Dick Wilde arvostelussa

Dick Wilde on indiestudio Bolverk Gamesin debyyttipeli ja studion kehittämä sarjakuvagrafiikkainen virtuaalilasiräiskyttely, joka on julkaistu Oculuksen ja Viven ohella nyt myös PSVR-laseille.

Dick on tavallinen arjen sankari, tuholaistorjuja. Ei kuitenkaan torakoiden tai termiittien, ehei, vaan vähän isompien jössiköiden. Myös työkalupakin sisältö töihin lähdettäessä on sen mukaista.

Tuplapiippuinen haulikko roskiksen kansi kilpenä, tuplanaulapyssyt, harppuunakiväärit, tuplarevolverit, jousipyssy, sekä varsin vaatimaton jokamiehen työkalu, kranaatinheitin! Jokaisessa aseessa on vieläpä kaiken lisäksi yleensä vaihtoehtoinen tulitusmoodi. Esimerkiksi tuplapiippuinen haulikko muuntuu käden käänteessä myös infratähtäimellä varustetuksi tarkka-ampujan aseeksi, jolla on mukava napsia vihollisia vähän kauempaakin.

Joskus aikoinaan, kauan, kauan sitten, muuan konsolilla Duck Hunt (ja se oranssi valopistooli!) olivat tosi kova juttu. Voisi sanoa, että Dick Wilde vie sorsien ammuskelun kyllä aivan uudelle tasolle. Sorsat kun eivät enä liihottele taivaalla viattomina ja kauhuissaan, vaan käyvät armotta päälle ja ulostavat naamallesi taivaalta jos et ammu niitä verimössöksi. Et näe mitään, kun ruutu on valkoisena moskasta ja samalla pitäisi yrittää puhdistaa järvi verenhimoisista piraijoista ja jättikrokotiileista. Vaihtoehto on joutua niiden kitaan ja kuolema korjaa ja Dick leimaa itsensä ulos – pysyvästi.

Kokonaisuutena Dick Wilde pitää sisällään kolme erilaista maisemaa, laguunin, suon sekä pohjoisen arktiset lumi-jää -maisemat. Kustakin maisemateemasta löytyy kolme tasoa, jotka ovat oikeastaan vaikeustasoja – normaali, vaikea ja järjetön.

Normaalilla tasolla pääsee pienen opettelun ja hinkkaamisen jälkeen ehkä jopa neljänteen tai jopa viidenteenkin vihollisaaltoon asti. Siitä eteenpäin alkaakin olla jo aika haastavaa, ihan pelkästään normaalitasolla. Vaikea taso on vieläkin vaikeampi ja elossa todella vaikea pysyä hetkeä pidempään, kun joka suunnasta sinkoaa vihollista tai kakkaa naamalle näkökenttää sotkemaan.

Ympäristön vaihtuessa vaihtuu myös viholliskanta. Kaikissa maisemissa ollaan veden äärellä, joten meren elävät ovat ne pääasiallinen uhka, mutta myös ne lokit ja muut siivekkäät yrittävät listiä tuholaistorjujan. Kussakin kentässä on myös yksi jättiläisvihollinen, oli se sitten jättiläismäinen vasarahai tai jättiläiskrokotiili.

Tuo väriltään aina punaisella muista erotettu jättiotus tappaa joka kerta yhdellä iskulla, jos se pääsee rantaan asti ja pelaajan kimppuun. Kun sellainen ilmaantuu näkökenttään, onkin se lähes aina otettava melkeinpä ykkösprioriteetiksi. Energian kuluminen muiden vihollisten antamien osumien vuoksi kun ei niin haittaa – jos jättivihu käy päälle, se on homma muutenkin ohitse. Tietysti mitä pidemmälle mennään, niin sittenhän sitä voikin jo nähdä kaksi jättiä samaan aikaa uiskentelevan kohti, kaikkien niiden muiden lisäksi.

Niin kauan, kun pelaaja pysyy elossa ja energiamittarissa on palkkia jäljellä, pelaaja jatkaa aina seuraavaan vihollisaaltoon. Mukavana jippona peli ei vain pelkästään heitä aaltoa toisen perään, vaan siinä tauon aikana saa aina valita yhden avustavan esineen. Joko voi heittää lääkintälaukkua energiapalkkiin, joka parhaassa tapauksessa täyttää sen kokonaan, mutta rinnalle avuksi on myös mahdollista ottaa rajallisilla ammuksilla varustettu minigun-teline, ohjuslaatikko tai miinat.

Vaihtelua uuden ennätyksen kokeilemiseen ja saavuttamiseen tuovat Dickin erilaiset aseet, joita on kaikkiaan kuusi. Kaikki aseet eivät välttämättä sovellu ihan jokaiseen kenttään, joten pientä kokeilemistakin tulee harrastettua.

Omaksi henkilökohtaiseksi suosikikseni muodostui haulikko-kilpi -yhdistelmä. Kilven kanssa oli parempi suojautua kohti tulevalta mössöpalloilta, kun muiden aseiden osalta joutuu tyytymään vain väistelyyn eli jompaan kumpaan suuntaan nojaamiseen. Läheskään aina en kilpeä kuitenkaan muistanut käyttää pelatessa, kun meno kovenee niin nopeasti ja useita vihollisia tulee vasemmalta, oikealta ja edestä (ja taivaalta!).

Dick Wilde vaatii arvatenkin pelaamiseen minimissään movekapulat, mutta peli tukee myös Sonyn vähän aika sitten julkaistua Aim Controlleria, mikä on varsin hyvä juttu niille jotka aseen omistavat. Toivon mukaan kyseinen ohjain saisi mahdollisimman paljon PSVR-pelejä taakseen. Move-kapuloillakin pelattaessa peli kuitenkin on jo varsin hauskaa ja tuntuma mitä mainioin. Aseita ei tarvitse pelin aikana lainkaan ladata, kunhan ampuu menemään! Ympyränappulasta vaihtuu aseen ominaisuus. Internetin tarjoamien tietojen mukaan Aim Controlleria varten pelistä löytyy kuusi aivan omaa, varta vasten ohjainta ajatellen suunniteltua asetta. Koska allekirjoittanut ei Aimia omista, en päässyt näitä muita aseita kokeilemaan. Varsin hieno juttu joka tapauksessa! Saatan palata arvostelun pariin uudelleen, mikäli Aim Controller jossain vaiheessa omaan kokoelmaanikin rantautuu.

Varsinaista moninpeliä Dick Wildestä ei löydy, mutta neljän pelaajan partymoodi kylläkin, jossa neljä pelaajaa voi pelata omaan kuolemaansa asti vuorotellen. Pelkästään yksinpelailevalle on tarjolla netin tuloslistat, mutta ikävä kyllä ainakin omaksi surukseni sain huomata, että listoille ei ole oikeastaan mitään asiaa – tyypit ovat kellottaneet sinne sellaisia pistetuloksia, että oksat pois!

Muutoinkin peli suostuu jostain kumman syystä aina näyttämään vain pelkän top-10 listauksen, eikä omaa tulosta tai sijoitustaan pääse siten näkemään lainkaan (ellei sitten ole siinä kympin sakissa). Tämä siis normaalivaikeustason kenttiä pelatessa. Hardilla listalle pääsy on vielä mahdottomampaa.

Jostain kumman syystä vaikeimman vaikeustason kentät ovat pelin alussa lukittuina ja lukittuina ne pysyivät itselläni koko pelaamisen ajan. Peli ei kerro tai anna mitään vihiä siitä, miten nuo kyseiset kentät aukeavat – kenties hard-tasolla pitäisi saada tietty pistetulos? Yritin kyllä, mutta eivät ainakaan omat taidot siihen riittäneet. Pieni nipotuksen aihe on myös se, että aina kun pelaaja kuolee, voi samantien kyllä kokeilla uudelleen, mutta asetta ei voi vaihtaa toiseen. Pitää mennä takaisin päävalikkoon asti ja sieltä tason valintaan.

Kokonaisuutena Dick Wilde on varsin hauska ja jollain tapaa jopa koukuttavakin peli. Erilaiset aseet ja vihollisaaltojen välissä valittavat bonusesineet tuovat aina uuteen yrittämiseen pientä taktikointia sekä uutta intoa ja ammuskelu ylipäätään vaan on todella hauskaa.

Fiilistä taas laskee se, että oma tulos ei mahdu millään leaderboardsille saatikka omaa sijoitustaankaan ei sieltä näe ellei ole aivan haka pelaamaan.

Partypelinä Dick Wilden pelaaminen siksi onkin ehdottomasti hauskempaa, kun saa räiskiä omassa tasahenkisessä kaveriporukassa. Dick Wilde onkin peli, jota on kiva silloin tällöin räiskiä menemään, mutta ennen kuin pelissä kunnolla kehittyy hyväksi, on turha odottaa minkäänlaista listamenestystä.

Viidentoista euron peliksi Dick Wilde kuitenkin mielestäni oikeuttaa olemassaolonsa. Sen visuaalinen sarjakuvamainen esitys on varsin pirteä, mutta simppeli ja aivan lähelle päässeet krokotiilit ja muut kun pomppaavat ilmaan kita ammollaan, on näky melkoinen. Niin ja se kohti lentävä ulostekin oikeasti välillä säikäyttää. Hyvä Dick!