Invincible VS on kompakti fanituote niille, jotka arvostavat enemmän pelimekaniikkoja kuin tarinaa

Jos Invincible VS:än tarttuu tuntematta kontekstia, voisi sitä erehtyä luulemaan yritykseksi palauttaa mieliin 90-lukulaista shokeerauskulttuuria ála Postal tai Mortal Kombat. Näin ei kuitenkaan ole – Robert Kirkmanin ja Cory Walkerin alkuperäisteos syntyi nimittäin vastaiskuna Silver Age -supersankarisarjakuvien romantisoidulle maailmankuvalle, jossa päähenkilöt saattavat pistää kaupunginkin päreiksi ilman ensimmäistäkään kuolonuhria. Invincible nostaa väkivallan seuraukset tarkoituksella framille: sivullisia kuolee tosimiesten painimatseissa kuin kärpäsiä, eivätkä sankaritkaan ole immuuneja fyysisille saati henkisille traumoille. Quarter Up:n sinänsä mainio tag-team -tappelu tavoittaa alkuperäisteoksen verisyyden, muttei satiiria.

Pelinä Invincible VS on suorastaan raikas tuulahdus suoraviivaisuutta pöhöttyneiden modernien tappelupelien joukossa: siinä on juonimoodi, arcade-tila ja moninpeli sekä online- että offline-variaatioina. Arcade-tila tarjoaa juuri sitä mitä odottaisikin – 5–12 matsin mittaisia rutistuksia eri vaikeustasoilla, joiden lopussa palkitaan pisteytyksellä sekä minimaalisella hahmokohtaisella tarinahippusella. Juonimoodin tarina on täyteläisempi, mutta se tuntuu rehellisesti sanoen vähän keskeneräiseltä: lopputekstit iskevät vähän jo reilun tunnin pelaamisella ja lopetus muistuttaa enemmän cliffhangeria kuin aitoa päätepistettä. Käyttöikää tuovat pikemminkin pelimekaniikat, jotka noudattavat ikivanhaa ideaalia ”helppo pelata, vaikea hallita”. Invincible VS tarjoaa selvästi parempaa vastinetta pelimekaniikoista kuin tarinasta kiinnostuneelle pelaajalle.

Kyse on siis verrattain perinteisestä tag-team -tappelupelistä, jossa taistellaan kolmen hengen tiimeissä. Ottelu päättyy vasta kun kaikki kolme on tyrmätty tai pistetty lihoiksi. Perusmekaniikat ovat genrelle tavanomaiset: hypyt, lyönnit, potkut, torjunnat ja heitot muodostavat tappelun selkärangan. Jokaiselta hahmolta löytyvät luonnollisesti omaa Super-mittariaan kuluttavat ”superit” ja ”ultimatet”, sekä Boost-mittari, jolla pönkitetään tavallisia iskuja ja katkotaan komboja. Tag-tiimiläiset kutsutaan joko pysyviksi tuuraajiksi, tai väliaikaisavuksi, täydentämään ja ehkäisemään liikesarjoja. Vaihtopenkillä istuskelu parantaa osan otetusta vauriosta, muttei tarjoa täydellistä suojaa, sillä vastapuoli voi pakottaa haluttoman sankarin takaisin kentälle Snapback-liikkeillä. Menestys kysyy enemmän hyvää pelisilmää kuin sorminäppäryyttä: kombot menettävät pitkittyessä tehoaan ja pelistä löytyy rutkasti erilaisia tapoja myös niiden katkaisuun – esimerkiksi Pushblock tai vaikka tiimikaveria hyödyntävä Counter Tag. Hetkelliseksi heittopussiksi joutuminen ei ole Invincible VS:ssä läheskään aina kovin kohtalokasta.

Kasuaalin tappelupeliharrastajan silmissä Invincible VS:n pelimekaniikat tuntuvat varsin onnistuneilta. Kombot ja erikoisliikkeet ovat sen verran helppojen näppäinyhdistelmien takana, ettei menestys vaadi parikymppisen hienomotoriikkaa. Keskeisimmät erikoisliikkeet ja -mekaniikat aktivoituvat samoista näppäinyhdistelmistä, mikä nopeuttaa uusien hahmojen opettelua. Liikkuminen tuntuu etenkin alkuun omituisen hitaalta, mutta muutoin meno muistuttaa enemmän Street Fighteria kuin BlazBlueta. Hyvistä reflekseistä on kieltämättä hyötyä, mutta todelliset jyvät erotetaan akanoista kombojen ja torjuntojen oikea-aikaisuudella sekä Boost-, Super- ja tag-mekaniikkojen taktisella käytöllä. Ainoa asia, jossa Invincible VS olisi voinut petrata, on pelitaktiikoiden opettaminen pelaajalle: treeniä varten löytyy tutoriaali ja harjoittelumoodi, muttei oikeastaan halaistua sanaa siitä, miten peliä kannattaisi pelata.

Kahdeksantoista hahmon rosteri on kiitettävän vaihteleva ja tasapainoinen. Suurin osa on Invinciblen ja Omni-Manin kaltaisia helposti omaksuttavia yleishahmoja, mutta seikkailunhaluisemmat voivat värittää tiimiään myös Dupli-Katen kaltaisilla erikoistujilla tai pitkän kantaman Atom Eveillä. Oma tag-tiimini tahtoi koostua useimmiten pelillisesti yksioikoisista viltrumiiteistä, mutta mihinpä Tekkenin Bryan-main karvoistaan pääsisi. Faneja hemmotellaan yhdellä kokonaan uudella supersankarilla – elementtejä hyödyntävällä Ella Mentalilla, joka on tiettävästi Kirkmanin ja Walkerin käsialaa.

Teknisesti ja audiovisuaalisesti Invincible VS:stä on vain vähän sanottavaa. Osa pelaajista on valitellut verkkopelin jumahteluista, mutta itse en moista juurikaan havainnut. Vaikea tietenkin sanoa, johtuiko tämä hyvästä rollback-verkkokoodista, sattumasta, nettiliittymästä vai kaikkien näiden yhdistelmästä, mutta latenssi tuntui pienemmältä ongelmalta kuin pelaajien taso, joka vaihteli heittopusseista täydellisiin terminaattoreihin. Peli näyttää ja kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin. Invincible VS toistaa modernien Mortal Kombatien popularisoiman tempun, jossa jokaisella hahmolla on jokin uniikki repliikki sanottavanaan jokaiselle vastustajalle. Ja hyvä niin – sanailu on iso osa alkuperäisteoksen viehätystä.

Invincible VS on erittäin pätevä tag-team -tappelupeli, joskin vähän spartalainen sellainen. Juonimoodi on läpi tunnissa ja treeniohjelmastaan saa vastata pitkälti itse, mutta mekaniikat ovat riittävän lähestyttävät ja sopivan syvät miellyttääkseen niin kasuaalimpia kuin totisempiakin faneja. Alkuperäisteoksen satiiria tai kompleksista suhdetta väkivaltaan peli ei onnistu toistamaan, mikä ei välttämättä hetkauta kontekstitietoisia faneja, mutta työntänee vihkiytymättömät sivulliset loitommalle. Oivallista viihdettä kaikille niille Invincible-faneille, jotka lähestyvät pelejä enemmän mekaniikan kuin tarinan kautta.