Call of Cthulhu arvostelussa

Vielä tänäkin päivänä yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista fantasiakauhu kirjailijoista on H.P. Lovecraft. Mies on ollut poissa kuvioista jo 81 vuotta, mutta nimi ja hänen teoksensa elävät edelleen. Vuonna 1928 Lovecraft kynäili Weird Tales -lehteä varten muun muassa tarinan Call of Cthulhu. Lovecraftin aloittama tarina elää edelleen vahvana muiden kirjailijoiden laajentaman Cthulhu-mytologian muodossa.

Lovecraftin tarinoissa ”kuollut, mutta uinuva” muinainen jumalaolento ja ylipappi Cthulhu piilee syvällä Tyynessä Valtameressä, jossa on yhdessä palvelijoidensa kanssa vankina R’Lyehn uponneessa kaupungissa. Suunnattoman voimakkaiden psyykkisten voimiensa ansiosta Cthulhu voi häiritä tunkeutumalla tavallisten ihmisten uniin ja tehdä heistä orjiaan.

Videopelejä Lovecraftin hengessä kulkevista tarinoista on tehty paljon ja useista kauhupeleistä voidaankin helposti napsia yhtäläisyyksiä. Suoria, nimellisestikin yhtäläisyyksiä kantavia pelejä sen sijaan on nähty vain muutama. Yli kaksikymmentä vuotta vanha Call of Cthulhu: Shadow of the Comet sekä vuoden 2005 Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth -peli. En laske mukaan nykyajan pikkupelejä, kuten Cthulhu Saves the World tai Cthulhu Mythos RPG.

Syanidi kuulee Cthulhun kutsun

Cyanide Studio on uusin yrittäjä tällä saralla. Cthulhu tuodaan jälleen videopelien maailmaan yksinkertaisesti nimetyssä uudessa Call of Cthulhu -pelissä. Yhtäläisyyksiä Bethesdan peliin on ainakin muutamia: Dark Corners of the Earth -pelin tapaan nytkin omaksutaan yksityisetsivän rooli. Tällä kertaa pelaaja on viinaan menevä Edward Pierce. Mies saa toimeksiannon tutkia mitä oikein tapahtui pienen kalastajakylän, Darkwaterin, rikkaimpiin kuuluneelle Hawkinsin perheelle – tulipalossa joka vei koko perheen. Tarina rönsyilee ja saa jännittäviä sekä yliluonnollisia ja mielenterveyttä järkyttäviä käänteitä, aivan kuten hyvään kauhutarinaan kuuluu. Koko kylä tuntuu muutenkin olevan vähän kumma paikka. Entinen valaanpyynnillä elänyt yhteisö on nähnyt parhaat päivänsä ja valaat ovat kadonneet. Ihmiset tuntuvat myös popsivan aika lailla unilääkkeitä itse kukin.

Tarinansa osalta Cyaniden peli onkin varsin pätevä ja mielenkiintoinen. Harmillisesti itse pelattavuus ei ole aivan kaikkea sitä. Suurin ero aiemman Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth -pelin sekä tämän uuden välillä on – vaikka molemmat ovat FPS-pelejä – se, että Cyaniden peli ei ole mikään ammuskelupeli, eikä oikeastaan liiemmin mikään toimintapelikään. Tämä on syytä ottaa huomioon, sillä pelissä suurin osa ajasta menee juurikin hidastempoisemman etsivätyön ja asioiden selvittelyn parissa. Etsitään dokumentteja ja tiedonmurusia, jotka vievät Edwardia lähemmäs totuutta – samalla kun ajaudutaan yhä syvemmälle hulluuden syövereihin ja imetään pelin painostavaa tunnelmaa sisuksiin.

Tiedon etsinnän lomassa ratkotaan myös erinäisiä haastavampia kuin helppojakin puzzleja kassakaapin oikeasta koodista siihen, miten saadaan aukeavan oven tavoin liikkuva kirjahylly paljastamaan salainen kulkureittinsä. Mukanaan Edward pitää muistiinpanovihkoa, josta voi aina silloin tällöin tarkistella johtolankoja, joskin suurin osa puzzleista ratkeaa myös ilman sen apua. Välillä pelaaja pääsee ratkomaan Edwardin ”näkyjä”, jotka paljastavat tietoa siitä, mitä missäkin paikassa on aiemmin tapahtunut. Ketkä henkilöt olivat paikalla ja mitä he tekivät. Nämä näyt aktivoidaan ohjaimen liipaisimella ja sen jälkeen käytännössä yksinkertaisesti klikkaillaan läpi kaikki ilmaantuvat hotspotit.

Kaikkien pelin puzzlejen ratkominen tuottaa hahmopisteitä, joita voidaan sitten ripotella Edwardin taitopuun ylle, hahmon erinäisiä taitoalueita, kuten hienopuheisuutta, psykologiataitoja tai piilotettujen esineiden huomaamista kohentamaan. Pelissä käydään myös dialogeja erinäisten hahmojen kanssa ja riippuen Edwardin taidoista, saattavat paremmat taidot avata jotain muutoin lukittuna olevia keskusteluvaihtoehtoja. Keskusteluilla ja valinnoillakin on ilmeisesti jotain merkitystä, sillä peli aina välillä ilmaisee pelaajan tekemän valinnan vaikuttavan hahmon kohtaloon.

Ei mikään unelmatyö

Puzzlejen ratkomisen sekä ajoittaisen keskustelemisen ohella peli sisältää paljon hiippailua. Tilanteet ja paikat vaihtuvat, mutta hiippailu pysyy pitkälti samankaltaisena. Ei pidä jäädä kiinni, tai muuten joutuu palaamaan edelliselle checkpoint-tallennukselle. Joskus partioivia vartijoita tai muita välteltäviä pitää jallittaa jotenkin, jotta hiiviskely onnistuu ja Edward pääsee sinne, minne on tarkoituskin.

Call of Cthulhun suurin ongelma sen vahvasta tunnelmasta ja hyvästä tausta-ambienssista (etenkin kuulokkeilla pelatessa) on se, että pelissä ei ole hirveästi vaihtelua tekemisen suhteen. Joko ratkotaan puzzleja tai hiiviskellään lineaarisissa ympäristöissä, minkä jälkeen seuraa tarinaa kuljettavaa välipätkää. Muutamaan otteeseen pelin tarinan aikana tulee vähän vaihtelevampia kohtauksia, jotka pääasiassa ottavat pattiin. Eräs sokkelo, sekä ensimmäinen kohtaaminen pahuuden kanssa ovat tällaisia. Tilanteiden ratkaiseminen ei välttämättä heti pelaajalle aukene. Edes takaisin pyörimiseen ja uudelleen yrittämisen lopulta turhautuu. Aivan lopussa peli alkaa ehkä hieman liikaakin hifistelemään ja hienostelemaan tarinansa osalta ja kunnollista pelaamista tarjotaan vain pienissä pätkissä ja fokus siirretään sille, että tarina saadaan pakettiin, haukotteli peukaloitaan pyörittelevä pelaaja tai ei.

Darkwaterin tumma vesi pelottaa

Visuaalisesti peli on etenkin harmaiden ja tummien ympäristöjensä osalta erittäin pätevän oloinen. Valonlähteinä pimeämmissä paikoissa toimivat sytkäri sekä hiljalleen tyhjenevä öljylamppu luovat lisää kuumotusta ja pahaenteisiä varjostuksia välittömiin ympäristöihin. Bostonin suunnalla, omalla saarellaan sijaitseva Darkwater on visuaalisena ilmentymänä yhtä ruma ja kolkko kylä kuin Bethesdan pelin Innsmouth. Hahmosuunnittelun osalta peli onkin sitten melko kaksijakoinen. Oikeastaan vain muutamat hahmot näyttävät riittävän hyvältä ja näitä ovat Edward, häntä auttava poliisi sekä pari muuta sivuhahmoa. Osa on turhankin pökkelömäisiä tai sitten tekstuurit ja esimerkiksi kasvoanimointi eivät ole riittävän uskottavan oloista katsottavaa. Kauhuimmersio särkyy myös ajoittain välipätkien aikana, kun huulisynkka ei aina kohtaa puhujaansa, eikä toisaalta Edwardin ääninäyttelijän empatiakyvytön suorituskaan sinänsä päätä huimaa – aivan kuin miestä ei tippaakaan kiinnostaisi tai hetkauttaisi juuri mikään, vaikka ilmeet välillä muuta kertoisivatkin.

Kokonaisuutena uusi Call of Cthulhu -peli pitää otteessaan pääasiassa tarinansa ja toimivan pimeän tunnelmansa voimalla. Etsivätyö ja puzzlejen ratkominen silloin tällöin on ihan kivaa, mutta pidemmän päälle peli tuntuu melko lineaariselta kokemukselta ja vaihtelevaa tai edes haastavaa tekemistä annetaan pelaajalle melko vähän. Kaikesta huolimatta kyseessä on kuitenkin niitä ainoita Lovecraftin ”virallisia” isomman budjetin Cthulhu-pelejä ja ainoa moderni sellainen.