Crash arvostelussa

Psygnosis pelitalon takavuosien Destruction Derby romuralli-autoilu herätti aikoinaan ihastusta sen omaperäisellä ideallaan(siihen aikaan) ja näyttävästi toteutetulla vaurionmallinnuksellaan. Peli sai myöhemmin myös jatko-osankin joka tosin haukuttiin sen verran lyttyyn, ettei kolmatta osaa enää uskallettu tehdä. Kyseisen pelisarjan jälkeen ei oikeastaan minkäänlaisia romurallipelejä olekaan sitten tullut, ellei nyt sitten laske esimerkiksi Carmageddon pelejä sellaisiksi. Englantilainen Rage Games päätti kokeilla miten heiltä tämän tyyppisen pelin tekeminen onnistuisi ja tuloksena syntyi peli nimeltä Crash(jenkeissä nimellä Totaled!).

Peli tarjoilee pelaajalle Arcade, Multiplayer ja Career pelivaihtoehdot. Kahdella ensimmäisellä eroa on käytännössä se, että toisessa pelataan yksin kun taas toisessa saa pelata kavereiden kanssa. Pelin suolana toimii Career, jota varsin rutiininomaiseen tyyliin pelataan että saataisiin uusia ratoja sekä autoja käytettäväksi Arcadessa ja Multiplayerissa. Pelityyliltään Crash ei ole aivan pelkkää romuttamista, vaan homma jakautuu neljään yleiseen pelimuotoon joita ovat Hunter, Last Man Standing, Free For All ja Points Limit variaatiot.
Ensinnä mainitussa olisi tarkoitus jahdata vain yhtä kohteeksi merkittyä ajokkia jota runnomalla voi vain kerätä pisteitä. Toinen pelimuoto on sitä mitä nimensäkin sanoo, eli tarkoitus olisi ajastimen valuttua nollaan olla viimeinen kuski elossa. Mikäli tällaisia on enemmän, lasketaan voittaja “tappojen” perusteella. Free for all onkin sitten käytännössä deathmatch pelityyliä mukaileva, jossa voittaja on se joka viimeiseksi jää eloon, tai joka on ehtinyt kerätä eniten pisteitä ajan loputtua.

Näiden edellä mainittujen lisäksi uramoodin aikana törmää muutamaan harvinaisempaankin, mutta sitäkin ärsyttävämpään tehtävään joissa pitää esimerkiksi ajaa kilparadan ympäri tiukan aikarajoituksen hiostamana samalla rikkoen radalla lojuvat puulaatikot ja varoen ympäriinsä ripoteltuja keiloja. Toinen minkä kanssa itselläni erityisesti meni hermot, oli tynnyreiden pyöritys, missä piti autolla työntää tynnyreitä pelin haluamiin kohtiin. Homma oli jo sellaisenaan tarpeeksi vaikeata, mutta vaikeammaksi se vielä meni kun jokin tynnyreistä jäi kiinni kentän nurkkaan eikä sitä saanut millään sieltä pois.

Ratoja pelistä löytyy 12 kappaletta ja jokainen rata on toisistaan hieman poikkeavan tyylinen. Romurallikisoja käydään muun muassa niin jenkkifutiskentällä, “lumiympyrässä”, kilparadalla kuin tunnelissakin. Kaikkia ratoja kuitenkin tapahtumapaikoistaan huolimatta yhdistää yksi asia, nimittäin pienuus. Jokainen rata mitä pelissä on oli omasta mielestäni turhan pienikokoisia “ympyröitä” joissa sitten piti runnoa muita. Onhan pieni koko periaatteessa ymmärrettäväkin siinä mielessä, että jos olisivat olleet isompia niin ei pelin pelaaja millään ehtisi ikinä lyhyen aikarajan sisällä kerätä itselleen tarpeeksi pisteitä/tappoja voitaakseen, kun kaikki aika menisi muiden etsimiseen.

Toisaalta taas jos pelin typerä, jokaisesta mahdollisesta pelimuodosta ja kentästä löytyvä, maksimissaan kahdeksan minuutin pituinen aikarajoitus olisi voitu alun perinkin jättää pois, tai edes antaa pelaajan itse päättää halutako aikarajaa vaiko ei. Tai olisivat edes pidentäneet sitä aikaa minuutilla tai parilla, niin olisi kaikilla ollut varmasti paljon mukavampaa ja pelikin olisi kummasti siinä samalla mennyt parempaan suuntaan. Typerä aikarajoitus olisi voitu heittää roskakoriin myös siksi, koska pelin latausajat pelin ja valikoiden välillä ovat ärsyttävän pitkät ja siinä vaiheessa kun pitää alkaa toistamaan jotain tehtävää useampaan otteeseen kun aika ei ole aiemmilla yrityksillä yksinkertaisesti riittänyt niin hermohan siinä palaa. Useampaan otteeseen kun pomppii valikoiden ja ratojen välillä ja kokeilee ottaa saman radan kanssa vähän uusintayritystä heti perään niin helposti kasaantuu latausaikojen yhteiskestoksi sellaiset 10-15 minuuttia. Pelissä on yksinkertaisesti pisimmät latausajat tähän asti mitä olen Xboxilla nähnyt.

Pellin rytistämistä pääsee suorittamaan kymmenellä eri autolla, joista jokainen eroaa hiukan ominaisuuksiltaan.. Ainakin teoriassa. Kukin pelin autoista omaa eri arvot niin nopeudelle, kiihtyvyydelle, pidolle, kestävyydelle, kuin painollekin. Näiden arvojen osalta eroa huomaa lähinnä nopeudessa ja pidossa, sillä melkein jokainen auto on muutamien iskujen jälkeen huonohkossa kunnossa ja eikä niistä autoista kyllä yksikään kiihdykään hyvin.

Eniten autoissa ärsytti juuri niiden todella huono kiihtyminen ja joka koskee myös pakittamista, sillä aina kolaroinnin tai seinään törmäämisen jälkeen kun auto on täysin pysähdyksissä, kestää monta sekuntia kaasun painamisesta ennenkuin auto liikahtaa yhtään minnekkään. Tämä antaakin tekoälyn ohjastamille, suhteellisen nopeasti samasta tilanteesta kiihtyville autoille etulyöntiaseman, sillä pelaaja jököttää täysin vapaasti rytättävänä paikallaan juuri sen parin sekunnin ajan. Hidas liikkeellelähtö koskee myös pakittamista ja niinpä kun joutuu esimerkiksi parin auton kanssa nokat vastakkain ja lähtee hitaasti pakittelemaan niin voi olla varma että joku täräyttää persuksiin ja kerää itselleen siitä kivat pisteet.

Toinen mikä autoissa hieman ärsytti yllä mainitun lisäksi oli niiden todella arcademainen ohjattavuus. No, en tietystikään odottanut edes mitään simuloitua autonmallinnusta, varsinkaan kun tavallinen yksinpelimuotokin on nimetty arcadeksi. Joka tapauksessa ajettavuus oli aivan kuin olisi pari kiloa liimaa läntätty jokaisen renkaan alle. Auto ei meinannut millään lähteä käsistä, ei vaikka mutkissakin mennään lähes joka kerta perä edellä. Ei lähde käsistä ja ilmeisesti tästä syystä johtuen autot eivät myöskään käänny kunnolla ja tämä otti päähän varsinkin silloin kun olisi pitänyt kääntää auton nokka ympäri ja lähteä juuri sekunti sitten ohi huristaneen ajokin perään. Koeta siinä nyt sitten kääntyä vielä sen hitaan liikkeellelähdön kera.

Rage ei ole ilmeisesti jaksanut ohjattavuuteen sen huonoudestaan huolimatta panostaa, mutta ovatpa tehneet auton kääntämiseen hyvin soveltuvan käsijarrun, joka toimiikin sitten niin sanotusti rattina. Auton saa käsijarrulla kääntymään ympäri melkeinpä jopa paikaltaan, joka on sinänsä huvittavaa kun ottaa huomioon ettei auto sitten paikaltaan meinaa haluta kuitenkaan liikkeelle lähteä. Käsijarru on myös hyödyllinen tiukoissa mutkissa joissa kankea ohjattavuus ei pysty antamaan tarvittavaa kääntyvyyttä. Viimeisenä autoista löytyy myös nitroa, jota kullakin pelaajalla on käytössään rajattu määrä yhden kisan aikana, eikä sitä enää sen loputtua saa lisää. Nitrolla saa aikaan paljon enemmän pisteitä tuottavia kolareita, mikäli siis onnistuu lähes lentävään vauhtiin lähtevän auton oikeaan osoitteeseen ohjaamaan. Nitro on myös sikäli hyödyllinen, että sillä onnistuu liikkeellelähteminen todella nopeasti ja sitä voikin taktisesti käyttää tähän mikäli näkee vihulaisauton ajavan kohti pahat mielessä.

Kun pelin uramoodi on pelattu läpi, tai sille on menettänyt hermonsa täydellisesti voi peliä pelata yhdessä maksimissaan kolmen kaverin kanssa. Moninpeli onkin ehdottomasti pelin kaikkein kivoin osuus, tosin alussa moninpelin sisältö jää varsin laihaksi ja ensin pitääkin uramoodia pelaamalla avata uusia ratoja ja autoja, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Valitettavasti kuitenkaan moninpelikään ei yksinpelaamisen vikoja pysty paeta ja niinpä autojen kiihtyvyys ja ohjattavuus ovat moninpelissäkin läsnä. Vioistaan huolimatta moninpeliä on mahdollista pelata samoina pelimuotoina kuin yksinpelissäkin, eli siis Last Man Standing, Free For All ja niin edelleen. Voi peliä myös pelata sitenkin, että ihmispelaajat ovat yksi joukkue ja tekoälyn ohjastamata toinen ja kunkin kilpailijan saamat pisteet menevät joukkueen yhteiselle tilille. Uramoodia pelaa vain sen pakollisen annostuksen verran, että saa tarpeeksi erilaisia ratoja ja autoja käyttöön moninpelissä, jonka jälkeen siihen ei koske tikullakaan. Jos tarkemmin ajattelee, ei uramoodia kannata välttämättä alkaa pelaamaan ollenkaan, vaan käy hakemassa peliin heti huijauskoodit jolla kaikki herkut saa vapaaseen käyttöön.

Graafisesti peli ei ole mitenkään erityisen hienonnäköinen, mutta ei myös mikään rumakaan. Maisemat eivät ole mitenkään hirveän yksityiskohtaisesti toteuttuja, mutta menettelevät kuitenkin ja sopivat pelin yleisilmeeseen joka on hieman, sanoisinko lelumainen ja värikäs. Autot sen sijaan ovat ihan näyttävän näköisiä, vaikkakin näyttävät enemmän muovisilta kuin miltään muulta. Vaurionmallinnus on niin ikään hienosti toteutettu ja toki syytäkin on, onhan kyseessä sentään ralli jossa lentää romua ja pelti rypistyy. Ajoneuvot hajoavat siis ihan hienosti; pelti ryttääntyy nätisti, osat kuten nokkapellit, puskurit, ovet ja ajovalot menevät lommoille/hajoavat ja lopulta irtoavat kokonaan pellin palsten jäädessä lojumaan ympäriinsä rataa. Viimeisenä niittinä autot räjähtävät ja syttyvät palamaan jolloin peli on arvatenkin ohi. Vaurionmallinnusta ei ole kuitenkaan viety niin pitkälle, että se vaikuttaisi missään vaiheessa valmiiksi huonoon ohjattavuuteen, eivätkä renkaat esimerkiksi voi puhjeta tai irrota.
Crashin äänimaailma koostuu pääasiassa, kuten arvata saattaakin autojen kolaroimisäänistä. Muut pelinaikaiset äänet ovatkin sitten selostajan turhanpäiväiset kommentoimiset pelaajan törmäilyistä ja auton moottorien pitämät lähes olemattomat äännähdykset ja renkaiden vinkunat. Ihan menettelevää kamaa äänet ovat, mutta olisihan niihinkin voinut kaiken muun ohella kiinnittää enemmän huomiota. Musiikkiakin pelistä löytyy ja vieläpä ihan hyvääkin sellaista. Tyyli on hieman rokahtavaa poppia ja sitä löytyy noin neljän viiden kappaleen verran. Hyvää musiikkia siis sinänsä, mutta valitettavasti siihen vain kyllästyy kun määrä on niin pieni ja toinen on se, että kun pelaa jotain vaikeaa tehtävää yhä uudelleen ja uudelleen samojen musiikkien jatkuvasti pauhatessa taustalla niin kyllä ne musiikitkin alkavat kaiken muun ohella ottamaan päähän. Onneksi kuitenkin Rage on sisällyttänyt peliin mahdollisuuden kuunnella omia, Xboxin kovalevylle tallennetuja musiikkeja, jolloin peli muuttuu hieman positiivisempaan suuntaan.