Pelien tekeminen ei ole varmasti koskaan ruusuilla tanssimista, mutta harva peli joutuu tallomaan yhtä kivistä tietä, kuin Blue Omega Entertainmentin Damnation. Koko tuotantotiimin irtisanomiseen päätynyt projekti poiki jopa kaksi oikeusjuttua Blue Omegan ja tämän alihankkijoiden välillä, sekä epämääräisiä syytöksiä, joiden mukaan peliä julkaissut Codemasters olisi yrittänyt korvata alkuperäisiä tekijöitä kokonaan toisella porukalla. Oikeusjutut ovat vielä kesken, eikä tuomioita ole luettu, mutta yksi asia on selvää: hyvän pelin synnyttäminen näistä lähtökohdista on epätodennäköistä kuin kullan takominen lyijystä. Se miksi Codemasters on sallinut tällaisen roskan päätyä pelikaupan hyllyille, jäänee ikuiseksi mysteeriksi.
Damnation perustuu samannimiseen, steampunk-teemalla surffaavaan Unreal Tournament 2004 -modiin. Peli sijoittuu keskelle Yhdysvaltain sisällissodan jälkimaininkeja, jossa uuden mantereen diktaattori, lordi Precott, nuijii kapinallisia koloihinsa rautanyrkein. Pelaaja on entinen sotilas, Hamilton Rourke – karismaton lierihattu, joka nakkelee kapuloita ilkeän diktaattorin rattaisiin pienen, suoraan japaniroolipelien käsikirjasta kasatun iskujoukkonsa avulla. Mukana on se pakollinen lipevä, mutta tositilanteessa urhea italialaisstereotyyppi Ramon Zagato, naispuolinen parantaja Yakecan, sekä tiedemies-/professorilokeron täyttävä Charles Winslow, jonka oma tytär on päätynyt jonkin käsittämättömän perhedraaman seurauksena pahan Precottin oikeaksi kädeksi. Miksi, minkä puolesta ja mitä vastaan pelaaja tosiasiassa taistelee, jää hämärän peittoon, sillä juoni keskittyy lähinnä luomaan tyhjästä nyhjäistyjä jännitteitä hahmojen välille, vaivautumatta juuri selittelemään maailman saati päähenkilöiden taustoja. Selvää on vain se, että Prescott on paha, koska hän puhuu läpi pelin kaikuvilla propagandanauhoilla ja hänen lakeijoidensa silmät hohkaavat vihreinä. Pelaaja on kivikasvoinen urpo, joka osaa tiuskia kavereilleen ja ampua epäkäytännöllisen kokoisilla pyssyillä ? selvää sankariainesta. Ohjaus ja käsikirjoitus ovat kuin keskittymishäiriöisen, angstisen roolipeliteinin pääkopasta: sanottavaa on paljon, asiaa hyvin vähän ja kerronnasta puuttuva johdonmukaisuus korvataan ujuttamalla käsikirjoitukseen suurin piirtein kaikki kuviteltavissa olevat amerikkalaisen toimintaleffadialogin kliseet. Ääninäyttelijät ovat varmasti hihkuneet innosta päästessään toistamaan tällaista soopaa ja se kyllä valitettavasti kuuluu läpi.
Jos juoni on jöötiä, niin sitä on kyllä itse pelikin. Damnationia on mainostettu korkeussuunnassa levittäytyväksi kombinaatioksi räiskintää ja akrobatiaa, mikä lausutaan kansankielellä: “ikään kuin Gears of War tai Prince of Persia, mutta huonompi”. Peli sisältää kieltämättä aimo annoksen kolmannen persoonan räiskintää, hieman akrobatiaa ja massiivisia, pystysuunnassa aukeavia tasoja, mutta on toteutukseltaan monin paikoin vaillinainen. Pahiten kokonaisuudessa mättää ammuskelu, joka on suoraviivaista ja tunnotonta. Aseista puuttuu rekyyliä sekä tehoa, eikä juoksujalkaa poukkoilevia vihulaisia meinaa saada pidettyä tähtäimessä. Suojien takana kyykkimistä, tai mitään muuta “ryntää ja räiski” -pelimekaniikasta hienostuneempaa ei viljellä, vaan hengissä pysyminen perustuu kulmien taakaa säntäilyyn ja hieman Quaken deathmatchia muistuttavaan piirileikkiin, jossa pelaaja syö vihollisen elinvoimaa hernepyssyn tehoisilla aseilla, kunnes tämä viskaa lusikan nurkkaan geneerisen kuolonkoraduksen saattelemana. Myös pelin asevalikoima jättää toivomisen varaa: steampunk-teemasta olisi varmasti saanut irti enemmänkin, kuin sen tavanomaisen konepistooli-, haulikko-, kiikarikivääriselektion ja näitäkin olisi voinut tuunata siten, ettei pelaaja luulisi jatkuvasti paukuttelevansa sähisevillä leikkipyssyillä.
Taistelu on parhaimmillaankin monotonista jyystämistä, mutta kokonaisuuden kruunaa vihollisten tekoäly joka on kauniisti ilmaistuna rikki. Yleensä vihulaiset eivät edes noteeraa Rourkea, tai tämän hännyksillä roikkuvia keinoälykavereita, elleivät nämä satu hiippailemaan parin metrin etäisyydellä lyijyä sylkien. Ongelma korostuu etenkin kiikarikiväärin varressa: Precottin kuuromykkäsokeat sotilaat eivät tajua vaaraa, vaikka vierustoverilta räjähtäisi pää. Toisinaan tekoäly huomaa että jokin on pielessä, jolloin se ryhtyy yleensä joko etsimään pelaajaa väärästä suunnasta, tai tekemään jotain vielä holtittompampaa. Ei ole mitenkään harvinaista nähdä hohtavasilmäisen eliittisotilaan pomppivan edestakaisin rakennuksen ikkunasta, tai pyörivän oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Jopa silloinkin kun solttupojat ovat tehtävien tasalla, on tekoälyn tilannetajussa toivomisen varaa: putkinäköiset urpot keskittyvät usein mieluummin horisontissa piilottelevaan Rourkeen, vaikka joku tämän karismattomista seuralaisista tanssisi ripaskaa suoraan selän takana.
Yksi Damnationin hypetetyimmistä osista ovat sen valtavat, pystysuunnassa levittäytyvät tasot. Siinä missä Prince of Persian tasosuunnittelu onnistui luomaan luonnollisen illuusion korkeussuunnassa surrealistisesti levittyvistä raunioista, jotka ajan hammas on syönyt akrobatiaa vaativiksi temppuradoiksi, muistuttaa Damnationin maailma lähinnä mielipuolisen arkkitehdin aivoitusta, jossa kiipeily pitkin tyhjyyteen vieviä tikkaita, satunnaisissa paikoissa roikkuvia nosturivaijereita sekä seinistä törröttäviä lautoja, on ilmeisesti täysin arkipäiväinen liikkumisen muoto. Kiipeily pitkin tätä absurdia villin lännen maisemaa olisi jännittävämpää, jos siinä olisi edes piirun verran haastetta. Etenemisreitit ovat ilmeisiä ja kiipeilypaikkojen tarttumakohdat on ripoteltu niin lähekkäin, ettei pelaajalta edellytetä oikeastaan minkäänlaista kykyä arvioida hyppyjensä pituuksia tai ajoituksia. Touhu on kaikkiaan niin typerryttävän helppoa ettei siihen osaa oikein suhtautua muuna kuin pelin pituutta kasvattavana täytteenä.
Puuduttavien taistelujen, yksinkertaisten akrobatiaosuuksien ja katkonaisen juonen lomaan on saatu mahdutettua vielä yksi täytetekemisen muoto – moottoripyöräily. Muiden osa-alueiden tavoin, mauttomalla steampunk-pyörällä päristely tuntuu viimeistelemättömältä, eikä se tarjoa nimeksikään haastetta. Pitkien ja autioiden tunnelien läpi porhaltaminen on toki vauhdikasta, mutta siitä puuttuu kaikki jännitys, kun poissaolollaan loistava ajofysiikka tekee mokailusta vaikeaa, eikä esimerkiksi seinään törmäämisestä rangaista laisinkaan.
Mikäli on riittävän sadisti altistaakseen myös kaverinsa tälle pelin irvikuvalle, voi Damnationia vääntää jaetun ruudun kaksinpelinä. Homma luonnistuu tarvittaessa myös Livessä, mutta tilanne jossa yhdessä ystäväpiirissä olisi erehdytty hankkimaan Damnationia oikein kaksin kappalein lienee onneksi aika teoreettinen. Pelistä löytyvät genrelle pakolliset Deathmatch-, Team Deathmatch-, Capture The Flag- ja King of The Hill -moodit, mutta Live-pelien määrä oli arvosteluhetkellä pyöreä nolla. Moninpelin ihanuus jäi siis todentamatta, mutta kenties ihan hyvä niin.
Tietäen Damnationin tuotantoon liittyneet ongelmat, on vaikea sanoa, onko projekti ollut tuhoon tuomittu jo piirrustuspöydältä lähtien, vai onko siltä yksinkertaisesti vedetty piuhat irti kesken beta-vaiheen. Tuotantoarvot antavat viitteitä ainakin jälkimmäisestä: pelin valtavat tasot sekä hahmomallit näyttävät siltä kun ne olisi kaiverrettu Quake 1:n kirveellä – ne suorastaan huutavat lisää yksityiskohtia. Myös hahmoanimointi vaikuttaa siltä, ettei sen ole ollut edes tarkoitus päätyä nykymuodossaan lopulliseen tuotteeseen. Itse kukin voi käydä Youtubesta tarkistamassa, kuinka luonnottomalta näyttää, kun Rourke kiepsauttaa itsensä puolittaisella takaperinvoltilla ylätasanteelle, tai hilaa itseään pitkin köyttä kuin käsivoimia treenaava pyörätuolipotilas. Näistä ja vastaavista kömmähdyksistä irtoaa hetkittäin halvat naurut, mutta ei kuitenkaan mitään täysi- tai edes puolihintaisen pelin arvoista.
