Anno 117: Pax Romana on leppoisaa ja kaunista muinaisen Rooman pystytystä
Aika kuluu koukuttuneena talouden kanssa tasapainoillessa nätin säteenseurantagrafiikan parissa.
Lokakuun lopulla kirjoittelin esikatselun Ubisoftin tuoreimmasta Anno-sarjan pelistä, Anno 117: Pax Romana. Nyt syynissä on pelin lopullinen arvosteluversio ja harva asia enää on muuttunut, enkä sano tätä pahalla, sillä jo esikatselun aikaan Anno 117 vaikutti erittäin valmiilta kokonaisuudelta.
Omat kokemukseni pelisarjan parissa ovat 2000-luvun alusta Related Designs -studion kehittämästä Anno 1503: The New World pelistä PC:llä, sekä tuoreemmin vuonna 2023 arvostelin Anno 1800 -pelin varsin mainion konsoliversion. Siinä missä Anno 1800 oli The Settlers -peleistään tunnetun Blue Byten käsialaa, on Anno 117 uusittua Ubisoft Mainz -nimeä kantavan Related Designsin tuotos.
Anno 117: Pax Romana pitää sisällään kaksi pelimuotoa: mukana on kampanjatila sekä endless-nimeä kantava hiekkalaatikkomoodi, joista jälkimmäisessä voi pelailla vapaasti ja valita pelaajien lukumäärän. Molemmissa pelitiloissa voi kartalla pelata maksimissaan neljä osapuolta samaan aikaan ja molempia voi pelata ystävälistalaisten kanssa: kampanjaa yhteistyössä ja endlessiä yhteistyössä tai kavereita vastaan. Pelistä löytyy crossplay-tuki, joten periaatteessa pelaaminen onnistuu konsoliversiolla pelaavan kaverinkin kanssa.

Peli pitää sisällään kaksi provinssia, jotka ovat Albion ja Latium. Albion on enemmän soisia maita sisältävä ympäristö erikoisempine resursseineen. Latium on näistä se rennompi, italialainen maisema, joka tarjoaa helpompaa maata rakenteluunkin, eikä kaupunkisuunnittelua joudu aivan niin tarkasti miettimään. Albionissa pelataan kelttiläisillä ja Latiumissa roomalaisilla. Eroa näiden kahden välillä on lähinnä siinä, miltä rakennukset näyttävät, mutta kelttiläiset käyttävät tuotannossaan apuna juurikin suoalueita.
Mikäli jostain syystä kokee piston rinnassaan ja haluaa maksaa Ubisoftille kausipassista 35 euroa, saa sillä muun muassa laajennusta Albioniin ja kokonaan uuden egyptinkaltaisen provinssin. Olisihan jälkimmäinen voinut aivan hyvin olla ihan peruspelissäkin mukana, kun miettii että tällaisenaan pelistä löytyy vain kaksi vaivaista pelialuetta – siitäkin huolimatta, että karttoja voi satunnaisgeneroida, eivätkä ne ole koskaan aivan samanlaisia.
Kampanjatilassa pelaaja valitsee aivan ensi alkuun käskytettäväkseen sisaruksista mies tai naispelihahmon (Marcus ja Marcia). Koska esikatseluversioni päivittyi arvosteluversioon, olin jo päälle yksitoista tuntia ehtinyt pelata kuvernööri Marcus Naukratiuksella ja sillä myös jatkoin.
Pelitarinan alkupuolella mielikuvitusnimeä kantava Rooman keisari Lucius Augustus (Oikea Augustus oli ensimmäinen Rooman keisari ja Lucius Caesar tämän lapsenlapsi) menehtyy ja valtaan nousee itsensä keisariksi heivannut toinen mielikuvitustyyppi, joka ajaa pelaajan maanpakoon, pois silmistään, jääden kuitenkin keisarin löysään valvovaan hihnaan alaiseksi. Kaikki pitää joka tapauksessa aloittaa puhtaalta pöydältä ensimmäisen ”tutoriaalisaaren” jälkeen.
Tarina on Anno 1800 -pelin tapaan erittäin kevyttä viihdettä, mutta onpahan jokin tekosyy kaikelle rakentamiselle ja puuhastelulle, jonka perustana on tarkoitus rakentaa kukoistava yhteisö yhden tai useamman saaren varaan. Keisarin koura nostaa uuden saaren valtauksessa sormeaan, kun pitää muiden kulujen ohella alkaa maksamaan saariveroakin.
Valintojen sanotaan vaikuttavan tarinan kaareen, joten siinä mielessä kampanjalla on myös uudelleen pelaamisen arvoa. Kampanja voi päättyä ja päättyykin game overiin Anno 1800 -pelin tapaan, mikäli pelaajan rahavarat menevät kovasti miinukselle – siinä vaiheessa, kun on kymppitonnin velkaa, alkaa neuvonantaja pitämään kirjaa (lue: mittamaan aikaa) koska peli päätetään konkurssiin. Mikäli pelaaja ei saa kurssiaan korjattua oikean kymmenen minuutin aikana, loppuu matka siihen. Tallentaa onneksi voi vapaasti, joten aina voi ladata aiemman pelitallennuksen ja yrittää parantaa kaupunkinsa asioita, mikäli ei esimerkiksi halua pelata tutoriaalimaista alkua uudelleen.

Pelaajan menestyessä ja porskuttaessa eteenpäin, elää kevyt tarina taustalla tukemassa. Toisinaan pelaajan neuvonantaja saattaa kysyä (endless-pelimoodissakin) miten toimitaan sellaisessa tai tällaisessa tilanteessa tai sitten jokin tarinaan liittyvä hahmo haluaa yhtäkkiä muuten vaan jutella tai kinastella, joten valinnan hetkiäkin mahtuu sekaan, hieman samalla tavalla kuin Anno 1800 -pelissä pelaajan piti aina välillä päättää, mitä uutisia painetaan sanomalehteen. Uutisten julkaisu sitten vaikutti esimerkiksi kansan onnellisuuteen tai myötämielisempään kulutusintoon, eli rahavirran paranemiseen.
Anno 117:ssa ei paineta lehtiä, mutta tarjolla on dialogivaihtoehtoja ja lehtien tapaan näiden vaihtoehtojen merkitys yleensä kerrotaan heti – ne saattavat tehdä lovea lompakkoon, mutta vastapalveluksena esimerkiksi kansan tyytyväisyys kasvaa.

Anno 117 onkin päällisin puolin erittäin tuttu varsinkin niille, jotka ovat Anno 1800 -peliä pelanneet, että tuntuu paikoin siltä kuin päälle olisi vain vedetty uudet kuoret – uutta kaunista ja rauhallista musiikkia taustalle ja asuintalot kuin työläistenkin rakennukset, kuten simpukankalastajan torppa, saha ja metsästäjän mökki tuunattuna sopivamman näköiseen ja muotoiseen ulkoasuun punatiilikattoisiksi, pelin mallintamaan aikakauteen sopivaksi.
Alkuun hieman sekavaa, opetteluakin vaativaa, mutta mielestäni kuitenkin Anno 1800 -pelin konsoliversion käyttöliittymää paremmin jäsenneltyä käyttöliittymää on kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin miellyttävä käyttää ja kylänrakentelupeliksi Anno 117 osaa olla edeltäjänsä tapaan pääosin mukavan leppoisa ja tunnelmallinen – tunteja kuluu huomaamatta ja kappas, kun neuvonantaja huomauttaa, että oletkin pelaillut kaksi tuntia, pitäisikö ottaa vähän virvokkeita. Tämä tapahtuu melkein joka kerralla, kun pelin työpöydältä käynnistää.
Leppoisaan fiilikseen valjastavat kaunis taustamusiikki sekä kivan yksityiskohtainen peligrafiikka, jossa talot ja kiireisenä vilisevät ihmiset kuljeksivat edestakaisin ruudunpäivityksen pysyessä tasaisen jouhevana – jouduin tosin valitsemaan otinko ultra-detailit vaiko high-detailit ja säteenseurannan. Ultralla ilman säteenseurantaa peli ei näytä aivan niin makealta, eikä high ja ultra-asetuksilla ole niin isoa eroa kuin voisi luulla, joten päädyin suosimaan grafiikka-asetusten osalta high+säteenseuranta.

Pelistä kun löytyy oletuksena päällä oleva vaihtuva vuorokaudenaika, joka etenkin auringonlaskun ja nousun aikaan saa aikaan kaunista jälkeä, kun aurinko ja eloon heräävät varjot leikkivät aidonoloisesti yhteistyössä rakennusten kanssa. Myös piiskaavat rankkasateet ovat mukava yksityiskohta, mutta vuorokauden tavoin nekään eivät pelillisesti vaikuta mihinkään. Vuorokauden syklin voi halutessaan kytkeä pois päältäkin, mikäli haluaa esimerkiksi pelailla vain päivänvalossa. Mikäli haluaa ihastella omaa valtakuntaansa lähempää, kuin mitä matalin zoomaus antaa myöten, löytyy pelistä erillinen näppäinkomento (jota ei itse asiassa kamalasti mainosteta).
CTRL+SHIFT+R heittää pelaajan keskelle pelimaailmaa 3rd person moodiin kuljeksimaan. Pelaaja spawnaa kartalle juuri siihen kohtaan, missä hiiren kursori kulloinkin on. Maisemissa on hauska tallustella vaikkapa siviilinä muiden joukossa, vaikka minkäänlaista interaktiota ei voikaan harrastaa muiden kanssa. Pelaaja voi ottaa olomuodokseen myös vaikka puulaatikon tai vaikkapa koristepuskan. Hahmo voi juoksennella ja hyppiä ”moon jumpia”, josta Michael Jacksonkin olisi ollut kateellinen. Toisinaan jalkojen kävelyanimaatio ei aina pelaa ja ruudunpäivityskin kyykkää alle 30fps-tasolle – sinsänsä siis ymmärettävää, ettei tämä ole mikään pelintekijöiden mainostama peliominaisuus, mutta makea ominaisuus kaikesta huolimatta.
Harmillisesti Anno 117 on niitä harvoja pelejä, joista en nyt ainakaan toistaiseksi saanut napattua lainkaan omia kuvia enkä edes videotakaan: Ubisoftin oman launcherin F12-komennolla napsitut kuvat olivat esikatseluversion tapaan kaikki käyttökelvonta sekasotkua ja videon tallennus ei launcherissa onnistu – nauhoitusohjelma OBS kaatoi pelin D3D12-erroriin jokaisella yrittämällä.
Ajankulua voi nopeuttaa halutessaan useamman pykälän, mikäli pelaaminen liian rauhalliseksi menee, mutta ”talla pohjassa” ei aivan aina kannata myöskään porhaltaa, sillä silloin helposti käy niin, että kuvernöörin johtaman kaupungin rahavirta kääntyykin huomaamatta laskuun ja hupsista keikkaa, sitä rullaillaankin jo miinuksella, eikä edes heti tiedetä miksi.
Rahavirtaan vaikuttaa kuitenkin kaikkein eniten saarella asuvien ihmisten määrä ja näiden tyytyväisyys. Tarpeiden tulee olla pääosin tyydytettyjä, jotta kansa jaksaa nousta ylös sängystä aamulla. Ruokaa, juomaa ja muotia tarvitaan. Muun muassa taverna hoitaa suun kostuttamisen ja marketista saa ruokaa ja vaatteita, joista molemmat pitää totta kai valmistaa ensin omissa rakennuksissaan raaka-aineiden kera. Työpaikkoja pitää olla, että kassaan kilahtelee verorahoja.
Asukkaita tarkkaillaan käytännössä parilla mittarilla: onnellisuus sekä terveys. ”Lapsi on terve kun se leikkii”, sanoivat. Mikäli haluaa pilata kansan onnellisuuden, voi keskelle asutuskeskusta rakentaa pahiten savuttavat teollisuusrakennukset, kuten puunpolttolaitoksen, jossa valmistetaan hiiltä tai vaikkapa haisevan possutilan. Töiden ohella pitää vastavuoroisesti olla myös riittävästi työntekijöitä eli asukkaita. Mikäli kaikki ovat onnettomia, alkaa asukasmäärä kuihtumaan ja kämpätkin tyhjenevät ja luhistuvat ennen pitkää kasaan.
Työn, tarpeiden, onnellisuuden ja terveyden turvaaminen takaavat sen, että kassaan kertyy verotuloja. Toisinaan herkästi reagoivan talouden takaaminen on kuin nuoralla tanssimista ja luvut heittelevät plussasta miinukseen ja miinuksesta plussaan. On silkkaa nautintoa katsoa lukemia, silloin kun ne kipuavat tasaisesti ylös tai pysyvät vakaasti paikallaan – plussalla tietysti.
Jotkin pelin rakennuksista kasvattavat onnellisuusastetta, kuten esimerkiksi poliisilaitosta vastaavia mellakoiden ja levottomuuksien kitkentälaitoksia on hyvä ripotella tasaisin välein maisemiin. Mellakointi lisääntyy, mitä isommaksi kaupunki kasvaa. Sama homma palolaitoksien kanssa, joiden rakentaminen kasvattaa kaupungin paloturvallisuutta, mutta molemmat laitokset ovat ylläpitokuluiltaan kuin kertaostonsakin osalta päälle tonnin luokkaa. Halpoja kaivoja voi päivityksen jälkeen rakennella auttamaan pienemmässä määrin, mikäli haluaa säästää palontorjuntakuluissa. Tartunnat alkavat levitä vasta, kun kaupunki laajenee ja silloin tarvitaan sairaalantapaista.
Kun laajennetaan ja rakennetaan vaativampia työpaikkoja, tarvitaan myös erilaista tekijääkin. Kun Perusduunarin tarpeet on tyydytetty, voidaan taloja varovaisesti päivitellä paremmiksi, jolloin asukkaat muuttuvat enemmän keskiluokkaisiksi. Tällöin myös tarpeetkin alkavat kasvaa ja muuttua. Marketista pitäisikin saada myös saippuaa ja nahkakenkiä tai oliiviöljyä. Myös tuotantoprosessit näissä mutkistuvat. Tunikantekoon tarvitaan ainoastaan hamppufarmi ja tekijän paja, mutta esimerkiksi saippuanvalmistamiseen tarvitaankin sitten jo possufarmi, rasvankäsittelylaitos, laventelifarmi, hiilenpolttolaitos sekä se saippuantekijä.

Muiden kansojen kanssa voidaan käydä kauppaa ja jos esimerkiksi itsellä ei ole tarvetta omalta saarelta löytyvän kaivoksen antimille, voidaan näistä tehdä vaikkapa vientituotteita. Diplomatialla pääsee pitkälle ja oman sotalaivaston kasvattaminen riittävän uhkaavaksi auttaa sekin nöyristämään ja tarvittaessa upottamaankin ikäviä hännystelijöitä.
Diplomatiaa ei enää mitata muutamilla plus- ja miinuspisteitä sen perusteella, suostuuko pelaaja hoitamaan tarjottuja minitehtäviä muille lähisaarien pörrääjille, vaan asteikon numeraalinen skaala on suurempi. Miinuspuoleinen asteikko on huono ja silloin ei kättä paiskata. Toivotulle liittolaiselle voi tarjota vaikkapa rahalahjuksia, tai sitten voidaan kasvattaa omia joukkojaan mahtavammiksi. Myös pelaajan hommaamat vääränlaiset liittolaiset ovat omiaan karkottamaan muita. Pelaaja voi tuttuun tapaan myös toimittaa tavaraa taskurahaa vastaan muille kansoille. Mikäli oma rahavirta näyttää hieman kuihtuneelta, voi äkkiä saada kasaan mukavat pari tai jopa neljäkin tonnia, kuskaamalla omasta varastosta vaikkapa tiiltä tai tunikoita tonnikaupalla ostajan satamaan.
Pelaaja voi tutkiessaan maailmaa löytää myös uusia saaria ja näitä voi asuttaa, mutta useimmiten se tulee kalliiksi: uuden sataman pystyttäminen saattaa maksaa jopa parisenkymmentä tonnia sekä toistuvan, keisarilta saadun saariveron. Uusissa saarissa on kuitenkin ideaa, sillä kaikki raaka-aineet eivät kasva joka paikassa. Esimerkiksi oliiviöljyn valmistaminen voi olla aloitussaarella vaikeaa, mikäli oliivi ei menesty maaperässä.
Uutena ja merkittävämpänä ominaisuutena pelistä löytyy isokokoisen, kolmeen osaan jaetun (kansa, talous ja armeija) taitopuu, mutta myös maata pitkin kulkevat sotajoukot, siinä missä Anno 1800 sisälsi ainoastaan meritaisteluita. Taitopuusta voidaan napsia haluttuja päivityskohteita, jotka sitten alkavat raksuttaa taustalla.
Useimmiten yhteen päivitykseen kuluu kahdestakymmenestä minuutista tuntiin oikeita minuutteja, joten aivan hetkessä ei oma kansa saa päivityksen suomia apuja. Kaikki riippuu siitä kuinka nopeasti pelaaja saa tietoutta kasvatettua. Onneksi päivityksiä voi ketjuttaa useampia jonoon odottelemaan, joten pelaaja voi rauhassa jatkaa pelailua, eikä hetkeen tarvitse murehtia, että olisi hukannut aikaa jättämällä päivityksiä tekemättä. Tietyt lukitut päivitykset vaativat tietyn määrän tietoutta, jonka määrää kasvatetaan esimerkiksi uskoon liittyvällä rakennuksella – tavernassa kurkkuun kulautettava alkoholi sen sijaan huvittavasti laskee tietouden tasoa.
Aiemmin Anno- ja The Settlers -pelisarjalla onkin ollut selkeä pesäero ja nyt kun myös Anno esittelee sotajoukot, ovat pelisarjat – hyvässä tai huonossa – lähempänä toisiaan. Samaan hengenvetoon viimeisin The Settlers – New Allies lähentyi Annoa tekemällä asioista automaattisempaa. Anno 117:ssa pelaaja voi ohjata joukkojaan manuaalisesti tai ruksata päälle ”auto combat” -asetuksen, jolloin porukka liikuskelee saarella itsekseen ja myös taistelee automaattisesti.

Sotajoukotkaan eivät nekään ole laivojenrakennuksen tavoin mitään halpaa lystiä: yleensä noin 1500 kolikkoa saa pulittaa yhdestä nelikymmenpäisestä sotaporukasta, jotka toki kestävätkin taistelussa hetken pidempään kuin yksittäinen yksikkö. Sotajoukoissa on omat huoltokulunsa, joten ei porukkaa välttämättä kannata kouluttaa nurmikolle seisoskelemaankaan – sotajoukkoja voi halutessaan onneksi myös hajottaa, mikäli alkaa näyttää pahalta juoksevien menojen suhteen.
Mitä armeijan luomiseen tulee, on pelaajan ensin rakennettava koulutusparakki. Jalkaväen myötä mukaan on tullut sellainen mahdollisuus, että myös vihollisenkin saattaa sitten rantautua laivoillaan ja kipata porukkaa pelaajan pihapiiriin. Pelaaja voikin nyt aidata omaa kaupunkiaan viholliselta suojaamaan ja rakentaa porttejakin, joka lisää vaihtelua pelaamiseen ja puuhasteluun ja tuo oman lisänsä koristeluun, jota pääsi jo Anno 1800 -pelissäkin harrastamaan ornamenttien asettelulla, joka sekin Anno 117:sta löytyy.
Kuitenkin on muistettava, niin kuin kaikella muullakin pelissä on tapana, vaativat jopa aidat omat juoksevat huoltokulunsa, jotka kaikki nakertavat hiljalleen pelaajan rahavirtaa, kuin tylsän veitsen edes takainen sahaaminen pitkin ihon pintaa. Tähän nimenomaiseen seikkaan esimerkiksi saa helpotusta tutkimalla taitopuusta päivityksen, joka vähentää näitä aitamenoja. Toinen kulunvähentäjä on rakentaa kaupunkiin virastotalo, jonne majoitetaan asiantuntijoita. Yksi saattaa esimerkiksi alentaa hoitokuluja sekä työvoiman tarvetta per työpaikka, siinä missä toinen auttaa kasvattamaan uskontomittaria.
Uskonnon osalta pelissä voidaan valita myös palvottavia jumalia ja jokaisella pelaajan saarella voi olla oma palvottavansa. Esimerkiksi Zeus auttaa parantamaan merenelävien saantia kun taas Ceres auttaa viljan kanssa. Tässä kohtaa voikin taktikoida ja esimerkiksi valjastaa kokonaan yhden saaren vaikkapa juuri merenelävien tuotantoon ja Zeus-jumalan palvomiseen.
Kaiken kaikkiaan Anno 117: Pax Romana on monipuolinen, otteessaan pitävä kylänrakentelustrategia, jossa on niin paljon pieniä pelillisiä yksityiskohtia, että aivan kaikkea on mahdotonta tässä alkaa listaamaan.
Uusi Anno-peli on audiovisuaalisesti kaunis ja pelisarjalle ominainen, semirauhallinen mekaniikka koukuttaa tehokkaasti pariinsa kerta toisensa jälkeen – aina kun istut tuoliin hiirtä naksuttelemaan, huomaatkin, että kaikki muut arkiset ilta-askareet meinaavat jäädä tekemättä. Maajoukot ovat kiva uudistus, vaikka kaikki eivät niistä varmasti pidä. Pientä nurinan aihetta voisi keksiä siitä, että jo nyt sisältöä on laitettu maksumuurin taakse kausipassiin ja että jostain kumman syystä pelin latausajat ovat toisinaan jopa SSD:lle asennettuna turhan pitkät.