Call of Duty: Black Ops 6 kantaa mukanaan nopeatempoista, lyijyn kyllästämää räiskintää

Kylmä sota on ohitse, kun Treyarch ja Raven Software palaavat omalla Call of Duty -työnäytteellään lavalle. Sledgegammerin maistuneen Vanguardin, Infinity Wardin tutun ja turvallisen MWII:n sekä Sledgehammerin hätäisesti sutaistun MWIII:n jälkeen Black Ops 6 tarjoilee jälleen jotain hieman erilaista.

Call of Duty: Black Ops 6 pitää sisällään tutut peruspalikat, joista CoD-pelisarja on rakentunut jo vuosia. Mukana on Cold War -pelin tapaan Raven Softwaren kehittämä yksinpelikampanja: 11 toisistaan eroavaa lukua tarinassa, joka jakautuu kaikkiaan 22 pelattavaan tehtävään. Treyarch on hoitanut nettipelin kartat sekä kaikki pelimuodot joita on päälle kymmenen. Erillinen, varsin tunnelmallinen zombies-pelitila tarjoillaan kahdella kartalla, joissa seikkaillaan pikkukaupungissa sekä vankilasaarella – tuttuun tapaan alati kovenevia vihollisaaltoja nujertaen, joko soolona tai porukassa.

Kampanjan tarina sijoittuu vuoteen 1991, operaatio aavikkomyrskyn aikajanalle. Pelissä omaksutaan jälleen CIA:n jäsenen rooli – gordonfreemanin ”mykkä serkku”, Case. Mukana menossa on muun muassa Cold War -pelistä tuttu persoonallisen mystinen (jotenkin Robert Redfordia muistuttava) aurinkolaseja suosiva ketjupolttaja, Russell Adler, sekä nippu muita uusia hahmoja, kuten jengiä johtava tasapainoisen hillitty Marshall, hieman omalaatuinen saksalainen Felix, hitusen katkeroitunut, pyörätuolissa istuva Woods sekä naisvoimaa edustava Dumas.

Edellisen kerran, kun allekirjoittanut on Call of Duty -sarjaa pelannut, oli juurikin Cold War -pelin aikaan, arvostelijamme Petterin tykitettyä muut Cod-julkaisut tauluun väliajalla. Raven Softwaren työstämä, hieman yliampunut hömppätarina upposi Cold Warissa allekirjoittaneeseen ja uusi, aika lailla kieliposkessa kirjoitettu, vähän historiaakin vapaasti muunteleva stoori on melko simppeli, mutta otteessaan hyvin pitävä toimintaelokuvamainen, päälle kymmentuntinen ”asetutoriaali”, joka valmistaa pelaajaa nettikekkereihin ja päästää pelaajan kokeilemaan kutakuinkin kaikkia tarjolla olevia aseita.

Vihollisena nähdään tällä kertaa, Pantheon, mystinen puolisotilaallinen järjestö, jolla on käsissään itse CIA:n aikoinaan rahoittama psykokemiallinen bioase. Pantheonin tuhoisille aikeille on pistettävä loppu – on saatava selville, kuka CIA:n riveissä on tietoa levittävä myyrä ja missä bioasetta pidetään – etenkin, kun syyn aiemmasta epäonnisesta tehtävästä saa Marhallin porukka, joka hyllytetään tutkimusten ajaksi. Omaehtoisesti ja pomon tietämättä, porukka alkaa selvitellä Pantheonia ja kaivaa myyrää ulos.

Asekiertue kuljettaa värikästä ja maineeltaan tahrattua CIA:n tuliluikkubändiä pitkin maailmaa. Muun muassa Irakin ja Kuwaitin hiekkaiset alueet sekä Venäjän talvimaisemat tulevat tutuiksi. Välillä esiinnytään SWAT-tiiminä, toisinaan jakaudutaan kasinolle pelaamaan ja huoltamaan laitteita ja välillä piipahdetaan Delta Forcenkin väreissä aavikkomaisemissa. Samalla kun tehdään kaveruutta brittien SAS-porukan kanssa. Yhdysvaltojenkin maaperällä pyörähdetään (ja kaikki kutakuinkin fiktiivisesti vuonna 1991) hiippailemassa kuvernööri Bill Clintonin tulitaisteluksi yltyvässä -gaalaillassa Capitol Stationissa, listimässä Pantheonin porukkaa maanalaiseen kompleksiinkin kuljettavassa tehtävässä. Sillä välin itse Clinton hymyilee lavalla taustajulisteineen, kaikesta tietämättömänä.

Aina välillä palataan Bulgariaan, hylättyyn KGB:n ja sittemmin CIA:n valtaamaan turvakartanoon latailemaan tiimin akkuja, jossa sitten voidaan hankkia perkejä rahalla, jotka helpottavat taisteluissa pärjäämistä. Koska ollaan työnantajalta paossa, eikä oikeaa budjettia ole, kertyy Marshallin väelle rahaa vain ja ainoastaan setelitukkuja noukkimalla tehtävien aikana, mutta myös kassakaappeja voidaan hakkeroida minipelin kautta – sen sijaan, että kassakaapeista voitaisiin varastaa mukaan kultaharkkoja, otetaan sieltä vain ilmassa leijuva tuhannen dollarin arvoinen kultakolikko. Vähän esimakua nettipuolen oikealla rahalla osteltaviin Cod-pointseihin ja sitä kautta battlepass-rivejä suoraan avaaviin tokeneihin ja kaikenlaiseen kosmeettiseen bundlekrääsään koukuttamiseksi. Tälläkin hetkellä pelin storesta voi ostaa vaikkapa Suicide Squadin hai-hahmoa muistuttavan ilmestyksen, parrakkaan Peter Stormaren tai Guardians of the Galaxy -elokuvista apinoidun pesukarhuoperaattorin. Myös zombies-moodiin tarkoitettuja purkkapallobundleja olisi tarjolla.

Kokonaisuutena kampanja on melko värikästä räiskintää – parhainta antia olivat mielestäni hiippailutehtävät, jotka toivat mieleen 2000-luvun alun räiskinnät sekä esimerkiksi N64-konsolin Golden Eye -pelin 90-luvulta. Vaimennetuilla aseilla, heittotikareilla ja pommein varustetuilla radio-ohjattavilla autoilla on kiva leikkiä piilosta ja napsia porukkaa yksi kerrallaan. Jopa ruumiitkin voidaan napata olalle ja piilottaa uteliailta katseilta. Lisää tätä olisi saanut olla ja miksei vaikka koko kampanjan kestoltakin, mutta olen varmasti vähemmistönä tällaisessa ajattelussa.

Suurimmassa osassa tehtäviä voikin aseita laulattaa haluamallaan voimakkuudella ja usein epäonnistunut hiippailukin voidaan keskeyttää ja kaivaa isot tykit esiin. Kertaalleen päästään jopa maistelemaan open world -toimintaakin, jossa ajellaan pätkiä vapaasti autolla sekä tankilla.

Omasta mielestäni suoraviivaisimmat räiskintähetket vain paljastavat täysin sen, että pelin tekoäly monin paikoin on varsin klassista, miesylivoimaan luottavaa höttöä, samalla kun omat tekoälykaverit ovat luodinkestäviä ampumataidoiltaan keskinkertaisia mukana roikkujia.

Medium-tasoa korkeammat vaikeustasot luottavat vihollisen osalta murhaavaan osumatarkkuuteen ja pelaajan helpompaan energiakatoon, eikä juuri muuta eroa ei ole. Lisäammusten tavoin kerättäviä panssarilevyjä voidaan tunkea paidan sisään, mutta aina kaksi tai kolmekaan levyä ei meinaa riittää rankassa luotisateessa. Toisinaan vihollinen yllättää ja juoksee suoraan pelaajan asemiin, jopa vierelle seisoskelemaan, eikä sitä itse aina heti tajua, että ”eihän tuo olekaan meikäläisiä!” Toisinaan kokonaisen lauman vihollisen erikoisjoukkoja voi murhata yhteen oviaukkoonkin huoneen perällä haulikon kanssa odotellessa.

Kampanja tutustuttaa pelaajan kevyehkösti myös zombies-pelitilaankin, omalla hauskalla tyylillään, joka muuttaa pelin hetkeksi tunnelmaltaan aivan toisenlaiseksi, ehkä jopa hieman kauhupeliksikin – tämä jos mikä kertoo, että Ravenilla olisi edelleen studiona kykyä omintakeisempiin räiskintäpeleihinkin. Zombejen ohella kyseisessä tehtävässä vaarana ovat myös muun muassa ahdistelevat mannekiinit, jotka Condemned-pelin tapaan liikkuvat vain silloin, kun pelaaja kääntää niille selkänsä. Pelottavaa! Tässä tehtävässä vaan viipyillään ehkä turhankin kauan, kun sen kestoa ja avainkorttien metsästystä olisi voinut trimmatakin vähän laihemmaksikin. Toinen kestoltaan uuvuttava on CIA-ruiskun aikaansaama psykedeliaseikkailu, joka kestää turhan kauan, pitää sisällään liikaa hidasta kuljeskelua, puzzlenratkontaa, tasohyppelyä ja höpöttelyä – tarkoituksellista keinopitkitystä.

Kampanjasta jäi kuitenkin positiivinen fiilis ja yleinen presentaatiopuoli on kunnossa – peli näyttää erittäin hyvältä efekteineen, hahmomalleineen, kuin valoineen ja varjoineenkin. Hienointa mielestäni yksityiskohdissa oli peli 90-luvun alusta kertovat pienet yksityiskohdat. Jollain on ollut hauskaa täyttäessään muun muassa toimistotiloja IBM XT -koneilla korppu ja lerppuasemineen, sekä matriisitulostimineen, samalla kun näytöissä loistavat Windows 1.0 -käyttikset.

Ne aseet, nehän kuulostavat hyvältä, totta kai! Rynkystä haulikkoon ja pienoiskonekivääriin. Pelistä löytyy vain muutama tunnettu ääninäyttelijä, sivuosassa ovat Nolan North sekä Yuri Lowenthal, mutta muutoin pääosan näyttelijät ovat tuntemattomia, joskin erittäin taitavia rooleissaan. Russell Adlerin hoitaa tuttu Bruce Thomas. Musiikkipuolella säveltäjänä on toiminut Black Ops II -pelistä asti mukana roikkunut Jack Wall. Oikeita musiikkiraitoja lukuun ottamatta, suuriman osan ajasta taustan musiikkipuoli on tunnelmaa nostattavaa ambienssijumputusta, joka istuu hyvin peliin – sama koskee nettipuolen lobbymusiikkia, joka jää päähän pyörimään. Mies osaa kasata musiikkipaketin jo selkäytimestä löytyvällä rutiinilla.

Kampanjan läpirullailun jälkeen nopeatempoisempi moninpeli maistuu kivasti. Ranked-pelailu tosin aukeaa vasta viidenkymmenen voitetun casual-matsin jälkeen. Pelisarjaan tottuneille on luonnollisesti tarjolla battlepass-porkkanaa avautuvine uusine aseineen sekä kosmeettisine rojuineen, joiden avulla voi vaihtaa operaattoria tai niiden skinejä, mutta myös aseiden skinit ja animoidut käyntikortit profiilissa voidaan kaikki vaihtaa kuin sukat toisiin, sitä mukaa kun sälää avautuu XP:n karttuessa ja tasojen noustessa ihan sopusuhtaisesti ilman mitään boostereita, eikä kamalaa grindaamisen tunnetta pääse täten varmasti syntymään, niille jotka uutta tavaraa halajavat – ellei kamala FOMO syystä tai toisesta iske kesken battlepass-sivun avausprosessin.

Erilaisia aseita käyttämällä tunnollisesti käyttämällä avautuu asekohtaisesti parempaa tehopalikkaa, jotka parantavat menestystä matseissa. Erilaisia erikoisominaisuuksia sisältäviä perkejä löytyy ja kranaattien, C4-räjähteiden ja flashbangien rinnalle voidaan korttelisotaan kantaa mukaan myös yksinpelissä kokeiltavia varusteita – kuten se pommilla viritetty RC-auto tai etäohjattava heittotikari.

Erilaisia moodeja on kaikkiaan kaksitoista, ikivihreistä deathmatchista ja team deathmatchista hardpointiin ja control-moodiin, joista viimeksi mainitussa kohteina kartalla ovat A ja B sektorit. Toinen suojelee ja toinen yrittää vallata. Molemmilla tiimeillä on 30 elämää ja aikaraja tikittä taustalla. Erän vaihtuessa vaihdetaan puolia.

Ainoita uusia ovat muista vanhemmista räiskintäpeleistä tuttua VIP-moodia muistuttava ihan hauska kill order sekä erittäin hauska ransack. Ensinnä mainitussa suojellaan yhtä kuolemisen jälkeen vaihtuvaa pelaajaa ja samalla yritetään listiä vastapuolen erikoishenkilöä. Puoliksi nujerrettu VIP voidaan käydä vielä elvyttämässä ja rampautunut ”herra tärkeä” voi vielä ammuskella maasta käsiaseellaan apua odotellessa.

Ransackissa ideana on noutaa laatikosta kultaharkkoja lätkäkassiin ja kiikuttaa lootti kiireen vilkkaan oman tiimin säästöpossuun. Molemmilla tiimeillä on oma säästölippaansa, mutta ajoittain kartalla paikkaansa vaihtava ”kultakaivos” on yhteinen, joten ruumiskasoilta ja taisteluilta ei voida välttyä. Tiimit voivat käydä myös rosvousreissuilla toistensa kulta-arkuilla, jolloin niskan päällä olevaa tiimiä voi tällä tapaa yrittää rampauttaa, samalla kun loppuosa tiimistä voi yrittää estää vihollista keräämästä uutta kultaa.

Kill confirmed sekä hardpoint kuuluvat nekin allekirjoittaneen suosikkeihin. Kill confirmedissa tappoa ei saa tililleen, mikäli kaatuneen vihollisen tuntolaatta jää keräämättä. Vihollista voidaan estää saamasta pisteitä, noukkimalla talteen oman kaatuneen pelaajan laatta ja toisinpäin. Hardpointissa taistellaan yhdestä kartalla paikkaansa vaihtavasta pienestä alueesta, jota hallitsemalla tiimille kertyy pisteitä. Taistelu herruudesta on intensiivistä. Tylsin kaikista moodeista mielestäni on search & destroy, pommin purku- ja suojelumoodi, jonka erät ovat onneksi rajatuilla elämillään melko nopeasti ohitsekin.

Kokeellista, betatasolla olevaa kieli poskessa -moodiakin on tarjolla muun muassa prop huntin muodossa: toinen tiimi muuntuu erilaisiksi objekteiksi, kuten tynnyreiksi ja sähkötolpiksi tai koivuiksi, kun taas toinen tiimi yrittää löytää ja ampua nämä naamioituneet (aseettomat) pelaajat hengiltä. Aikaraja on ja kaikki piiloutuneet pitäisi löytää ajoissa.

Helpotuksena metsästävälle tiimille on se, että kaikki pelaajat viheltävät automaattisesti kolmenkymmenen sekunnin välein, joka auttaa paljastamaan esimerkiksi maastoon naamioituneen nojatuolin todellisen luonteen – piiloa on melkeinpä pakko tällöin vaihtaa tai varsinkin kuulokkeilla pelaavat pelaajat paikantavat piileskelijän. Moodi on aivan pöhkö, mutta toisaalta ainakin jotain uutta.

Vaikka tarjonta pelimoodien osalta suurimmaksi osaksi onkin sitä tuttua tavaraa ja klassinen ja kompakti nuketown-karttakin jälleen miljoonatta kiillotettu mukaan, pelin kuudentoista kartan sekaan, maistui nettiräiskiminen jälleen erityisen hyvin. Matseja tulee huomaamatta pelattua monta peräjälkeen ja tunteja kuluu ja kuluu. Pärjääminen tilastoissa toisinaan ylivertaisia räiskijöitä vastaan on monesti niin ja näin, mutta se ei estä viihtymistä ja pulssin kohoamista jännityksestä. Oman nimen ja hahmon näkeminen niinä harvoina kertoina kolmen parhaan joukossa tuntuu aina todella hyvältä.

Kolmantena pyöränä zombies-moodi tarjoaa kauhutunnelmaa ja tuttuun tapaan, vihollisaalto toisensa perään meno kovenee. Yksin pelaaminen on äärimmäisen haastavaa ja vaikeaa, joten mikäli karttoja halajaa vakavissaan läpi, on syytä ottaa kaveri joko jaetulle ruudulle mukaan tai sitten etsiä seuraa netistä, koska pidemmän päälle yksin pelaaminen käy tylsäksi saman toistamiseksi.

Black Ops 6:n zombiesissa yleisvaluuttana toimii essence, jota kertyy zombeja tappamalla sekä niiltä putoavia rahakasoja noukkimalla. Essencellä ostellaan lisää aseita ja ammustäydennyksiä, mutta myös lukittujen ovien sekä muiden esteiden poistaminen tieltä hoituu essencellä. Joskus joutuukin lahtaamaan pari aaltoa lisää, ennen kuin voi edetä uudesta ovesta, koska rahaa ei ole riittävästi. Essencellä voidaan aktivoidaan myös tehokkaita, cooldownin vaativia ansoja. Jo kahdeksannen aallon jälkeen saa olla aika tarkkana, ettei jää humalaisen festarikansan tavoin päälle hyökyvien zombielaumojen hampaisiin. Kertaalleen voi itsensä soolopelissäkin elvyttää, mutta sen jälkeen kuolema korjaa ja pelaaminen alkaa alusta. Onneksi zombies tarjoaa yhden tallennusslotin, mikäli ei jaksa yhdeltä istumalta pelailla omaa rundiaan loppuun tai kuolemaan asti.

Molempien zombies-karttojen, vankilasaaren sekä pikkukaupungin taustalla hyrrää kevyt tarina, joka mahdollistaa pelaajan juoksuttamisen tehtävätavoitteiden perässä tarinan ja tapahtumien avaamiseksi. Zombies tarjoaa kaksi variaatiota, directed ja standard, joista ensinnä mainittu on enemmän aloittelijoille ja se on opastavampi tavoitteiden osalta.

Standard-vaihtoehto ei opasta pelaajaa oikeastaan lainkaan ja siinä missä directed-variaation vihollisaaltojen voimistuminen pysähtyy lukemaan viisitoista, standard jatkaa tästä kovemmaksi ja kovemmaksi. Itse suosin directediä etenkin soolona. Avuksi zombeja vastaan tarjoillaan aseiden ohella power uppeina toimivia kertakäyttöisiä purkkapalloja (gobble gum) mutta myös tutkimustyötä voi asettaa aktiiviseksi erilaisten implanttien osalta, jotka toimittavat pysyvämpien perkien virkaa. Zombejen ohella sivussa listitään myös lauman mukana pelaajan kimppuun kipittäviä hämähäkkejäkin — plussaa pelille täytyy antaa asetuksista löytyvästä (vieläkin liian harvinainen) araknofobiafiltteristä, joka korvaa hämyt leijuvilla terävähampaisilla zombiemadoilla!

Hyvänä asiana zombies-moodissa on se, että battlepass etenee ja avautuu siinäkin, jopa soolona pelatessa. Lisäksi erilaisten aseiden käyttäminen ja niiden leveleiden nostattaminen nostaa niitä myös perusmoninpeliä varten, joka taas mahdollistaa uusien päivityspalikoiden käyttämisen sitten myös perusmoodeissakin.

Kokonaisuutena Call of Duty: Black Ops 6 on onnistunut paketti erilaista, visuaalisesti näyttävää, ääniltään munakasta ja pelattavuudeltaan kutkuttavaa toimintaa, joka pitää mainion, virtaviivaisen mutta niin saumattomasti ja sukkelasti toimivan sekä hyvillä kartoilla ja hauskoilla moodeilla varustetun nettipelinsä ansiosta otteessa pidempään.