häiritsevän paljon Ashly Burchilta ja mieleen nousi jatkuvasti ajatus vampyyriksi muuttuneesta, kostoa janoavasta Horizon-pelien Aloysta.

Visuaalisesti Ascendance onnistuu 16-bittistä retropeliä emuloivana kokemuksena mielestäni ihan kivasti. Grafiikka on kivaa, mutta silti jollain tapaa, samaan aikaan jäi kaipaamaan ihan kunnollista isomman budjetin peliä. Ascendance on varmasti ollut hyvä ja halpa tapa testata yleisön kiinnostusta, mutta se voi myös antaa väärääkin dataa, jos 2D:tä ei kaivatakaan.

Tarinankerronnan avuksi on valjastettu vähän kaikkea, joka rikkoo yhtenäistä kokemusta. Yhdessä vaiheessa tarjoillaan SNES-tason pikseligrafiikkaa still-kuvina, hienolaatuista liikkuvaa animaatiokuvaa (jota olisi mielellään katsonut enemmänkin!) kuin sitten jostain kumman syystä myös jonkinlaisena nyökkäyksenä sarjan vanhimpia pelejä kohtaan on ollut pakko työntää mukaan PS1-tason grafiikkaa, joista viimeksi mainittu ei oikein tyylillisesti toiminut tai sitten aidon grafiikan emulointi ei vaan ole täysin onnistunut.

Pelin ainoa kohtaus, joka on tuotettu juuri tuolla PS1-fiilistä hakevalla grafiikalla, tuntuu myös kovin turhalta ja on sekin osaltaan hidastempoinen ja kestää liian kauan. Kohtauksessa hengaillaan Nosgothin tärkeiden pilareiden luona ja Elelethin pitää vastailla Arielin ja Kainin heittämiin arvoituksiin – en kerta kaikkiaan ymmärtänyt koko kohtauksen tarkoitusta ja tarvetta. Loppupeleissä ei tuntunut olevan edes merkitystä vastailinko kysymyksiin väärin vai oikein. Kohtaus vain jatkui ja jatkui.

Kokonaisuutena Legacy of Kain: Ascendancen pelailee kyllä jollain tasolla viihtyen lävitse, mutta mitään kummempaa euforiaa siitä ei käteen jää ja vaikka vanhojen ääninäyttelijöiden pariin on mukava palata, jää tarina lopulta melko ohueksi. Uudelleen peluun arvoa pelillä ei juurikaan siksi myöskään ole ja toisen läpipeluupelikerran aloittamalla jatkuva dialogi ja pysähtyminen alkaa puuduttaa jo melkein saman tien, eikä niitä loppupään kenttiä jaksaisi uudelleen pelata myöskään.

Tuoreimman Mafia-pelin ja Sons of Spartan tavoin nykyään tuntuu olevan valloilla ainakin jonkin sortin ajatus, että mikä tahansa määrä pelaajaa paikallaan seisottavaa turhanpuoleista ja unettavaa dialogia, jossa itse pelaaminen jää sivurooliin, täyttäisi hyvän pelin merkit. Parinkymmenen euron hinta uudesta retrohenkisestä Legacy of Kain -pelistä ei ole aivan mahdoton, mutta vaikea sitä on suositellakaan.