Arvostellut: Teemu Laitinen, 19.syyskuu 2018

Peliarvostelu

Divinity: Original Sin 2 Definitive Edition

Pelin nimi: Divinity: Original Sin 2 Definitive Edition
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä Larian Studios
Julkaisija Bandai Namco
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Divinity: Original Sin 2 Definitive Edition kansikuva

Pieni indie-pelitalo nimeltään Larian Studios on jälleen kerran loihtinut järkyttävän koukuttavaa roolipelaamista, konsolipelaajien iloksi. Divinity: Original Sin 2 nähtiin jo vuosi sitten pc:llä, mutta kyllä sohvapelaajien on tätä herkkua kannattanut odottaa. Nyt konsoleille julkaistu versio on poikinut lisänimen ”Definitive Edition”.

Rivellonin maailma on kaaoksessa. Pimeydestä nousee esiin outoja hirviöitä, jotka tuntevat suurta vetovoimaa muinaista magiaa (source) kohtaan. Outo lahko kerää kaikki maagisia voimia omaavat henkilöt Fort Joyn linnakesaarelle, tarkoituksenaan poistaa tämä taika heistä, jotta maailma pelastuisi. Laiva, joka on matkalla saarelle, joutuu suuren hirviön kynsiin ja uppoaa tämän seurauksena. Lähes kaikki matkustajat menehtyvät, mutta pieni osa pelastuu oudon äänen avustamana.

Pelaajan on mahdollista valita kuudesta erilaisesta esiluodusta hahmosta mieleisin tai kehittää täysin oma otus. Tämän hepun kanssa sitten seikkaillaan Fort Joyn linnakkeessa joko yksin tai korkeintaan neljän kimpassa, tai vaikka kaksin, mikäli kukaan muu kumppaneista ei tunnu mieluisalta. Pelaajan valitsema vaikeustaso kuitenkin sanelee hyvin pitkälti sen, että kuinka monen toverin kanssa palloillaan. Kuitenkin, koko tarina on paljon syvällisempi, kun posse on kokonainen.

Jokaisella henkilöllä on oma taustatarina ja persoona. Esimerkiksi ifan ben-mezd on kylmä palkkamurhaaja suorittamassa tehtävää Fort Joyn linnakkeessa, itsekeskeinen muinainen luuranko haluaa laivalla menettämänsä ”naamantekijän” takaisin ja janoaa tietoa, sokea haltijatar puolestaan on kostoretkellä entistä herraansa vastaan. Kaikki kuusi hahmoa tapaavat ensikertaa laivalla ja päättävät lyöttäytyä yhteen, selviytyäkseen paremmin. Jokaisen hahmon oma tarina kehittyy sitä mukaa kun peli etenee ja pelaajan tekemillä päätöksillä on tähän suuri merkitys.

Päätöksiä päätöksiä…

Päätöksien tekeminen onkin se kaikkein vaikuttavin asia koko pelissä, sillä koskaan ennen ei ole roolipelissä ollut näin suurta valtaa ympärillä tapahtuviin asioihin. Jopa useiden kymmenien pelituntien jälkeen tulee eteen jotain, joka saa kysymään ”voinko oikeasti tehdä näin” tai ”mitä jos päätänkin tappaa tämän sairaan haltijattaren, koska sillä on hyviä taikakirjoja takataskussa.” Pelaajan ei ole missään vaiheessa pakko mennä suoraan paikasta a paikkaan b, vaan siinä välillä voi tehdä hyvin paljon muutakin ja etenemistapoja on monia. Fort Joyn linnakkeesta on mahdollista paeta monella eri tapaa, eikä esimerkiksi linnakkeen kokkiakaan ole mikään pakko alkaa mieliskelemään, jos näin ei tahdo. Kaikkia vihollisiakaan ei ole pakko tappaa tai sitten koko linnakkeen voi putsata tyhjäksi. Jopa ne ystävälliset tyypit ja eläimet, ja ovet voi tuhota, tiirikoida tai avata avaimella. Vihamieliset lahkolaisten koirat voi houkutella pallolla pois pelihahmojen kimpusta. Häkissä uikuttavan koiran voi pelastaa ja tappaa, tai jättää eloon kitumaan. Pelaaja tappaa ”vahingossa” hirviön jolla on tytär, tytär jää kaipaamaan häntä. Tyttären voi lähettää isänsä luo ”kaikujen halliin” eli murhata.

Pelaajan mahdollisuuksista voisi kirjoittaa useamman sivun, mutta on helpompi vain todeta kaiken olevan mahdollista. Mahdollisuuksia voi olla jopa tuskallisen paljon, sillä jälkeenpäin saattaa haluta nähdä toisen tavan hoitaa asiat. ”Mitä jos olisinkin koittanut huijata tieni pois tilanteesta, enkä kertoa totuutta.” tai ”entä jos sillä hahmolla olisikin ollut jälkeenpäin jotain tärkeää sanottavaa.” Onneksi tallentaminen onnistuu missä tahansa, joten pelaaja kykenee valita halutessaan asioihin toisen lähestymistavan.

Miekat vs taiat vs ympäristö

Vuoropohjainen taistelusysteemikin antaa paljon vapauksia. Joukkion voi rakentaa mieleisekseen taistelutyylistä lähtien. Kaikki voivat olla taikojia tai melee-tyylisiä taistelijoita tai näiden sekoituksia. Klassiset pisteenjaot kuitenkin vallitsevat ja esimerkiksi maagi tarvitsee varustuksiensa puolesta paljon pisteitä ”intellect” sarakkeeseen, kun taas miekan tai kirveen kanssa huitovat henkilöt vaativat voimaa. Salamyhkäinen tikarinpyörittäjä puolestaan tarvitsee pisteitä ketteryyteen.

Taikoja on jokaisen hahmon mahdollista oppia, mutta näillekin on omat vaatimuksensa. Opittuja loitsuja voi laittaa vain rajallisen määrän ”muistiin”, jota voi toki kasvattaa hahmojen kehittyessä. Pelaajaa ei missään vaiheessa ohjailla mihinkään tiettyyn muottiin, mikä voi olla sekä hyvästä, että pahasta. Valinnanvapaus voi saada aikaan melkoisen sillisalaattitaistelijan, mikäli ei pidä huolta hahmon rakenteesta. Opittuja taikoja voi kuitenkin niin sanotusti unohtaa, jolloinka vapautuu aktiivinen lokeropaikka. Kaikenlaisia loitsuja on paljon ja ne miellyttävät silmää visuaalisesti ja kekseliäisyydeltään. Nekromaanikon verisade ja muut makaaberit kyvyt ovat hienoa katseltavaa, tuli näyttää tekevän kipeää ja jääsade tuntuu luissa ja ytimissä. Vanha Ultima-pelisarjan fani huomaa mistä Divinity on vaikutteensa hakenut, ja onhan Larian Studiosin isähahmo tämän myöntänytkin.

Passiiviset kyvyt puolestaan rikkovat hienon taistelujärjestelmän harmoniaa, sillä esimerkiksi eläimille keskustelemisen taidolla ei kahinoiden aikana tee yhtään mitään, mutta silti se on hyvä olla edes jollain hahmolla opittuna. Tämä on kuitenkin himpun verran pois hahmon taistelutaidoista, kun sen pisteen olisi mieluummin laittanut vaikka Comeback Kid-kykyyn. Lähes kaikki muut passiiviset kyvyt ovat avuliaita taisteluissa ja niiden ulkopuolella, kuten kyky imeä elämää verilammikoista. Normaalien taikojen, kykyjen ja aseiden lisäksi hahmoilla on omat erikoiset ”source” taiat, jotka avautuvat kun lahkon kaulurin saa poistettua.

Oman säväyksensä taisteluihin tuo ympäristö ja mahdollisuus sen hyödyntämiseen. Vihollinenkin osaa käyttää maaston apuja, kuten öljytynnyreitä ja korkeampaa maastoa. Kaikki pitkän matkan ampujat hyötyvät korkeammista paikoista ja vastaavasti alhaalla olevat saavat miinusta. Veden voi sähköistää tai jäädyttää, jolloinka siitä tulee liukasta. Tynnyreistä valunut öljy syttyy tuleen tai hidastaa taisteluissa olevia hahmoja. Trollaaminen on ehkäpä kuitenkin kaikkein hienointa, jonka mahdollistaa teleportaatio taika, jolla voi heittää vihollisen keskelle tulimerta kauas taistelusta.

Ei hyvää ilman pahaa

Aivan täysi kymppi Divinity 2 ei ole, sillä samanlaista nykimis-bugia esiintyy kuin ensimmäisessäkin osassa. Tämä oli paljon pahempi ongelma silloin muinoin, mutta vanhan pelimoottorin huomaa. Grafiikka yksinkertaisesti piirtyy tarpeettoman kauas. Tässä taitaa tulla normaalin ps4-version kyvyt vastaan, sillä kerran tapahtui sen verran paha jymähtäminen, että peli oli käynnistettävä uudelleen. Mistään muualta tällaista raporttia ei ole tullut vastaan, joten voihan se olla, että itse allekirjoittaneella hyppäsi yksi nolla hetkellisesti väärään paikkaan tai kiehkura karva kärähti transistorissa. Oli miten oli, tämä ruudunpäivityksen tökkiminen on huomattavaa, kun ollaan tallustelemassa ulkoilmassa. Se ei ole kuitenkaan vaikuttanut pelistä nauttimiseen, ei edes se jumiutuminen. Tämä jumitus kävi vain kerran, noin kahdenkymmenen pelitunnin jälkeen, joten ei voida puhua usein tai jatkuvasti tapahtuvasta tilanteesta. Peli myös tekee oman nopean tallennuksen tarpeeksi usein ja pelatessa tulee muutenkin tallennettua vähän väliä, kun ikinä ei tiedä mikälainen tapahtuma odottaa nurkan takana.

Kritiikkiä tulee myös jatkuvasta pussien hinkkaamisesta, eli valikoissa navigoimisesta. Tavaroita tulee ja menee, mutta aina joutuu erikseen järjestelemään hahmojen kamat, kun pussukoihin jää aukkoja. Automaattinen järjestäjä säästäisi turhalta valikoissa pyörimiseltä, ja tämä epäjärjestys oli myös ensimmäisen osan ongelma. Onhan se omanlainen nautinto käydä kassien sisältöä läpi, mutta pidemmän päälle tämä alkaa turhauttamaan. Sama ongelma on myös aseistuksen kanssa, jossa myös vallitsee ikuinen epäjärjestys. Olisi ollut poikaa saada automaattinen täppä, jonka avulla toverit heittävät parhaimmat aseet ja haarniskat ylleen. Tavaran kerääntyessä, hyvät kengät ja vyöt voivat unohtua ja punainen liskoprinssi-parka tallustelee ämpäri päässä, vaikka nyssyköissä on ollut demonin riivaama kypärä pölyttymässä jo hyvän aikaa.

Tuomio

Divinity: Original Sin 2 Definitive Edition on yksi kaikkien aikojen parhaimmista vuoropohjaisista roolipeleistä koskaan. Siinä on kevyt hiekkalaatikkomainen tunnelma ja valinnanvapaus on rajoja rikkova. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän kehitystä seuraa mielellään. Pääjuoni mujauttaa isoa koukkua viimeiseen asti. Puhuttua tekstiä on enemmän kuin Raamatussa. Pelaaja voi pitää kädessä ja räplätä kaikkea tavaraa mitä vain näkee. Kleptomaanin unelma. Paljon viittauksia populäärikulttuuriin, jotka saavat hymähtämään. Huumoria. Mustaa huumoria. Puhuvia kissoja, koiria, rottia. Hienoja taikoja. Ah, tätä ylistämistä voisi jatkaa loputtomiin.

Divinity: Original Sin 1:n faneille tämä on taattua herkkua, eikä uusien tulokkaiden tarvitsee yhtään arkailla tätä toista osaa, sillä tarina ei ole varsinaisesti suoraa jatkoa samoilla hahmoilla. Rinta rottingilla tätä toista painosta voi suositella kaikille rpg-faneille, jopa niille, jotka eivät yleensä pidä vuoropohjaisista taisteluista vaan ovat kallellaan action-rpg genreen. Tämä siitä syystä, että vahva tarina ja seikkailun tunne pitävät mielen koko ajan virkeänä ja valppaana. Vahvaa tarinaa ja kehittyviä eläväntuntuisia hahmoja saa seurata jopa sadan tunnin verran.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Vahva tarina ja pelimaailman hahmoihin kiintyy
  • - Pelattavaa vähintään useiksi kymmeniksi tunneiksi
  • - Paljon erilaisia mahdollisuuksia edetä
  • - Vuoropohjainen taistelusysteemi toimii

Huonoa

  • - Valikoissa menee turhaa aikaa
  • - Moninpeli netin välityksellä voi olla ongelmallista
  • - Vihollisen tekoäly ei osaa aukoa ovia, vaikka vihollisella avaimet ovat taskussa