Alpha Polaris arvostelussa

Alpha Polaris on vuonna 2008 perustetun suomalaisen — vielä toistaiseksi tuntemattoman viisihenkisen porukan, Turmoil Gamesin ensimmäinen peli. Kyseisessä pelissä ? joka on muotoa point & click seikkailupeli — pelaaja omaksuu norjalaisen biologin, 28-vuotiaan Rune Knudsenin roolin. Rune on asemoitunut Grönlannin syrjempään osaan yhdessä muun tiimin kanssa Alpha Polaris -nimiselle tutkimusasemalle, jonka toiminnallinen tarkoitus olisi etsiä Grönlannista öljylähteitä porattavaksi emoyhtiölleen. Rune sen sijaan on enemmänkin kiinnostunut lähistöllä löntystelevistä jääkarhuista kuin öljyn etsimisestä.
Yhdessä Runen kanssa asemalla majailevat hänen ikäisensä mies nimeltä “Tully” Crean, inuittityttö Nova Anawak, sekä ikäänkuin isähahmona kaikille muille toimiva keski-ikäinen ja kaljuuntunut paksukainen nimeltä Al Schaumann.

Peli alkaa siitä, kun Tully koputtelee Runen huoneen ikkunan alla tämän hereille ja kertoo juuri löytäneensä uuden jääkarhun tälle tutkittavaksi. Turmoil Games kuvailee peliänsä sanoilla “kauhuseikkailu” joten mitenkään liian kauaa ei jääkarhuprojektin parissa pyöritä. Etsiessään uutta öljynporauspaikkaa lähimaastosta, Al löytää syvälle maan uumeniin laskeutuvan jättimäisen halkeaman sekä luolan, jonka perukoilta löytyy luita sekä jonkinlainen eläimennahka, johon on kaiverrettu muinaisia luolapiirroksia muistuttavia väkerryksiä.

Likimain muinaisten esineiden löytämishetkestä pelin tarina alkaa soljumaan eteenpäin kohti kauhuelementtiään ja tunnelman kiristymistä. Alpha Polariksen ylle saapuu yöllä valtavan kauniit, ikään kuin lähes koko taivaan peittävät revontulet, jotka yön syleilyssä näyttävät melkein eläviltä. Polariksen miehistö, Rune mukaanlukien alkavat nähdä öisin kammottavia painajaisia, jotka tuntuvat aivan liian todellisilta…

Loppujen lopuksi pelin tapahtumat keskittyvät sen ympärille mitä Rune saa selville muinaisista luista sekä eläimennahan kuvioista. Pelin puzzlet ja tutkailu keskittyy lähes koko sen keston ajan yksinomaan Alpha Polariksen tiloihin, joka käyttännössä pitää sisällään kahdeksan tutkailtavaa ruutua. Joukkoon lukeutuu muun muassa autohalli, kellari, keittiö, pieni olohuone, Runen oma huone, sekä Alpha Polarista ympäröivä ulkotila. Ruutujen määrä ei ole siis paljoa, mutta kuten esimerkiksi Telltale Games on osoittanut Sam & Max peleillään, sekä hieman tuoreemmin Back To The Future peleillään, niin seikkailupelin on mahdollista toimia uskottavasti myös pienillä määrilläkin tutkailtavia ruutuja ? ja omasta mielestäni myös Alpha Polaris onnistuu tässä melko hyvin. Kun peli etenee, pääsee Rune itsekin tutkailemaan myös luolastoa, minkä lisäksi pelin hahmokastiin liittyy vielä yksi hahmo lisää, Alpha Polariksen omistajan keski-ikäinen poika, joka tulee katsomaan kuinka tehokkaasti Alpha Polarikseen upotetut rahat käytetään.

Koska tutkittavia ruutuja on Telltale Gamesin pelien tapaan hyvin rajallinen määrä, ei Alpha Polariskaan ole Telltalen episodipohjaisten seikkailuiden tapaan mikään pitkäkestoinen tapaus. Ilman jumiutumisia ongelmatilanteisiin pelin pelaisi varmasti muutamassa tunnissa lävitse. Se on ajallisesti todella vähän, jos ottaa huomioon, että pelistä pyydetään noin 20 euroa. Telltalen pelit sen sijaan ? vaikka episodipohjaisia ovatkin ? maksavat kuitenkin yleensä vain noin 6 euroa kappale ja Back To The Future -pelisarjan kaikki viisi episodia yhteensä vajaat 19 euroa, joten kenties Alpha Polariksen hintalapun säätämisessä olisi ajattelemisen aihetta. Siksikin, että pelin pohjana muutenkin toimii melko valmis, 2D ja 2.5D point & click -pelien kehittämiseen tarkoitettu pelimoottori Wintermute.

Turmoil Games on mielestäni onnistunut hyvin vangitsemaan peliin pahaenteisen ja jopa hieman loukkuun jääneen oloisen tunnelman, kun pelaaja yrittää Runen roolissa selvittää muinaislöytöjen, sekä luolan (josta esineet löydettiin) arvoituksen, yrittäessään pysyä samaan aikaan järjissään hullujen painajaisten kanssa. Pelin kokonaisrakennetta varten on työstetty hyviä puzzleja, jotka pääosin ratkeavat loogisella ajattelulla, mutta ovat samaan aikaan välillä jopa erittäin kimurantteja ja nokkeliakin. Puzzleja varten peliin on jopa työstetty eräänlainen parserisysteemikin, jollaista käytettiin vain ja ainoastaan muun muassa 80-luvun ja 90-luvun alun seikkailupeleissä, kuten Leisure Suit Larry, sekä Space Quest. Parserisysteemi tarkoittaa käytännössä sitä, että muutamaan otteeseen pelin aikana peli kysyy pelaajalta, mitä hän ehdottaisi ratkaisuksi tai vastaukseksi käsillä olevaan pulmatilanteeseen. Pelaaja voi sitten kirjoittaa oman ehdotuksensa ja sen jälkeen painaa enteriä. Peli joko hyväksyy sen, tai sitten ilmoittaa ettei ratkaisu toimi. Englanninkielentaitoa tässä kohtaa toki vaaditaan siis hiukan tavallista seikkailupeliä enemmän, mutta ainakin me suomalaisethan olemme tunnetusti hyvin englantia vääntävää kansaa.

Omasta mielestäni “parseripuzzlet” olivat hieno esimerkki siitä, kuinka nykyajan seikkailupeliinkin voidaan sekoittaa jotain vanhanaikaista ja kuopattua ja samalla saada aikaan tietyllä tapaa moniulotteisempi puzzle, kuin mitä pelin parseripuzzlet ilman parseria olisivat olleet, jos ne sen sijaan olisikin vain ratkottu hiirtä naksuttelemalla oikeassa paikassa.

Parseripuzzlet ? tai muutama niistä ? ovat ikävä kyllä samalla myös pelin vaikeimmat ongelmatilanteet ja melkoisia pelinpysäyttäjiä. Päätä joutuu raaputtelemaan monen monta kertaa siinä vaiheessa, kun eteenpäin pääseminen pelissä riippuu täysin siitä, onnistuuko pelaaja tulkitsemaan muinaisia piirroksia oikein. Pelaaja saa kyllä avukseen luettavaa tekstimateriaalia Novalta, joista löytyy vinkkejä, mutta tästä huolimatta nekään eivät kerro kaikkea. Osa piirroksista tuli tulkittua oikein lähes puolivahingossa, kun taas muutaman kohdalla jouduin sortumaan ja vilkaisemaan läpipeluuohjetta ? kiitos Youtubelle siitä. Peli ei yksinkertaisesti anna riittävästi materiaalia, jotta ainakaan minä itse olisin pystynyt niitä ratkomaan ominpäin.

Kuten sanottua, muutoin pelin puzzlet vaativat vain pelkkää järkeilyä ja loogista ajattelua, sillä mitään epärealistia puzzleja pelissä ei juurikaan onneksi vastaan tule. Tenkkapoota ei myöskään aiheuta pelin käyttöliittymä, joka toimii varsin simppelisti. Runen mukanaan rahtaamat tavarat säilyvät kaikki olkalaukussa, kun taas realistisuutta silmällä pitäen isommat tavarat, kuten vaikkapa kivääri ja öljypora sen sijaan asettuvat kivasti Runen selkään roikkumaan ? tässä pelissä ei siis tällaisia laitteita tungeta kalsareiden perukoille, vaikka muutama muu ismompi esine sinne (tai olkalaukkuun) mahtuukin. Esineiden yhdisteleminen ja niiden valitseminen onnistuu varsin helposti hiiren vasemmalla napilla ja tavaravalikon saa auki, joko ruudulla näkyvää laukkua klikkaamalla, tai sitten painamalla näppäimistöltä I-näppäintä. Joissain peleissä erittäin rasittavaa ja pelaamista vaikeuttavaa pikselinmetsästystä ei juurikaan ole ? vaikka esirenderöityihin taustoihin niitä juuri saattaisi nimenomaan tulla. Jos kuitenkin on epävarma siitä, mitä kaikkea missäkin ruudussa voi klikata, voi näppäimistön space-nappulaa painamalla aktivoida eräänlaisen hotspot-etsijän, joka paljastaa kaikki ruudulla olevat interaktiiviset, tai puoli-interaktiiviset objektit.

Samalla kun Rune tutkii ja ratkoo piirrosten sekä luolan arvoitusta koko loppupelin, jäävät muut hahmot todella pahasti statistirooleihin. Pientä dialogia kyllä käydään jokaisen kanssa pelin kuluessa useampaankin otteeseen, mutta hahmojen kanssa ei juurikaan muuten olla missään oikeassa vuorovaikutuksessa, eikä niiden roolit tai käydyt keskustelut niiden kanssa vaikuta juuri lainkaan etenemiseen kuin muutaman hassun kerran. Outoa on myös se, että välillä kaikki muut hahmot tuntuvat kadonneen tyystin koko asemalta, vaikkapa jonkin tärkeän kohdan ratkaisemisen jälkeen. Kun miettii, kuinka pieni paikka pelin seikkailtava ympäristö on, on jokseenkin epärealistista, että pelin sivuhahmoista yhtäkään ei välillä löydy sitten mistään pelin muista lokaatioista.

Ulkoasultaan Alpha Polaris on melkolailla perinteinen seikkailupeli, eli mitään 3D-hössötystä ei ole lähdetty yrittämään. Sen sijaan peli käyttää taustoinaan esirenderöityjä ympäristöjä, jonka päälle on läntätty 3D:llä mallinnettuja hahmoja, aivan kuin LucasArtsin Grim Fandangossa aikanaan. Ratkaisu toimii tänäkin päivänä ihan hyvin ja etenkin maisemat ja ympäristöt ovat mielestäni riittävän uskottavan oloisia. 3D-hahmot sen sijaan ovat kävelyanimaatioitaan lukuun ottamatta kamalan pökkelömäisiä ja muutoinkin dialogienkin aikana hahmot yksinkertaisesti seisovat tumput suorina eivätkä edes avaa suutansa. Myös muu animaatio, kuten vaikkapa Runen koskiessa objektiin X on varsin koomisen oloista, kun mies ei oikeasti edes koske mihinkään tai ota mitään käsiinsä ? käsi vain heilahtaa siihen suuntaan, jossa objekti on.

Onneksi Turmoil Games on keksinyt laittaa kuolleen oloisten hahmojen keskustellessa toistensa kanssa ruudulle eräänlaiset 2D-kuvat hahmoista, jotka ovat todella hienosti piirrettyjä ja sisältävät jopa muutaman vaihtuvan ilmeenkin. Useimmiten 2D-hahmot vieläpä peittävät lähes kokonaan taakseen jäävät pökkelömäiset 3D-hahmot, sillä ilman näitä kaksiulotteisia hahmoluonnoksia samaistuminen ? tai ylipäätään hahmoista välittäminen olisi ollut lähes mahdotonta ja olisi pilannut pelin tunnelman ja kiinnostavuuden täysin. 2D-hahmojen ansiosta tältä kuitenkin onneksi vältyttiin ja ne tuovat myös samalla pelille tietynlaista visuaalista omaperäisyyttä, joka toimii efektinäkin.

Peli käyttää pohjaresoluutionaan 1280 x 800:aa ja tämä on siis minimi johon kunkin pelaajan näytön tulisi pystyä. Ongelmaa tuosta tuskin muodostuu, mutta on jokseenkin outoa, että vakiona peli ehdottaa käytettäväksi työpöydän omaa resoluutiota. Omalla kohdallani tuo olisi ollut 1920×1080 ja tällöin koko peli näkyy isojen mustien palkkien ympäröimänä keskellä ruutua. Ei siis kannata turhaan yrittää ylittää pelin omaa resoluutiota. Onneksi peli sentään tarjoaa antialiasointia ratkaisuna, eli mahdollisuutta pehmentää sahalaidat pois pelin 3D-hahmoista.
Yksi mikä pelin hahmoihin 2D-piirrosten ohella puhaltaa elämää, on ääninäyttely. Olisin kuvitellut ? näin pienimuotoisen peliprojektin vuoksi ? että pelin ääninäyttely olisi viimeisiä asioita, joita tulisin tässä arvostelussa kehumaan, mutta toisinpa kävi. Jo pelin trailerista selvisi, että äänityöskentely näyttäisi toimivan ja peliä pelatessa se myös tuntui. Kaikki hahmot osaavat näytellä roolinsa uskottavasti eivätkä sorru luonnottoman huonoon ratkaisuun, joka olisi ollut vuorosanojen tuijottaminen suoraan paperilapulta. Tämä tuo sitä tarvittua uskottavuutta ja sinänsä lähtökohdat mielenkiintoisten henkilöhahmojen tukemiseen ovat pelissä läsnä. Harmi, ettei pelissä kuitenkaan sinänsä sen kummemmin syvennytä yhteenkään hahmoon.

Musiikkiakin löytyy ja vaikka se usein monessa otteessa ikävästi muiden äänien taustalle, on se toimivaa ja auttaa tunnelman rakentamisessa. Musiikki elää melko hyvin pelin tapahtumien mukaan ja juonen tiivistyessä musiikkiraita muuttuu pahaenteisen oloiseksi, kun taas rauhallisempina hetkinä musiikki on hyvinkin rauhallista, tai sitten sitä ei ole lainkaan. Olisinkin kaivannut pelatessani musiikkia hieman nykyistä enemmän ? kuten esimerkiksi ulkoilmassa seikkailtaessa — ja se olisi voinut olla myös enemmän kuuluvammassa roolissa. Jostain kumman syystä myöskään pelin asetuksista ei saa säätää äänenvoimakkuutta muulle kuin puheäänelle. Jos kaiuttimet vääntää kovemmalle musiikin kuulemisen toivossa, ovat tällöin tavalliset ääniefektit ekstrakovalla.

Kokonaisuutena Alpha Polaris on puutteistaan huolimatta jälleen yksi oiva esimerkki siitä, että Suomessakin osataan tehdä pelejä — myös seikkailupelejä. Valitettavasti peli vain loppuu niin nopeasti, että pelatessa tuntui siltä, että tarinaa olisi vielä voinut kehittää pidemmällekin ja kiristää tunnelmaa entisestään, pykälän tai pari. Turmoil Gamesilla on potentiaalia olla yksi lisäys näiden harvojen suomalaisten, laatupelejä tehtailevien ja maailmankartalle nousseiden pelitalojen joukossa. Vaikka Alpha Polariksella tuskin maailmanmainetta aivan vielä saavutetaankaan, on se kuitenkin hyvä aloitus ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!