DuckTales Remastered on HD-grafiikalla ja nykypäivän tasoisella musiikilla varustettu uusioversio 8-bittisen Nintendon pelistä DuckTales. Peli ilmestyi vuonna 1989, mutta saapui Eurooppaan ja Suomeen vasta vuonna 1990. Oltuani tätä kirjottaessan vielä viime viikolla kesälaitumilla, onnistuin muun muassa lyhyen Italian-matkan lisäksi läpäisemään juurikin nimeltä mainitun pelin 8-bittisellä Nintendollani.
Oliko tämä sattumaa? Eipä oikeastaan, sillä kyllähän DuckTales Remastered-pelin ilmestymisestä olin jo tiennyt hyvän tovin. Samalla kuitenkin halusin pelata edes jonkin 8-bittisen peleistäni lävitse lomaillessani ja muistini kertoi minulle, että DuckTales oli ollut yksi niitä helpoimpia. Vaan eipä ollutkaan ? ainakaan aluksi. Kymmenen ellei kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen peli ei tuntunutkaan enää aivan niin helpolta. Kuitenkin muutaman game overin jälkeen homma alkoi viimein sujua, löysin vanhat salapiilot ja aloin muistaa vanhat kikat, jotka lapsena olin oppinut ja onnistuin kuin onnistuinkin läpäisemään pelin.
Nyt olen pelannut lävitse alkuperäisen Ducktalesin sekä DuckTales Remastered-pelin, joten näiden kahden vertaileminen keskenään on paljon helpompaa. Tunteeni uudesta pelistä ovat osittain ristiriitaiset. Kuten taannoisen Leisure Suit Larry Reloaded-pelin tapaan, myöskään DuckTales Remastered ei ole aivan suora uusintaversio, vaikka nimi niin antaa olettaakin. Pelin kehittänyt Wayforward on tehnyt lukuisia muutoksia siihen, miten tasot etenevät kohti loppuaan, minkä lisäksi pelissä on nyt mukana oikea ?juonikin?.
Vanhoissa 8-bittisen peleissä turhaa tilaa vieneet juonet jätettiin yleensä pelimanuaalin tehtäväksi ja sieltä pelaaja saattoi lukea miksi mitäkin tehdään, miksi jotkin tietyt hahmo ovat pelissä mukana ja niin edelleen. Kuten olettaa saattaa, ei netistä ladattavan DuckTales Remasteredin mukana toimiteta manuaaleja, vaan kaikki selitetään pienten välianimaatioiden muodossa, jotka alkuperäispelistä loistivat poissaolollaan. Alkuperäisestä versiosta löytyneet pelinaikaiset tekstilaatikot kaikille hahmoille on nekin korvattu laadukkaalla ääninäyttelyllä ja mukana onkin lukuisia oikeita ääninäyttelijöitä animaatiosarjasta.
Vaikka Roope-setä ääntelevä, nykyisin 93-vuotias Alan Young kuulostaakin melko paljon vanhemmalta kuin silloin 80-luvun lopulla, osaa hän silti ikäänsä nähden homman edelleen äärimmäisen hyvin muita näyttelijöitä unohtamatta. Välianimaatiot ehdottomasti piristävät kokonaiskokemusta ja saavat aikaan kevyen tunteen siitä, kuin katsoisi yhtä DuckTales-sarjan jaksoa ? mutta oikeastaan vain ensimmäisellä peluukerralla. Kun samaa tasoa yrittää kuolemisen jälkeen alusta, ei turhan verkkaisten välianimaatioiden katseleminen uudelleen kiinnosta, vaikka niissä ehtaa DuckTales-henkeä onkin. Aluksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että kaikki välipätkät on aina pakko katsoa oli mikä oli, ennen kuin sitten lopulta älyää vahingossa painaa start-nappulaa ja huomata valikossa ?ohita välianimaatio?.
Alkuperäispelistä puuttuneen, lyhyen tutoriaalitason jälkeen on aika aloittaa varsinainen seikkailu. Roope-setä tarvitsee jälleen lisää rahaa, koska hänen rahanhimonsa on kyltymätön ja rahasäiliö ei ole vielä läheskään täysi. Niinpä Roope-setä lähtee kiertämään maailmaa yhdessä Tupun, Hupun, Lupun sekä Leenun kanssa (pilottinaan Heimo Huima) löytääkseen viisi kauan sitten kadonnutta aarretta. Pelin sisältö koostuu alkuperäispelin tapaan viidestä eri tasosta, joita ovat Amazonin viidakko, Himalajan vuoret, Afrikan kaivokset, Kuu-taso, sekä Transylvaniassa oleva linna, joissa kaikissa häämöttää myös loppuvastus.
Jokaisen tason lopussa häämöttää se kadonnut aarre, mutta ennen sitä Roope-setä voi alkuperäisen pelin tapaan keräillä mielin määrin timantteja ja rubiineja, joita matkan varrelta löytää. Ainoa ero tässä on se, että tässä uudessa versiossa timanteilla jopa tekee jotain: niillä voi ostaa auki päävalikosta löytyviä ekstroja, kun taas alkuperäispelissä timanteista saatava raha pelin pistelaskurissa olivat lähinnä kavereiden välistä kilpailua varten. Tämä on ehdottomasti parannus alkuperäiseen peliin nähden.
DuckTales Remastered tarjoaa esikuvansa tapaan kolme eri vaikeustasoa (easy, normal, difficult). Näiden osalta kannattaa valita viisaasti, sillä mikäli kesken kaiken haluaakin aloittaa pelaamisen alusta vaikkapa helpommalla vaikeustasolla, vie riistää peli pois pelaajalta kaikki keräämänsä timantit sekä näillä avaamansa ekstrat. Typerää, sanon minä.
Itse alun normaalin vaikeustason kokeilemisen ja päästyäni vain yhden tason monien kokeiluiden jälkeen, vaihdoin suosiolla helppoon vaikeustasoon. Normaali tuntuu jopa alkuperäiseen peliin nähden jossain määrin turhan hankalalta ja energiatäydennyksiäkin jaetaan niukemmin. Tähän kun vielä päälle laskee muunneltujen loppupomojen arvaamattomuuden, korjaa kohtalo monta kertaa juuri lopputaisteluiden aikana, ellei jokin vaikea hyppykohta vie manalaan sitä ennen. Pelaajat , jotka eivät koskaan ole alkuperäistä pelanneet ja eivät siten omaa mitään ennakkoluuloja, saattavat pärjätä loppupomoissa allekirjoittanutta paremmin heti ensi kerroilla, mutta sanoisin että on ne silti paikoitellen turhan vaikeiksi tehty.
Helppoon vaikeustasoon vaihtaessani tulin kuitenkin huomanneeksi, että helpoimmalla pelatessa ei tarvitse murehtia lainkaan lisäelämistä tai niiden menettämisestä ? koska helppo vaikeustaso ei käytä lainkaan niitä. Tosin tässäkin piilee oma ikävyytensä: mikäli aivan viimeisessä loppuhuipennuksessa ? kun noustaan kilvan Milla Magian ja Kulta-into Piin kanssa kohti Roopen onnenlanttia ? sattuu tulemaan kakkoseksi, jämähtää peli paikalleen. Ei uusintayritystä eikä mitään, eikä tasokaan pääty. Roope jää jonnekin ruudun ulkopuolelle pomppimaan. Ei muuta kuin poistutaan pelistä ja aloitetaan viimeinen taso uudelleen päävalikon kautta. Selkeä bugi siis.
Vaikka olisikin juuri viime viikolla pelannut sen alkuperäisen lävitse, ei DuckTales Remasteredin pelaaminen helpommalla vaikeustasollakaan ollut mitään helppoa ja Roope menehtyi käsissäni niin monta kertaa, että pelaaminen olisi päättynyt monta kertaa. Esimerkiksi loppuvastusten käyttäytymistä sekä niihin tarvittavaa osumamäärää on muutettu reilusti: alkuperäisessä pelissä tarvittiin kuusi osumaa per vastus, tässä uudessa niitä tarvitaan vaihtelevasti ? välillä jopa lähemmäs viittätoista.
Lisäksi muutamassa loppuvastuksessa myös ympäristössä olevat muut tekijät satuttavat pelaajaa. Esimerkiksi Amazonissa lymyilevä patsas ei enää tyydy pelkästään hyppimään ympäriinsä, vaan yrittää välissä litistää Roope-setää seinistä, katosta ja lattiasta lähtevillä kivipaaluilla. Afrikan kaivoksissa nähtävä kuningaspallero sen sijaan ottaa avukseen heimolaisiaan ja lopussa nähtävä, Milla Magian henkiin herättämä Dracula yrittää litistää Roopea lepakkomuurilla ja ruudunkokoiseksi muuttuvalla päällään.
Muutoinkin on outoa, että peli joka on ottanut vapauksia siellä täällä ja sisällyttänyt jopa tutoriaalitason alkuun, heittää pelaajan kylmästi takaisin päävalikkoon pelin loputtua, kysymättä lainkaan ?haluatko yrittää uudelleen?? Tässä on yritetty matkia 8-bittisten pelien armottomuutta, mutta jos peli kerran tallentaa pelaajan etenemisen jokaisen suoritetun tason päätteeksi ja tarjoaa tutoriaalia alkuun, niin miksi tällaista uudelleenyritysmahdollisuutta ei ole annettu ja miksi helpoin vaikeustaso on vaikeustaso ilman lisäelämäsysteemiä? Mieluummin olisi voinut olla niin, että kaikki vaikeustasot käyttävät lisäelämiä, mutta helpoimmalla niitä saisi enemmän ? tai että vihollisten määrää olisi supistettu, tai että loppuvastukset kukistuisivat paljon helpommin ? välttämättä kaikki eivät loputtomista elämistä huolimatta tule pääsemään kaikkia loppuvastuksia lävitse näillä osumamäärillä.
Ducktales Remastered ? kuten edeltäjänsäkin ? on tasohyppely. Jotta Roope-setä osaisi hypätä yhtään minnekään, on pelin keskeiseksi ideaksi otettu hänen kävelykeppinsä, joka näköjään muuntuu myös hyppykepin muotoon tarvittaessa. Hyppykepin avulla Roope voi hyppiä vähän korkeammallekin, iskeä vihollisia, kun taas perinteisenä kävelykeppinä sillä voi ?golfata? kiviä sun muita päin vihollisia, jotka ihastuttavasti käyttäytyvät ja liikehtivä kuin esikuvassaan, siitä pisteet kotiin. Pelattavuus onkin se mikä pelissä ehdottomasti on parhainta antia ja hyvä niin. Perinteiseen 2D-tasohyppelytapaan tasot scrollaavat pääasiassa vasemmalta oikealle, mutta ajoittain voidaan seikkailla myös edestakaisin ja laskeutua vaikkapa köyden avulla maan alle ja kävellä sieltä vasemmalle ja lopulta kiivetä toista kautta takaisin ylös.
Itse kontrollien ja tuntuman osalta Ducktales Remastered on onneksi onnistettu sentään säilyttämään ällistyttävän identtisenä alkuperäisen pelin kanssa ? jopa niinkin hyvin, että peliä ei ole mikään ongelma pelata ristiohjainta käyttäen. Täytyy kuitenkin muistaa, että PS3:n ristiohjain on aivan toista maata kuin Xbox 360:n kamalan epätarkka surkeus, joten mikäli ristiohjaimella mielii pelata, suosittelen PS3-versiota. Mikäli haluaa, saa pelin asetuksista valittua myös ?vaikeamman? hyppykeppivaihtoehdon päälle, jolloin hyppykeppinappulan lisäksi on painettava samaan aikaan alaspäin ohjaimesta, jotta keppi toimisi ? vanhaan hyvään malliin. Oletuksena vaikea hyppykeppi on pois päältä ja itse pidinkin enemmän helposta hyppykepistä, koska se vaikeampi oli rasittava jo aikoinaan.
Se mikä pelistä tekee ei-niin-suoran remasteroinnin on loppuvastusten muuntelemisen ja yhden lisätason ohella jossain määrin muuttunut tasosuunnittelu. WayForward on ottanut jokaisesta tasosta sellaisenaan vain osia ja väliin maustanut niitä omilla ideoinneillaan. Tasot ovat pidempiä kuin alkuperäisessä pelissä, mutta samaan aikaan ehkä siksi myös vähän sekavampiakin, sillä niissä on nyt sekaisin yli kaksikymmentä vuotta vanhaa tasosuunnittelua, sekä uutta, joka yrittää olla vanhaa. Etenkin Mount Vesuvius, pelin viimeinen taso ja Wayforwardin oma on kutakuinkin tylsä esitys, joka yrittää tunkea kaikkea muista tasoista tuttua yhteen.
Alkuperäisessä DuckTalesissa Roope-sedän piti muutamassa tasossa löytää tietty esine, jotta peli etenisi. Esimerkiksi Kuu-tasossa piti löytää TurboAnkan ohjaamiseen tarvittava kaukosäädin ja Transylvaniasta avain Afrikan kaivos -tason ensimmäisen oven avaamiseksi. Esineiden metsästäminen alkuperäisessä oli allekirjoittaneen mielestä aina rasittavaa ja tylsää puuhaa, etenkin kun taustalla hakkasi aina aikaraja, mutta tässä remasteroinnissa esineiden haalimista on laajennettu entisestään: nyt pelaajan pitää löytää jokaisessa tasossa jotain esineitä. Aikaraja sentään on poistettu.
Esimerkkinä Amazonin viidakossa täytyy löytää lähemmäksi kymmenen muinaista kultakolikkoa ennen kuin tietystä kohdasta pääsee ohitse. Aluksi tämä aiheutti jopa pientä kyllästymistä peliä kohtaan, mutta tämä katoaa ainakin osittain, kun hoksaa viimein asettaa pelin pause-tilaan, jolloin näkee kartan, joka paljastaa kätevästi kaikkien esineiden sijainnin. Näiden eri esineiden perässä sitten juostaan edestakaisin kussakin tasossa.
Tähän esineiden lisäämiseen on ollut ainoastaan yksi syy ja se on se, että alkuperäinen peli oli pituudeltaan todella lyhyt, joten ladattavana julkaistavien nykypelien pituutta tavoitellakseen peliin oli pakko keksiä jos jonkinlaista uutta juttua kokonaiskestoa venyttämään. Siispä kerättävät esineet ja pidennetyt pomotaistelut. En kuitenkaan silti pidä tätä entisestään kasvanutta esineiden keräilyä välttämättä pelkästään hyvänä ideana, koska pelaaminen menee nyt jatkuvaksi kartan vilkuiluksi, koska hengissä säilyminen ei ole niin helppoa kuin luulisi ja sitä ei mielellään kulje minnekään turhille poluille seikkailemaan — ellei sen päässä sitten ole yksi tällainen tärkeä esine.
Visuaalisestikin peli on hieman kaksijakoinen. HD-grafiikan tasolle päivitetyt 2D-hahmot ovat todella upeita ja lähestulkoon suoraan kuin itse animaatiosta, siinä missä riviviholliset on tuotu nykypäivän tasolle varsin näyttävästi. Valitettavasti taustalla pyörivä ja interaktiivisten objektien osalta 3D:llä tehty grafiikka ei tee oikeutta hahmoille ja onkin paikoitellen kovin rujoa ja valtaosan ajasta myös kamalan yksityiskohdatonta. Eikö taustoja tosiaan olisi voitu toteuttaa aivan kokonaan upealla 2D-grafiikalla? Musiikki sen sijaan on hienosti tuotu nykypäivän tasolle ja etenkin Kuu-tason musiikin kuuleminen tuo edelleen samalla tavalla kylmät väreet kuin sen alkuperäispelinkin 8-bittinen versio.
Kokonaisuutena DuckTales Remastered on hieman outo tapaus. Se yrittää selkeästi tuoda ruudulle vanhaa DuckTales-pelin loistoa, mutta samaan aikaan tuntuu, että Wayforward ei ole aivan tiennyt tehdäänkö peliä alkuperäisen pelin (tai animaation) ikifaneille, täysin uusille pelaajille, vaiko kaikille yhtä aikaa. Veikkaukseni on näistä jälkimmäisin ja siksi peli tuntuukin ajoittain hieman epätasaiselta pelikokemukselta ? joka on samaan aikaan vaikeampi ja venytetympi kokemus alkuperäisestä. Hinnalla peliä ei kuitenkaan periaatteessa ole pilattu ja jo alle viidellätoista eurolla pääsee Roope-sedän ja kumppaneiden matkaan kokemaan hieman tasohyppelyä, jossa ainakin kontrollit ja pompinta, 2D-grafiikka sekä musiikki ovat kohdallaan ? jos tämänkin jälkeen kuitenkin vielä olet epävarma, kannattaa kenties odottaa ensimmäistä pudotusta pelin hinnassa PSN-kaupassa.
