Doom 3 arvostelussa

Doom. Lähestulkoon jokaisen tiedossa ainakin nykyään oleva Id Software pelitalo nousi nykyiseen maineeseensa ei niinkään legendaarisen Castle Wolfenstein pelinsä kanssa, vaan ilmestyessään paljon kohua aiheuttaneella räiskintäpelillään nimeltä Doom. Voidaan myös helposti sanoa, että Doom oli se peli joka aikoinaan aloitti koko räiskintäpeligenren ja niiden nykyisen tulvimisen. Mutta tämänhän toki tietää moni pelaaja.

Vuosien varrella kahden Doom-pelin jälkeen Id Software kokeili kykyjään kokonaan uusien pelin parissa nimeltä Hexen ja Heretic, sekä Quake ja sen jälkeen tulivat vielä Quake II ja Quake III Arena. Id Software on aina ja voi olla, että tulee aina kehittämäänkin lähestulkoon ainoastaan räiskintäpelejä. Kaverit ovatkin jo perusräiskintägenren asiantuntijoita ja jokaisen Id:n uuden pelin pääporkkanana on aina toiminut se uusi ja vallankumouksellista grafiikka käyttävä pelimoottori. Nyt pojat palaavat juurilleen ja päästävät valloilleen pelin Doom 3. Onko räiskintöjen esi-isästä potkimaan nuorisoa pois tieltään?

Doom 3 edustaa jälleen kerran sitä perinteisemmän luokan räiskintäpeliä. Näinä päivinä, kun räiskintäpelimarkkinoilla on tungosta ja pelaajalla varaa valita, on jokaisen vähänkään kunnianhimoisemman pelitalon yritettävä jollain lailla erottua pelillään muiden samanlaisten joukosta. Muutamia esimerkkejä kaukaa ja läheltä otettaessa voidaan helposti mainita nimet Half-Life, Deus Ex, Far Cry sekä Xboxille hiljattain ilmestynyt The Chronicles Of Riddick. Tänä päivänä kunnollinen tarina peleissä on valttia ja yleensä ne pelit joista sellainen löytyy, ovat pelaajien keskuudessa suosituimpia.

Id sen sijaan luottaa edelleen peleissään vahvasti nimenomaan pelimoottorinsa kykyihin, eikä mihinkään vuosia pakerrettuun käsikirjoitukseen, joka tietysti on hieman sääli. Doom 3 ei ole mikään varsinainen jatko-osa Doom II pelille, koska oikeastaan mitään varsinaista juonellista tarinaa ei Doom-peleissä, kuten ei oikeastaan missään muussakaan Id:n pelissä ole koskaan ollut. Niinpä Doom 3 seisookin aivan omilla jaloillaan ja asiat ovat niin kuin alkuperäisien Doom-pelien tapahtumia ei olisi koskaan koettukaan. Periaatteessa Doom 3 onkin niin sanottu remake-versio vanhasta klassikosta.

Doom kolmosessa pelaaja hyppää nimettömän avaruusmariinin saappaisiin ja matkaa Mars-planeetalle tekemään hommia UAC -nimiselle suurkorporaatiolle. UAC(Union Aerospace Corporation)on Marsissa sijaitseva tutkimuskeskus, joka aseiden valmistamisen lisäksi on laajentanut toimintaansa myös bioteknologiaan. Pelaajan ollessa partiokierroksellaan sattuu ikäviä ja kaikki menee päin prinkkalaa jonka johdosta pahuus pääsee valloilleen UAC:n tiloissa. Lähes kaikki tavalliset työntekijät, sekä mariinikollegat muuntuvat pelaajalle pahaa tahtoviksi zombeiksi ja demoneiksi.. Ihme kyllä pelaaja itse välttyy tältä muuntumiselta kuin ihmeen kaupalla. Ei siinä sitten muuta vaihtoehtoa enää jää kuin ase käteen ja menoksi! Tarjolla on peruspistoolin lisäksi muun muassa nyrkit, haulikko, konekivääri, minigun, sinko ja moottorisaha joilla laittaa entiset kaverit ja työtoverit lepoon.

Pelaajan poukkoillessa ympäriinsä Doom 3:n yksinpeli kuljettaa pelaajan Marsista helvettiin ja takaisin. Näiden välillä tapetaan kasoittain ja kasoittain pahuutta. Koska peliä pyörittävä moottori käyttää varsin uutta teknologiaa on sanomattakin selvää, että peli vie konetehoja paljon. Tässä kohdin Id onkin päättänyt, että pelistä ei tehdä aivan perinteisimmän kaavan tyylistä räiskintäpeliä, vaikka suurin osa peliä siihen perustuukin. Doom kolmonen onkin oikeastaan enemmän eräänlainen kauhuräiskintäpeli, jossa kyseisen sanan kummatkin puolet painavat yhtä paljon. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pelissä ei nähdä suuria laumoja vihollisia kerrallaan juuri pelin tehosyöppöyden takia. Sen sijaan pelaaja kohtaa vihollisia pienissä kolmen, maksimissaan neljän hengen erissä.

Kauhu tulee mukaan kuvaan siinä vaiheessa, kun ajatellaan miten peli etenee. Päätehtävänään pelajaalla on toki kukistaa helvetin joukot ja päästä päivän päätteksi kotiin nukkumaan. UAC:n tiloissa liikuttaessa pelaaja etsii eräänlaisia “kulkulupia” päästäkseen lukitusta ovesta X eteenpäin etsimään seuraavan oven kulkulupaa ja lopulta sinne minne kulloinkin meneillään oleva tehtävä käskee. Peli eteneekin ikäänkuin putkimaisia kenttiä pitkin.

Kauhuteemaa ryyditetään sillä, että asioiden mentyä puihin kaikki huoneet, käytävät ynnä muut paikat ovat todella pimeitä ja vain vähän valaistuja. Valot vilkkuvat, sammuilevat itsekseen jonka lisäksi paikat muun muassa hajoilevat demonisen naurun täyttäessä huoneen aika ajoin. Apunaan pelaajalla on aseidensa lisäksi vain taskulamppu, jolla ei näe oikeastaan nenäänsä pidemmälle. Tämä onkin tehty tarkoituksella tunnelmaa nostattamaan, sillä juuri pilkkopimeissä huoneissa taskulampun kanssa hiippailu saa aikaan karmivan tunteen.

Viimeistään siinä vaiheessa on laitettava taskulamppu takaisin taskuun ja otettava ase käteen, kun pimeässä alkaa kiilumaan demoniset silmät ja kaveri kävelee kädet ojossa kohti. Pelissä on todellakin tunnelma kohdallaan ja peliä pelatessa tuli vahvasti sellainen tunne, että pojat olivat pelanneet System Shock kakkosta, jossa mielestäni oli samankaltainen painostava ja ahdistava tunnelma jatkuvasti läsnä. Lisää tunnelmaa ovat luomassa lukuisat äänitteet ja sähköpostiviestit, joita pelaaja matkallaan löytää ja joita voi lukea/kuunnella saadakseen enemmän selville siitä mitä UAC:n tiloissa oikein tapahtui.

Jos vihollisia tulee kerran vain vähän kerrallaan vastaan luulisi, että niiden määrä sitten olisi korvattu sitkeydellä ja vahvalla älykkyydellä. Normaali vaikeustasolla peliä pelatessani en tullut huomanneeksi paljoa kumpaakaan. Pelin viholliset luottavat alkuperäisistä Doom-peleistä tuttuun tapaan liikkua, eli kaverit eivät pahemmin suojaa hae ammuskellessaan ja etsiytyvät usein nopeasti pelaajan luo, jos tämä piiloutuu nurkan taakse edes hetkeksi. Pari kertaa satuin näkemään zombiemariinin suojautuvan seinän tai laatikon taakse, kun yritin niitä ampua. Hitaammat ja aseettomat zombiet kuten teknikot ja tiedemiehet sen sijaan ovat auttamattomia vätyksiä ja niitä voi vaivatta pätkiä päähän aseella sen kummemmin stressaamatta niistä. Pahimmat vihollisista ovat erilaiset demonit lähinnä siksi, että niillä on enemmän energiaa vieviä hyökkäyskeinoja ja ne ovat paljon nopeampia liikkumaan. Useimmiten pelin tulitaistelut kuitenkin kestävät vastustajan tyypistä riippumatta vain lyhyen hetken enenkuin ovat jo ohitse. Tulitaisteluita onkin sitten ihan riittämiin alusta loppuun saakka, sillä pelistä ei paljoa vaihtelua löydä.

Vihollisälyä paikkaa hieman pelin kenttäsuunnittelu. Pelin tapahtumaympäristöt nimittäin koostuvat lähes yksinomaan ahtaista ja pimeistä sisätiloista, joissa paljoa varaa väistöliikkeisiin ei ole eikä vihollisia pimeissä tiloissa aina ole edes helppoa erottaa, varsinkaan kun taskulamppua ja asetta ei voi käyttää samanaikaisesti, mikä toisaalta on kyllä ihan hyvä. Kuten aiemmassa vaiheessa arvostelua tuli jo todettua, on Doom 3 graafisesti PC-pelien tämän hetken kärkipäätä. Peli käyttää erittäin realistisia valaistus ja varjostusefektejä, jotka ovatkin samalla pelin huomattavin graafinen jippo puolipimeyden kanssa leikittäessä UAC:n tilojen lukuisilla käytävillä ja huoneistoissa. Myös hahmografiikka, liikeanimointi ja pelin tekstuurit ovat kaikki varsin suurta silmänruokaa.

Grafiikalla on tosin hintansa kuten aina ja niinpä Doom 3-peliä varten on syytä olla todella tehokas kone, mikäli mielii pelata peliä kaikilla detaileilla sekä hieman isommilla resoluutioilla. Arvostelussa käyttämämme testikone kykeni pyörittämään peliä 1024×768 resoluutiolla ja high-detaileilla varustettuna melko sulavasti. Varsinaista nykimistä ei pelatessa esiintynyt, mutta vain 512 megatavua keskusmuistia aiheutti sen, että peli laitaili pitkään, rutisi ja töksähteli ärsyttävästi muutamaan kertaan vihollisen ilmaantuessa näköpiiriin ja silloin, kun kuljettiin ovesta seuraavaan huoneeseen. Peliä testattiin Atin “3.9 beta Doom3” ajureilla, sekä muokkaamalla erästä Doom 3-pelin tiedostoa netissä pyörivien tweakkaus-ohjeiden mukaisesti.

Äänipuoli pitää grafiikkaa kädestä pelaajan rymytessä paikasta toiseen. Huudot, kolinat, demoniset naurut, erinäiset tömähdykset sun muut taustaäänet virittävät hyvin kuin interaktiivisen kauhuelokuvan tunnelmaan ja ennalta skriptatut kohtaukset osaavat pelästyttää pahaa aavistamattoman pelaajan hyvin, ainakin ensimmäisellä pelikerralla. Pilkkopimeissä huoneissa örisevät zombiet ja niiden pimeässä loistavat silmät lisäävät tunnelmaa erittäin hyvin. Taustalla kuuluu aika ajoin painostavatunnelmaista “tunnelmamusiikkia”, mutta pelin musiikki ei missään vaiheessa ole jatkuvaa.

Äänipuolen ainut huono puoli onkin oikeastaan aseiden mitäänsanomattomat äänet. Kuten räiskintäpeleissä joskus aiemminkin on päässyt käymään, on Doom kolmosessakin aseiden äänet kerrassaan munattomat. Pistooli kuulostaa kuin ammuskelisi kuula-aseella, kun taas esimerkiksi konekivääri ja haulikko ovat nekin ponnettoman kuuloisia, eivätkä aseet ääniefekteiltään vastaakaan oikeaa tehoaan pelissä. Muutoin äänimaailma on varsin toimiva. Allekirjoittanut pelasi peliä pääasiassa pimeän aikaan, verhot kiinni sekä äänet lujalla mylvinnän ja laukausten kuuluessa korviin kuulokkeiden kautta. Pelin hyvin suunniteltu äänimaailma on sen puoliruokaa, sillä ilman sitä Doom 3:n tunnelma olisi voinut lätistyä pahasti.

Kun yksinpelin väistämättömyys, eli loppu alkaa häämöttämään on aika pureutua moninpelin kimppuun. Tunnetustihan Id on aina ensimmäisen Quake-pelin ajoilta osannut tehdä erittäin hyvän nettikoodin peleihinsä ja myöhemmissä peleissä sitten myös erittäin hyvät sisäänrakennetut moninpeliominaisuudetkin. Doom 3 ei petä tällä saralla ja moninpelaamaan pääseminen on erittäin helppoa ja vaivatonta. Peli tukee netti -ja lähiverkkopelaamista maksimissaan neljän pelaajan kesken. Määrä on hyvin pieni verrattuna tämän päivän uusimpiin nettipeleihin, jotka tukevat esimerkiksi jopa 64 pelaajan yhtäaikaisia kekkereitä. Tätä kirjoittaessani tosin innokkaimmat fanit olivat jo “murtaneet koodin” ja saaneet pelin tukemaan jopa 20 pelaajan pelisessioita.

Doom 3:n moninpeliä tuli testattua jonkin verran ja se pelaaminen mitä koin netissä oli ihan mukiinmenevää, vaikkei Doom3:n moninpeli mitään rajoja eteenpäin puskekaan. Käytännössä moninpelipuoli on varsin perinteistä hauskanpitoa hyvillä grafiikoilla varustettuna. Moninpelimuotoja on neljä; deathmatch, team deathmatch, last man standing ja tournament. Last man standinissa voittaja on se, joka viimeisenä seisoo pystyssä, kun pelissä on rajattu määrä elämiä. Tournamentissa sen sijaan pelaajat käyvät kaksintaisteluun toisiaan vastaan, kun kaksi muuta pelaajaa odottaa spectator-moodissa. Voittaja jatkaa ottelemista. Kaksi ensinnä mainittua pelimuotoa ovatkin sitten varmasti aika selkeitä.

Erilaisia moninpelikarttoja sen sijaan on viisi kappaletta ja kaikki kartat ovat kooltaan melko pieniä, jotta ne eivät olisi liian isoja neljälle pelaajalle. Isoimmissa kuin neljän pelaajan kekkereissä kartat kävivätkin jo hieman ahtaiksi. Far Cry pelinkin moninpeliosuus oli oikeastaan perusmoninpeliä, mutta sen pelaamisesta hauskaa teki kaksi asiaa: upeat ja avarat maisemat, sekä mahdollisuus käyttää ajoneuvoja. Doom 3:n moninpelissä ei ole oikeastaan mitään sellaista porkkanaa minkä takia juuri sitä pitäisi tahkota, vaikkei se huonokaan ole. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisen moninpelikokemuksen Doom 3:n Xbox-käännöksestä vastaava Vicarious Visions saa aikaan, kun pelin jokseenkin hidastempoiseen yksinpeliin luvataan Xbox-versioon kahden pelaajan yhteistyömoodia Halon tyyliin, joka tietysti olisi PC:llekin ollut varsin tervetullut lisä.

Doom 3 on Id Softwaren uusin lapsi ja se näkyy. Peli on graafisesti PC-pelien tämän hetken kuuminta kärkeä yhdessä Far Cryn kanssa. Pelin kauhutunnelmainen pelattavuus demoneita ja zombeja lahdatessa onnistuu pitämään yllättävän hyvin hyppysissään loppumetreille saakka erittäin toimivalla audiovisuaalisella kokonaisuudella varustettuna, vaikka peli onkin pohjimmiltaan oikeastaan perusräiskintäpeli.